Nov 18, 2009

Geologists and the climate Change: A Controversial Role Towards a Major Environmental Paradigma

by Toni Eerola

This text was written some years ago, and I digged it up from my archives. Now I "recicle" it here. It is surprising, how actual it actually still is!

Introduction

The global temperature and volume of greenhouse gases are rising in the atmosphere (e.g. Merritts et al. 1996, Murck et al. 1997, Skinner & Porter 2000). A discussion on the climate change ad its consequences is intense among the researchers, governments, general public and NGOs. The Intergovernmental Panel for Climate Change advocates for anthropogenic influence on global warming, and ask for reduction of greenhouse gas emissions. However, the industry and the US government do not accept this view and want to continue with the greenhouse gas emissions without restrictions. Many geologists follow this view. Many factors may influence such positions. Some of those and resulting attitudes are discussed in this work. The work is a contribution for the debate on climate change from the geological point of view. It is based on a recent discussion held at the geological review Geologi, published by the Geological Society of Finland (Eerola 2002a,b, Eerola 2003, Winterhalter 2002, 2003, Lehmuspelto 2003).

The anthropogenic global warming as a paradigm

The man made influence on global warming is a hot paradigm. However, there are many scientific uncertainties and lack of knowledge on many issues related with the climate prediction and modeling (Merritts et al. 1996, Murck et al. 1997, Skinner & Porter 2000, Winterhalter 2002). Although the paradigm is questioned, there are no proofs against it. However, frequently such uncertainties are not taken in account in the debate, nor the climate changes that occurred in the geological past. It should be considered that the global warming might be a natural phenomenon related with the thermal fluctuations in the inter-glacial stage in which we live. In fact, we are expecting a new glaciation (Merritts et al. 1996, Skinner & Porter 2000).

Geology and the climate change

Surprisingly, geologists have been mainly absent from the public discussion on the subject, although they have a central role in it. This role is a little bit controversial, because they explore fossil fuels, whose use is believed to contribute to global warming. They also interpret the Earth’s history, where many naturally driven past global changes have been recorded. Although the environmental awareness reached the scientific community, and geology has a fundamental role in understanding the environment, environmental aspects were not considered in the educational formation of geologists until very recently. Due to those facts and related uncertainties, many geologists do not accept the man made influence on global warming and oppose to greenhouse gas emission reductions that would restrict economic activities (e.g. Winterhalter 2002, 2003, Lehmuspelto 2003). They believe that the global warming does not exist, or it is a temporary, short time and/or a natural phenomenon. They try to proove that the paradigm is incorrect, sometimes with the support of gas and oil industry. This is a social representation based on skepticism with strong economic, ideological and subjective interests involved. Those interests and attitudes are very questionable in science, although might be common (Kuhn 1962, Feyerabend 1975). In all cases, geology offers fundamental aspects which should be taken in account in any debate concerning global changes in the past, now and in the future (Young 1991, Eerola 2002a).

Past climate changes

Drastic global changes occurred also in the past. Geologists could read those in the geological record. Those changes were completely natural, without human influence. There were many mass extinctions, glaciations, desertifications, sea level variations and catastrophes. Although we have much to learn with the past climate changes (Young 1991), we unfortunately do not know sufficiently about them, their causes and consequences.

The most dramatic climate change occurred at the Neoproterozoic-Cambrian transition, where there was a shift from icehouse to greenhouse conditions (see Young 1991, Hoffman et al. 1998, Eerola 2001). The most severe glaciations occurred during the Neoproterozoic and the Earth was a “snowball planet”, covered by glaciers even in the tropics (Hoffman et al. 1998). Those glaciations exerted a major environmental pressure on organisms. The breakup of a super continent and global warming in the Cambrian caused a major environmental change and evolutionary radiation (Hoffman et al. 1998, Zhuravlev & Riding 2001).

Climate changes have occurred many times during the geological history, with negative and positive impacts. They are normal to the planet’s behavior (Young 1991, Merritts et al. 1996, Murck et al. 1997, Skinner & Porter 2000). However, it seems that there is no knowledge about that among the general public and decision makers. Those have not been sufficiently considered in the debate on climate change (Eerola 2002a).

Global change and the risk society

The global climate is a complex system that we do not fully understand. There are many uncertainties concerning the relationship between the carbon dioxide sinking and warming, such as the role of oceans, tectonics, vegetation, volcanism, water vapor and clouds in the climate (Merritts et al. 1996, Murck et al. 1996, Skinner & Porter 2000). The climate is a chaotic system. Man is just a part of it. The fact is that the man made influence is occurring very rapidly, in a question of some hundreds of years, liberating organic carbon to the atmosphere, which was sunk and stored during millions of years in coal and oil deposits. This is very much faster than the natural processes caused by geological forces (Merritts et al. 1996, Skinner & Porter 2000).

The current global warming will have many positive and negative consequences. Although there are no safe proofs about the anthropogenic influence on it, we cannot take risks and just wait to see what would happen (Merritts et al. 1996, Eerola 2002b). The related uncertainties are, in themselves, a threat to be considered (Niini 2002) and the price of the risk may be too high that it cannot be taken (Merritts et al. 1997, Eerola 2002b). Therefore, serious research on the subject and measures to reduce greenhouse gas emissions must be made. However, if this does not work, the question will be about adaptation to new conditions, as has occurred so many times during the geological history (Eerola 2002a).

Conclusion

Serious, impartial and multidisciplinary efforts should be made in order to test if there is an anthropogenic global change going on or not. Geologists should actively participate on it.

As the geology is fundamental for understanding our evolving Earth, geoscientists should also tell for the general public what they know about the past global changes and what they think about the present and future changes. There is a place for divulgation of geosciences (e.g. Hirvas & Nenonen 1990, Eronen 1991, Taipale & Saarnisto 1991, Eerola & Eronen 1998, Winterhalter 2001, Eerola 2002c), with a fundamental role in environmental education. It would give more perspective for the debate and could avoid excesses from the opposite parts of the discussion (Eerola 2002a, submitted).

References

Eerola, T. 2001. Climate changes at the Neoproterozoic-Cambrian transition. In: Zhuravlev, and Riding, R. (Eds.) The Ecology of the Cambrian Radiation. Columbia University Press, New York, pp. 90-106.

Eerola, T. 2002a. The educational role of geology in the debate on climate changes (in Finnish, with English summary). Geologi 54: 3, 61-64.

Eerola, T. 2002b. Geology teaches about climate chages – or does it? (in Finnish) Geologi 54: 9-10,

Eerola, T. 2002c. Geological lessions from climate chages (in Finnish). Kumppanin uutiset http://www.kepa.fi/uutiset/kehitysyhteistyo/2220.

Eerola, T. 2003. Let it burn? More emissions for the debate on climate change (in
Finnish, with English summary). Geologi 55 (4): 124 - 127

Eerola, T. & Eronen, M. 1998. Was the Earth a snowballplanet? (in Finnish) Tiede 2000,
6, 23-26.

Eronen, M. 1991. In the paths of glaciations (in Finnish). Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa,
271 s.

Feyerabend, P. 1975 Against method. London: NLB, 487 p.

Hirvas, H. & Nenonen, K. 1990. The search for glaciation (in Finnish). Helsinki: Tammi, 188 s.

Hoffman, P.F., Kaufman, A.J., Halverson, G.P. and Schrag, D.P. (1998) A Neoproterozoic snow-ball Earth. Science, v. 281, pp. 1342-1346.

Kuhn, T.S. 1962. The structure of scientific revolutions. Chicago: The University of Chicago Press, 257 p.

Lehmuspelto, P. 2003. Yes, geology teaches about climate chages (in Finnish). Geologi 55 (3), 70-72.

Merrits, D., De Wet, A. & Menking, K. 1997. Environmental geology. An Earth system science approach. New York: W.H. Freeman and Company, 452 p.

Murck, B.W., Skinner, B. & Porter, S.C. 1996. Environmental geology. New York: John Wiley & Sons, Inc., 535 p.

Niini, H. 2002. Wastes and pollutants in the geological cycle (in Finnish, with English summary). Geologi 54: 3, 65-72.

Skinner, B.J. & Potter, S.C. 2000. The dynamic Earth. An introduction to physical geology. Fourth edition. New York: John Wiley & Sons, Inc., 112 p.

Taipale, K. & Saarnisto, M. 1991. From volcanoes to glaciations. The geological evolution of Finland (in Finnish). Porvoo: WSOY, 416 s.

Winterhalter, B. 2001. Another truth about climate changes (in Finnish). Helsingin Sanomat
9.9.2001.

Winterhalter, B. 2002. Climate and geological knowledge (in Finnish). Geologi 54 (6), 102-
103.

Winterhalter, B. 2003. Climate is changing, but is it caused by us? (in Finnish) Geologi 55 (3), 72-74.

Young, G. M. 1991. The geologic record of glaciation: relevance to the climatic history of Earth. Geoscience Canada 18, 100-106.

Zhuravlev, A.Y. & Riding, R. 2001. The ecology of the Cambrian radiation. New York: Columbia University Press, 525 p.

Kasvisruokaan siirtymisellä voi olla seurauksia

Ilmastonmuutoksella ajetaan ydinvoimaa ja kasvisruokaa. Päivi Mattilan mukaan kasvisruokaan siirtyminen hillitsisi ilmastonmuutosta. Vegaanit ja eläinoikeusliike hurraavat. Lihansyöjät voidaan tuomita muillakin argumenteilla kuin terveys ja eläinten kärsimys.

Kevyemmän, kasvispainottoisen ruoan terveysvaikutukset ovat eittämättömät. Keskustelussa unohdetaan kuitenkin ihmisen olevan luonnostaan kaikkiruokainen. Liha on kuulunut ruokavalioomme vuosimiljoonia. Olemme osa ravintoketjua.

Onko kasvisruokaan siirtymistä vaadittaessa mietitty mitä muita vaikutuksia sillä voisi olla, paitsi että suolisto, eläimet ja maapallo pelastuvat? Mistä lisää peltotilaa? Miten karjankasvattajat siirtyisivät viljelijöiksi? Teollisuusmaiden lähiruokaan tarvittaisiin suuret määrät tukiaisia. Kehitysmaat eivät pääsisi niiden markkinoille. Miten kasvisten saanti turvattaisiin, jos tuonti loppuisi? Mitä aasialaiset söisivät jos luopuvat riisistä? Miten heille sanotaan että lihaa ei saa syödä vaikka ovat juuri saavuttaneet elintason joka sen mahdollistaa? Ruokakriisistä voisi tulla pysyvä.

Mitä karjalle tapahtuisi? Joukkoteurastus vai ihmisestä vieroittaminen ja vapaa laiduntaminen? Monet karjarodut eivät pärjäisi luonnossa. Ne kuolisivat sukupuuttoon. Vai pidettäisiinko karjaa lemmikkinä tai elävänä muistona raavaasta lihansyöjämenneisyydestämme?

Radikaalilla ruokavalion muutoksella voisi olla myös vaikutuksia meihin. Jos liha on kuulunut ruokavalioomme jo vuosimiljoonia, siitä kokonaan ja yhtäkkisesti luopumisella voi olla pitkällä tähtäyksellä odottamattomia seurauksia.

Ennen kuin tälläisiä radikaaleja muutoksia aletaan ajamaan agrobisneksen uusin tuulin, pakottein tai vegaanimiliisein, on syytä tutkailla niiden seurauksia, jottei syöksytä suohon kuten biopolttoaineissa. Ilmastonmuutosta hillitessämme meidän on syytä hillitä myös itsemme eikä syöksyä suin päin tieteisfantasiaan.


Churrasco, eli vegaanin painajainen: Naudan ulkofilettä lihavarrasateriana etelä-brasilialaisittain

Nelkyt ja risat-nostalgiaa punkilla ja Hurriganesilla

Toni Eerola

Vuonna 2007 punk täytti Suomessa pyöreät 30 vuotta ja ’Ganes pyöri täysillä leffateattereissa. Punkin  tuloa on muisteltu useissa dokkareissa. Mitä muuta nelkyt-ja-risat voisi toivoa muistellakseen 1970-luvun nuoruuttaan? Hurriganesin ja Ramonesin soidessa moni muistaa ensimmäiset kotibileet, -tappelut, -suuudelmat ja keskikaljan-, Vineton- ja oksennuksen maun. Vaikka punk tuli samaan aikaan Suomeen kuin 50-luvun villitys, ei tästä tosiretronostalgiasta ole näkynyt häivääkään – (vielä?), paitsi Ylen Teema-kanavalla ja rasvaisissa autonäyttelyissä. Ehkä The Baseballs herättää senkin vielä henkiin?

Hurriganes oli kova sana ja hallitsi pitkään suvereenisti Suomen 1970-luvun rock-skeneä. Epäpoliittisuudessaan se edusti kapinaa: bändi soitti yksinkertaista perusrokkia aikana, jona jotkut pitkätukat ottivat rokin tosissaan; ”proge” oli silloisen ajan ”vakavasti” otettavaa peruskamaa yhdessä ryppyotsaisen taistolaisuuden kanssa. Säröä tähän imageen toi tietysti myös Sleepy Sleepers, tämä punkin pioneeri Suomessa. Muuten, kuka ”rehabilitoisikaan” sliipparit?

Hurriganes soitti mm. monia perusrokin covereita esikuvinaan 1950-luvut mestarit. Se oli ”punk” omana aikanaan – se kulki omaa tietään, välittämättä muista tai ajan konventioista, saamalla silti suuren kaupallisen suosion – ehkä juuri sen takia? Se ihannoi avoimesti Jenkkilää ja esiintyi mainoksissa aikana, jolloin amerikkalaisuus ja kaupallisuus olivat kirosanoja. Meitä ei politiikka olisi voinut tuolloin vähempää kiinnostaa.

Remu, Cisse, Albert ja Ile olivat sankareitamme. Cooleimmista cooleimpia. Itse muistan elävästi - ja mikä pahinta, ilman häpeän häivääkään - monet omat kaljanhuuruiset Albert Järvistä imitoivat ilmakitaraperformanssini kaveriporukassa Hurriganesin keikoilla Porin Kirjurinluodon Kuplahallissa. Get on ja ”kiponokipatsykeepokee” soivat kovaa ja niitä huudettiin kuorossa.

1970-luku lähestyi kuitenkin loppuaan ja uudet tuulet alkoivat puhaltaa Kekkosenkin Suomessa. Hipit ja taistolaiset pukeutuivat Travolta-uniformuihin ja katosivat diskoihin tai kuolivat yliannostukseen, teinit taas hullaantuivat punkkiin ja fiftarimusaan. Risaisiin farkkuihin ja nahkatakkeihin pukeutuneet piikkitukkaiset hakaneulahuligaanit nimittivät poliiseja ”natsisioiksi”, kun taas toiset tvistasivat letti rasvassa ihannoiden isiensä nuoruuden James Deaniä ja Elvistä. Hiukset leikattiin lyhyemmiksi ja molemmat pätkivät ”hämyjä” turpaan ja nahistelivat vielä keskenään. Teddy and the Tigers ja Pelle Miljoona toivat uutta säpinää kaduille ja tanssipaikoille. Hurriganes jäi monille pelkäksi pakolliseksi taustamusiikiksi.

Katsoen taaksepäin vuosikymmenten etäisyydestä, on Suomi muuttunut noista ajoista valtavasti. Täällä oli silloin tasan kolme totuutta: Kekkonen, Kekkonen ja Kekkonen. Sleepy Sleepers haluttiin kieltää mm. sen Neuvostoliittoa kohtaan osoittaman hulvattoman huumorin vuoksi ja Sex Pistolsin tulo Suomeen estettiin. Asialla olivat nuorisoa "edustavat" kansalaisjärjestöt! Samaan syssyyn haluttiin kieltää myös Aku Ankka, jonka ”pornografiasta” käytiin kovaa keskustelua eduskunnassa asti. Tosin Suomen ulkopoliitiset ”haasteet” eivät ole noista päivistä muuttuneet miksikään, nyt niistä pitäisi vain jo saada puhua ääneen.

Sleepy Sleepersin kaltaiset avant garde-kulttuurisabotöörit eivät nykyään saisi aikaan niin paljon kohua kuin aikanaan, eikä Hurriganesin kaupallisuudesta ja musiikillisesta tasosta enää väännettäisi yhtä paljon kättä kuin silloin. Rock-musiikin kapinakin on nykyään suurten levy-yhtiöiden valjastamaa: heavy metal on mainstreamiä josta mummotkin pitävät ja Marilyn Mansonin kaltaisen provokaattorin musa soi automainoksissa! Post-modernismi elää ja voi hyvin!

Sukupuolen ja poikkitieteellisyyden harhoja?

Toni Eerola

Viime aikoina vellonut keskustelu naistutkimuksesta on tuonut esiin humanististen- ja luonnontieteiden välisiä ristiriitoja. Biologisia seikkoja on väheksytty ja tieteiden ihmiskeskeisyyttä korostettu.

Naistutkimuksen syntyyn on vaikuttanut feministinen liike, tasa-arvoistuminen ja seksuaalisten vähemmistöjen lisääntynyt vapaus. Naistutkimus on postmodernin, globalisoituneen nyky-yhteiskunnan tyypillinen tuote. Se haluaa hämärtää mm. sukupuolten välisiä luonnollisia eroja. Sen tavoite on positivinen: lisätä tasa-arvoa ja kohentaa sorrettujen vähemmistöjen asemaa.

Tieteen tekemisen puolueettomuuden kannalta on kuitenkin arveluttavaa, kun feministit tekevät naistutkimusta ja seksuaalisten vähemmistöjen edustajat tutkivat esim. homoseksuaaleihin kohdistuvaa syrjintää. Kanta on muodostettu jo ennen kuin aineisto on kerätty. Missä on tieteen objektiivisuus? Tässä ihmistieteet poikkeavat luonnontieteistä. Kannan ottaminen ja sen ideologinen puolustaminen ovat sallittuja ja jopa toivottuja. Näin aktivisti voi tehdä ”tiedettä” omasta aktivismistaan. Vastakkaisen näkökulman voi ottaa huomioon korkeintaan esim. ”fasistisena" tai "sovinistisena" retoriikkana.

Tieteessä on arvokysymyksiä, koska tiede on ihmisen harjoittamaa toimintaa. Tämä korostuu ihmistieteissä. Ideologia astuu mukaan. Siksi humanistien on vaikea tehdä luonnontieteiden kriteerit täyttävää tutkimusta. On totta, että tiede heijastaa vallitsevan historiallisen hetken, kulttuurin ja yhteiskunnan käsityksiä. Mutta jos luonnontieteissä erkaannutaan ihmisestä ja sen toiminnasta esim. yli 2,5 miljardia vuotta sitten 30 km syvyydessä syntyneen graniitin alkuperään, on siihen melko vaikeaa soveltaa esim. Marxin, Hegelin, Kantin, yms. teesejä. Esim. kivi ei ole ”sosiaalinen konstruktio”, kuten eräs filosofi ja ympäristöesteetikko on väittänyt. Humanistille kysymys voi olla tärkeä, mutta luonnontieteilijälle turha ja jopa naurettava. Se kiertää kehää eikä sillä pääse mihinkään. Humanistit haluavat nähdä inhimmillisyyttä sielläkin missä sitä ei ole.

Sukupuoli on syntynyt ihmisessäkin luonnollisesti, ennen sitä tutkivia biologiaa ja naistutkimusta. Luonnonilmiöt kivistä sukupuoleen ovat olemassa ilman tutkijoitakin. Ihminen ei ole erillään luonnosta, vaan osa sitä. Tämä tuntuu monelta unohtuvan. Jo päivittäiset uutiset osoittavat kuinka elukoita me olemme.

Sukupuolieroja on korostettu kautta aikojen erilaisissa kulttuureissa ja sukupuolten ominaisuudet ovat vaikuttaneet siihen. Siihen liittyvä vallankäyttö ei kuitenkaan ole riittävä peruste näiden erojen tai biologisten seikkojen sivuuttamiseen. Sitä vastaan voi taistella muillakin tavoin, sortumatta populismiin ja asioiden ideologiseen ja tarkoituksenhakuiseen vääristelyyn.

Kasvatuksen ja psyyken ohella pitkälti biologiset seikat määräävät sen, poikkeaako yksilö dominoivista sukupuolista ja niiden rooleista vai jääkö niiden väliin. Biologia ja naistutkimus ovat keinoja tutkia sitä. Jälkimmäinen näistä on kuitenkin läpeensä arvolatautunut ja sen perusteella esitetään vahvoja väitteitä jotka eivät aina kestä kriittisempää tarkastelua. Sen edustajat eivät myöskään näytä kestävän sitä, ainakaan ulkopuolelta tulevaa.

Luonnon- ja ihmistieteiden välinen juopa johtuu pitkälti poikkitieteellisyyden harhasta. Ajatusmaailmat ovat hyvin erilaiset. Näiden välisiä rajoja on vaikea ylittää. Jos sitä yrittää, rajan toisella puolella kohtaa torjuntaa. Tieteiden välinen vuoropuhelu on vaikeaa; emme puhu samaa kieltä, emmekä siksi ymmärrä (tai halua ymmärtää) toisiamme. Tästä syystä yhteiskuntatieteilijöiden reaktio keskusteluun on ollut poikkeuksellisen voimakas, tunneperäinen. Siinä on ideologisen kontrollin piirteitä. Onkin harmillista, että juuri ne jotka eniten puhuvat poikkitieellisyyden puolesta, ovat ensimmäisinä sitä torjumassa, muita tieteitä väheksymällä.

Tiede on maapallolle äskettäin ilmestyneen ihmisen epätoivoinen yritys ymmärtää ympäristöään, alkuperäänsä ja rooliaan siinä. Onkin surkuhupaisaa että onnistumme riitelemään siinäkin.

Água na seca

Toni Eerola

Na província moçambicana de Tete, a água é chamada de madzi na língua local, a nhóngòe. Ela é um recurso natural escasso e por isto, valioso. Durante a estiagem anual, a água dos rios evapora. Por isto, os locais devem buscar água de muito longe. Este é trabalho das mulheres. Elas são vistas nas estradas com as suas roupas coloridas, carregando potes ou tonéis na cabeça. As bombas dos poços artesianos são locais de encontro das mulheres dos povoados. Naqueles povoados, onde não tem fonte ou poço, a falta d’água é observada em crianças sorridentes, que abanam aos estranhos, vestidos com roupas sujas e que não tomaram banho há algum tempo.




Os habitantes do meio rural tem se adaptado a viver com pouca água, escavando o lençol freático na areia dos fundos de rios secos. Ao redor destes buracos circula e zombe uma rica biodiversidade. Tanto os animais menores como maiores buscam nelas a pouca água e umidade. Alguns destes buracos tem proteções contra animais, construídas de pedras. Muitas vezes se encontra também a n’gowboe, ou seja, um copo natural feito de casca de porongo.

Longe dos povoados, estes poços são usados pelos caçadores. São também locais de refresco muito bem vindos a geólogos em trabalho de campo, que é feito a pé ao longo dos rios secos. Principalmente quando o seu cantil começa estar vazia. Algumas vezes a água do cantil acaba. Isto é um pesadelo nestas condições.

Porém, a estiagem tem o seu oposto. O período de chuvas dura de dezembro a março. O verde da natureza explode à vista! Nos rochedos dos rios pode se ver depressões e outras esculturas naturais, feitas pela erosão pela água e material sedimentar carregada. Destas feiçoes e blocos de rochas enormes, carregadas pela conrrenteza, pode se deduzir a força d’água. Chuvas fortes martelam o solo, as quedas d’água rugem e a erosão faz um banquete. Os rios inundam, as estradas são cortadas, as pontes são levadas pelas águas e pessoas se afogam. Muitos podem ficar presos por semanas em áreas que se transformaram em ilhotas.

Nestas condições a importância d’água e das forças da natureza se ressaltam. Isto faz pensar na dureza da natureza africana e a adaptação à ela. Após esta experiência, dou mais valor a um ato tão cotidiano como beber um simples copo d’água.


Savana em chamas! Queimadas em Mocambique

Toni Eerola

Colunas de fumaça sobem ao céu no horizonte. Fogo se alastra nas florestas e às margens das estradas. Círculos de fogo iluminam as montanhas de noite. Toras e tocos enegrecidos restam em campos de florestas queimadas. As queimadas são cotidianas no interior de Moçambique. Devido à fumaça, o pôr-do-sol na África é tão bonito.

A flora de Moçambique é rica. Cerca de 6000 espécies são encontradas lá, dos quais 177 são endêmicos e não ocorrem em nenhum outro lugar do planeta. A flora é predominantemente composta de savana arbustiva, semi-árida (acácia) e savana florestal, mais úmida (savanas de enchentes do tipo miombo e mopane). As savanas sofrem um período seco anual, que varia de alguns mêses a até 9-10 mêses, causando grande variação na pluviosidade. Muitos rios secam totalmente.

O fogo é parte importante do ecossistema da savana. As queimadas tem a sua maior importância na savanas úmidas, onde modificam consideravelmente a cobertura vegetal. Quanto mais a savana florestal queimar, mais pastagens se formam, impedindo o surgimento de novas árvores. A recuperação de um ambiente queimado dura aproximadamente de 10 a 15 anos.

O crescimento populacional e a consequente prática de queimadas, extração de madeira, produção de carvão vegetal, coleta de lenha e o uso do fogo na caça tem diminuído a biodiversidade de Moçambique já durante milhares de anos. Avalia-se que a biodiversidade vegetal, especialmente arbustiva, tem sofrido disto e que somente as espécies resistentes ao fogo tenham prosperado. As queimadas podem ter influenciado também o clima da região, aumentando a duração e a intensidade das secas. Calcula-se que aproximadamente 150.000 há de floresta desaparecem anualmente em Moçambique.

Porém, as organizações ambientalistas e as ONGs se silenciam diante desta catástrofe. A situação da Amazônia é alardeada, apesar de as florestas serem destruídas também na África. Entretanto, a situação de Moçambique é diferente, quando comparado à da Amazônia: apesar de ambos terem um período anual de estiagem, Moçambique possui um clima semi-arido de savana, onde a seca dura mais tempo a cada ano. Assim, as queimadas podem ter conseqüências piores e mais duradouros.

A causa deste silêncio pode ser, entre outros, o fato de a queimada na África ser praticada por pequenos agricultores negros. “Pequeno” é bonito e acusar negros pode ser politicamente incorreto. A Amazônia tem também um exotismo mítico-romântico, o que faz dela de todos os modos mais interessante. A Amazônia é considerada como o “pulmão do mundo”, que absorve dióxido de carbono de maneira eficaz. A capacidade de absorção das savanas não tão grande, porque a biomassa é menor. Porém, o resultado é o mesmo; o solo é pobre, que dura três colheitas, após a qual, deve se queimar mais floresta. Conforme recentes pesquisas californianas, o desaparecimento de cobertura vegetal diminui a absorção da água no solo, aumentando o escoamento superficial e erosão, causando deslizamentos e enxurradas durante o período de chuvas, principalmente nas áreas montanhosas. Assim, em vez de os agricultores prosperarem, eles empobrecem. O fenômeno é conhecido na Amazônia.

As queimadas são descontroladas em Moçambique. Marcas de queimadas são encontradas também em áreas que não podem ser cultivadas, como declives de montanhas e terrenos pedregosos e ricos em sílica.

O fogo é a ferramenta do caçador no interior do país. Com ele, os animais são encurraladas às encostas das montanhas a locais, onde podem ser facilmente abatidos. Porém, as queimadas podem afastar os animais selvagens, que são vitais aos povoados dependentes de caça.

”As pessoas não se preocupam com o controle das queimadas e o fogo pode se alastrar a áreas extensas na floresta seca”, contou um local no documentário “Queimadas descontroladas”, dirigido por Chico Pinheiro.

As queimadas começam geralmente em agosto, durante o período de estiagem. Tudo é seco nesta época. Queima-se áreas extensas para o cultivo de milho, algodão e fumo. Isto aumenta a desolação da paisagem seca. Para o final do ano, as temperaturas aumentam e a seca piora. No final da estiagem, as queimadas afetam de maneira mais severa as plantas novas, porque há acúmulo de material vegetal seco e a casca e as folhas e flores hibernadas são mais sensíveis ao fogo. Somente em Dezembro começa o período de chuvas.

De acordo com recentes pesquisas australianas, as queimadas podem afetar também as condições climáticas regionais. Elas podem diminuir a quantidade de chuvas, acarretando mais seca. Se a vegetação diminuir, a transpiração regular das plantas diminui, o que, por sua vez, diminui a pluviosidade. As pancadas ocasionais de chuva escorrem rapidamente às drenagens e ao mar, quando os impactos de pingos de chuva endurecem o solo, impedindo assim, a geração de solos férteis. Queimadas sistemáticas em áreas que sofrem estiagens regulares são desastrosas, porque o solo destas já é pobre em nutrientes. Somente poucas plantas suportam este tipo de agressão.

Em várias províncias, a estiagem e o abaixamento do lençol freático tem causado freqüente falta d’água e fome. Pode se imaginar, o que causará o possível aquecimento global.

Do ponto de vista de um geólogo, a pior característica do terreno moçambicano são os arbustos espinhosos, que ocorrem em savanas, que foram queimadas várias vezes. Porém, as áreas queimadas tem também facilitado a caminhada e a visualização de afloramentos de rochas pelos geólogos. Após o trabalho em uma área destas, o geólogo geralmente está preto de fuligem. As queimadas também são perigosas para quem anda no campo devido ao fogo descontrolado e a fumaça.

Da floresta ao carvão e ao aquecimento global

Na preparação da comida, os moçambicanos usam geralmente lenha e carvão vegetal. Apesar de o país produzir eletricidade e gás natural, estes não são acessíveis em todos os lugares país. O uso de fogões elétricos e à gás são também demasiadmente caros para muitos. Assim, o carvão vegetal é queimada também nas cidades, o que aumenta a poluição atmosférica, já carregada de gases de escape dos automóveis.

O carvão vegetal é produzida derrubando floresta e queimando toras em grandes estufas de pedra. Para muitos, este é a único meio de vida no interior de muitas regiões do país, quando a terra não fornece sustento. Porém, os produtores não ganham muito pelo seu trabalho. Quem lucram, são os transportadores e comerciantes. O carvão vegetal é vendido em grandes sacos ao longo das estradas, quando o seu preço é cerca de 6 Reais. Nas cidades, o preço do saco pode ser até 21 Reais. Os produtores de carvão não são conscientes pelo dano que estão causando e do perigo da floresta desaparecer da região no futuro. A sobrevivência é mais importante. O círculo vicioso está instalado.

A região de Goi-Goi, na Província de Manica, próximo á fronteira de Zimbabwe, onde se ergue a cadeia de montanha Sitatonga, é uma exceção. A floresta é luxuriante e pouco queimada, apesar de a região ser povoada. Os chefes de aldeias compreendem o princípio de desenvolvimento sustentável e proíbem ou limitam as queimadas.

O governo de Moçambique divulga campanhas nos rádios e TV. Porém, a mídia não alcança todos no interior do país, onde o problema é mais grave. O governo também não tem recursos para fiscalizar e controlar a situação. Este parece sem forças diante do crescimento populacional e pressão das antigas tradicionais. E as queimadas não são o único problema ambiental no país.

”As pessoas devem ser informadas sobre a importância do controle das queimadas e conseguir outros meios de sustento ao interior, no lugar de agricultura por queimadas e produção de carvão vegetal”, deseja Chico Pnheiro. Entre outras ONGs, a KEPA (finlandesa) atua em Moçambique, esclarescendo a população dos povoados sobre o controle das queimadas na Província de Cabo Delgado. A educação ambiental e incentivo a outros meios de subsistência deveriam ser patrocinadas através dos auxílios e empréstimos financeiros ambientais, oferecidos pelos países industrializados.

As queimadas, incêndios florestais, uso do fogo na caça, produção e queima de carvão vegetal aumentam também as emissões de gases de estufa. Porém, infelizmente a África aparece na mídia com outras notícias mais dramáticas, como as sensacionais guerras civis, golpes de estado, corrupção, catástrofes naturais, epidemias e fome. Seria desejável, que a atenção internacional também se concentrasse à destruição das florestas africanas e aos exemplos positivos de ações que procuram diminuí-las.

O texto é uma contribuicão à campanha e o seminário A África e a Mudanca Climática na Universidade de Helsinki em 20.11.2009. Foi publicado em finlandês na revista Suomen Luonto em 2006 e apresentado no Congresso de Pesquisa de Países em Desenvolvimento na Universidade de Helsinki no mesmo ano.

O autor é geólogo e tradutor público e intérprete finlandês-português-finlandês e trabalhou no interior de Moçambique nos anos de 2003-2005. É doutorando da Universidade de Helsinki e foi professor colaborador dos Departamentos de Geografia da UFSC e UDESC em 2002-2004; teerola@cfh.ufsc.br. Atualmente trabalha na sua empresa na Finlândia.






















Nov 17, 2009

"Geologinen" scifi-trilleri: Sarasvatin hiekkaa

”Kaaos rulettaa”
Sergei Savelnikov

Toimittaja Risto Isomäki on pitkän linjan kehitysmaa- ja ympäristöaktivisti. Hän on Suomen Maan ystävät ry:n perustajia ja oli sen ensimmäinen puheenjohtaja. Hän on myös tietokirjailija, jolla on laaja tuotanto. Suuren yleisön tietoisuuteen hän on tullut scifi-teostensa yhteydessä (Gilgamešin tappio, Herääminen, Sarasvatin hiekkaa, Litium 6 ja juuri ilmestynyt Jumalan pikkusormi). Isomäen kirjat ovat saaneet mielenkiintoa ulkomaillakin ja niitä on käännetty useille eri kielille. Romaaneissaan hän käsittelee ekologisia aiheita, tieteellisiin faktoihin nojautuen. Hänen kiinnostuksensa kohteina ovat etenkin ilmastonmuutos ja ydinenergian vastustaminen, jotka hän usein sitoo yhteen. Juuri ilmestyi myös ydinvoimapamfletti "Kosminen rakkaus vai suuri saatana? 20 päätöstä ydinvoimasta", jota tullaan kommentoimaan myös tässä blogissa. Isomäki kertoo kuitenkin valinneensa fiktion parempana keinona saavuttaa laajempia kansanosia, kuin mitä tietokirjojen kautta olisi mahdollista. Tämän älykön hiljaista ja rauhallista puhetta kuuntelevat nykyään jopa yritysjohtajatkin.

Sarasvatin hiekkaa kertoo ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista fiktiivisessä muodossa. Se julkaistiin jo joitakin vuosia sitten. Aiemmin ilmastonmuutosta on fiktiossa käsitellyt best-seller-kirjailija Michael Crichton kirjassaan Pelon ilmasto, tosin skeptikon vinkkelistä. Kirja onkin siksi draamallisesti "tylsä". Siinä ei tapahdu katastrofeja.

Sarasvatin hiekkaa sekoittaa mielenkiintoisesti arkeologiaa, intialaista kulttuuria, länsimaiden kritiikkiä ja geologiaa. Tietokirjailijana Isomäki taitaa hyvin myös dramatiikan ja romaanikerronnan niksit. Kirjaa on nautinnollista lukea. Dialogit ovat hyvin rakennettuja ja monet geologiset tapahtumat tuodaan jännittävästi ja varsin seikkaperäisesti esiin, mistä kirjailijalle pitää nostaa hattua. Tosin luonnon prosessit tuntevana geologi valitettavasti jo ennalta aavistaa, mitä on tapahtunut tai tulee tapahtumaan. Se hieman laimentaa lukukokemusta. Maallikolle sen sijaan tarjotaan täysipainoinen tieteistrilleri.

Kirja alkaa merenalaisesta arkeologisesta löydöstä Intian rannikolla. Parinkymmenen metrin syvyydestä löytyy muinaisten kaupunkien raunioita, jotka kuuluivat nk. Sarasvatin kulttuuriin. Niiden iäksi paljastuu n. 10.000 eKr. Näin sivilisaation alku olisi huomattavasti aikaisempi kuin mitä Lähi-idän ja Intian tunnettujen vanhimpien kaupunkien perusteella on aikaisemmin todettu ja Atlantiksen taru voitaisiin sijoittaa Intian rannikolle. Mutta mikä tuhosi nämä kaupungit ja miksi ne ovat veden alla? Vastauksena on jääkauden loppu. Ilmaston lämmetessä Etelämantereelta lohkesi suuri osa jäätikköä mereen, mikä aiheutti megatsunamin, jonka vaikutuksista kertovat lähes kaikkien kansojen vedenpaisumuskertomukset. Se tuhosi muinaiset kaupungit, jonka jälkeen merenpinnan nousu hautasi nämä alleen. Tästä kirjan nimikin. Jäljelle jäi vain hiekkaa...

Tähän johtopäätöksen pääseminen ja nyky-Intian kuvaus ovat kirjan parasta antia. Venäläisen syvänmeren tutkijan Sergei Savelnikovin ja intialaisen naisarkeologin Amrita Desain välisen suhteen kehittymisessä ja siihen liittyvissä henkilökohtaisissa tunteissa Isomäki yltää kaunokirjallisista runollisiin mittoihin. Kuten yhdysvaltalainen rock-muusikko ja runoilija Patti Smith on sanonut: ”seurasimme samalla sekä onnekkaita, että epäonnekkaita tapahtumia.”

Kiehtova on myös kuvaus Grönlannin jäätikön nopeasta sulamisesta ja sen havainnoimisesta, josta ei dramatiikkaa puutu. Henkilökuvaukset jäävät tosin melko ohuiksi. Itse luonto onkin pääosassa. Kirjalija on ottanut varsin hyvin selvää erilaisista geologiaan ja fyysiseen maantieteeseen liittyvistä seikoista. Siitä myös näkee, että mm. nämä asiat kiinnostavat kirjailijaa. Tosin Grönlannin jäätikölle on laitettu turbiinit,niin nopeasti sen lukuminen mereen tapahtuu. Vastaava ei ihan luonnossa ole mahdollista. Se onkin enenmmän ilmastonmuutosaktivistin "märkä uni", kuin luonnontieteisiin perustuva fakta.

Valitettavasti kirja kuitenkin lässähtää yht’äkkiä, kun ”Pelle Peloton” astuu kehään. Onneksi tämä tapahtuu vasta kirjan loppupuolella, Jäätä ja vettä-luvussa. Kirjan päähenkilöt nimittäin keksivät, miten nykyinen ilmastonmuutos, tai ainakin Grönlannin jäätikön sulaminen ja sen luisuminen Atlanttiin voitaisiin yrittää pysäyttää. He alkavat yhdessä venäläisten kanssa pystyttää tuulimyllyjä jäätikölle ja jäälautoille. Tarkoitus on tuottaa lisää lunta, pumppaamalla merestä vettä ja levittämällä sitä tuulimyllyillä Pohjoisnavan pakkasessa. Päämääränä on kasvattaa lumen määrää, lisätä albedoa ja saada jäätikkö kasvamaan paksuutta. Epäuskottavaa on myös se, että selitykseen uskotaan ja toimeen ryhdytään välittömästi, vieläpä venäläisten toimesta. Toisessa kirjassaan "34 tapaa hillitä ilmastonmuutosta" esitellään muita vastaavia ajatuksia.

Tässä ei kuitenkaan onnistuta ja lisävaaratekijäksi osoittautuvat rannikoilla sijaitsevat ydinvoimalat, joihin jäätikön romahtamisen aiheuttama megatsunami iskee. Venäläisen syvänmerentutkijan Sergei Savelnikovin sanoin:

Kaaos rulettaa. Ja siinä vaiheessa monelta lorahtaakin pissa lahkeeseen, sillä maailmankaikkeus palvelee kaaosta eikä se ole kohdellut meidän kaltaisiamme sertifioituja tampioita erityisen hellävaraisesti.” Ei nytkään. Ja vielä ”oman käden kautta”.

Isomäki on kaikesta päätellen katastrofielokuvansa katsellut. Kirja on elokuvamainen. Siitä voisi saada kansainväliseen levitykseen sopivan kokoillan leffan. Mutta ehkä ei kuitenkaan aivan kotimaisin voimin, jos Mannerheimkin kohtaa vaikeuksia? Tällä hetkellä 2012 pyörii elokuvateattereisa...

Valitettavasti nykyistä ympäristökeskusteluakin tuntuu vaivaavan monien ympäristönsuojelijoiden ”mitä pahempi, sen parempi”-periaate. Uhkakuvista jopa innostutaan. Mutta olisikin outoa, jos trillerissä ei dramatiikkaa kehitettäisi juuri sen avulla. Tosin se mikä usein jää keskustelussa ja kirjassakin huomiotta, on se, että oli ilmastonmuutos ihmisen aiheuttama tai ei, seuraukset voivat olla samat ja niihin pitää valmistautua ja sopeutua. Kirjassa ei myöskään käydä yhtä kiinnostavia keskusteluja ilmastonmuutoksesta kuin Michael Chrichtonin Pelon ilmastossa, vaikka tämä onkin kaupallinen best-seller-kirjailija.

Tuntien geologisen historian, tämä ei suinkaan jää ihmiskunnan viimeiseksi ilmastonmuutokseksi. Ei voida myöskään olettaa, että ne tästä lähtien olisivat aina ihmisen aiheuttamia. Olisikin pateettista alkaa miettimään, miten jääkausi pysäytetään? Ilmastonmuutos tarjoaa ihmiskunnalle varsinaisen oppitunnin luonnon mekanismeista. Tästä kirja kertoo, ehkä itse kirjailijan sitä huomaamatta?

Isomäki, R. 2005. Sarasvatin hiekkaa. Otava, Helsinki, 320 s.

Nov 14, 2009

A arte de caminhar no gelo - Reflexões sobre o Fim-do-Mundo-Lândia

(Advertência: o texto possui generalizações e uma pitada de exacerbação)

Há 12.000 anos, a Escandinávia estava coberta de geleiras. As geleiras da última glaciação esculpiram e transportaram rochas por centenas de quilômetros. Após o recuo das geleiras há 10.000 anos atrás, a região começou a receber os seus primeiros habitantes. Atualmente o clima é mais ameno, mas continua sendo muito frio nos invernos.

A formação de gelo é um fenômeno natural do clima frio, típico no inverno das regiões de altas latitudes, como a Finlândia. Os seus cerca de 60 mil lagos se cobrem com uma camada espessa de gelo, de modo que se pode até caminhar e andar de carro por cima destas. Mas não são somente os lagos que congelam - as ruas também.

O gelo é um elemento perigoso. Os carros precisam de pneus especiais de atrito ou com tachinhas de metal para se evitar derrapagens. É preciso colocar areia sobre o gelo nas ruas e calçaas para se evitar escorregamentos. Em locais de corrente, como os rios, o gelo fica fraco e pode fazer uma pessoa cair na água gelada. Apesar das providências e campanhas, todos os invernos as pessoas ganham lesões e se perde vidas na Finlândia por causa de escorregamentos e afogamentos.

O inverno prolongado deste país fez o povo que o habita, a adaptar-se aos rigores do clima. Um exemplo desta adaptação é a habilidade dos finlandeses de caminhar no gelo sem se tropeçarem constantemente. Um estrangeiro até falou que os finlandêses aprendem desde pequeno a avaliar pela temperatura, como devem andar e equilibrar-se no gelo. Este é um ato difícil para quem não está acostumado. A arte de caminhar no gelo consiste em distribuir o peso e o equilíbrio do corpo na palma do pé, concentrando-se em micro-movimentos, adaptando-se a estrutura e a superfície inferior do pé à superfície do gelo.

O exemplo da dificuldade desta arte são os brasileiros que visitam ou moram no país. Muitos não aprendem a caminhar em um terreno gelado, mesmo depois de muitos anos vividos no país. O grau de aprendizado na arte de caminhar sobre o gelo reflete também o grau de adaptação de brasileiros ao país. A adaptação à Finlândia, com a sua cultura tão diferente, é de fato difícil para muitos, mesmo aos finlandeses que moraram fora do seu país por muito tempo.

Neste artigo, o autor relata alguns fatos e experiências da Finlândia, relacionados com imigrantes brasileiros e de finlandêses que acabam de retornar ao seu país depois de vários anos vividos fora.

Finlândia

A Finlândia é um país distante do Brasil, situado na Escandinávia, extremo norte da Europa. Ou seja, no “fim do mundo”. Os seus países vizinhos são a Suécia a oeste, Noruega ao norte, Rússia a leste e Estônia ao sul.

A Finlândia faz parte dos países industrializados do primeiro mundo e é membro da União Européia. É democrático, com sistema parlamentar. O sistema social da Finlândia é de orientação social-democrata, que, juntamente com o da Suécia, é dito como entre os mais justos e igualitários existentes no mundo. É aquilo com que os bolcheviques sonhavam quando fizeram a revolução russa. De fato, o sistema social da Finlândia é um casamento bem sucedido entre o socialismo com a face humana e o capitalismo.

A Finlândia, como um país do primeiro mundo, tem uma infra-estrutura moderna e funcional. A corrupção praticamente inexiste no país, segundo levantamentos internacionais. De fato, tem sido o país com o menor índice de corrupção no mundo. Isto garante os direitos do cidadão frente às autoridades e o judiciário. O povo é disciplinado e honesto. Tem a melhor educação do mundo e é o país economicamente mais competitivo.

Apesar de serem habitantes de um país industrializado de alta tecnologia, os finlandeses são amantes da natureza, tendo uma relação peculiar com os lagos, florestas e, também, com as rochas. A coleção de rochas e minerais é um hobby popular.

¾ do país é floresta, apresar de de ser o líder mundial na produção de madeira, papel e celulose, um dos pilares da economia finlandesa. Assim, a Finlândia inventou o desenvolvimento sustentável muito antes de o termo ter sido criado. Neste momento, porém, este ramo industrial está sendo demolido e em fase de migração para países do Hemisfério Sul, como Brasil.

A rusticidade, simplicidade e o amor à natureza são fortes contrastes do povo de um país de alta tecnologia. Nos verões, os finlandeses refugiam às suas cabanas nas florestas à beira dos lagos, onde muitas vezes não têm água corrente, eletricidade e calefação. Eles refugiam das comodidades das suas casas nas cidades, que tem tudo que a vida moderna pode oferecer.

Na verdade, é muito fácil, tranqüilo e confortável de se viver na Finlândia. Se não tivesse o seu lado sombrio.
A Finlândia é também conhecido por liderar as estatísticas de suicídio, alcoolismo e depressão. Infelizmente tudo não é perfeito: não existem paraísos na face da terra.

Finlândia no imaginário dos brasileiros

Finlândia é um país distante, desconhecido para muitos brasileiros. É conhecido no mundo como o país dos mil lagos e de fato, no país existem 60.000 lagos, parte importante na paisagem finlandesa e no lazer dos finlandeses.

País do Papai Noel, os pilotos de F1 Mika Häkkinen e Mika Räikkönen e o sucesso tecnológico da Nokia são algumas das coisas lembradas por muitos. Alguns, com mais conhecimento, recordam do corredor olímpico lendário Paavo Nurmi, do arquiteto Alvar Aalto, compositor Jean Sibelius e cineasta Aki Kaurismäki. Os interessados na história da II Guerra Mundial conhecem a resistência árdua e heróica dos finlandeses contra o império Soviético. Os sistemas social, educacional e de saúde da Finlândia são admirados por alguns. Os jovens brasileiros amantes do heavy metal curtem várias bandas finlandesas como HIM, Nightwish, Children of Bodom, Sentenced, Amorphis, Apocalyptica, etc. e até querem vir ao país por causa dos seus ídolos.

Devido à pouco conhecimento em geografia, muitos brasileiros, porém, podem confundir a Finlândia com países ou regiões com nome assemelhado, como a Islândia, Nova Zelândia, Filipinas, Filadélfia e Groenlândia. Geralmente as pessoas sabem que se trata de um país de clima frio, mas surpreendentemente povoado por pingüins e ursos polares! Em relação aos pingüins, a Finlândia simplesmente trocaria de hemisfério e com ursos polares se situaria mais próximo do pólo norte do que na realidade.

Devido à uma prática ausência no noticiário internacional, o fato é que se conhece muito pouco sobre a Finlândia também no âmbito mundial. Na Finlândia não ocorrem atos de violência, como guerras, terrorismo ou protestos violentos, nem catástrofes naturais ou acidentes graves, com elevado número de mortos, que poderiam ser manchetes internacionais de noticiários. Porém, isto mudou com os massacres escolares de Jokela e Kauhajoki. Em geral, a Finlândia tem sido tão insignificante no cenário mundial, que se poderia até dizer que se a Finlândia afundasse, ninguém o notaria por uma semana.

Os brasileiros na Finlândia

Segundo informações fornecidas pela Embaixada do Brasil em Helsinki, na Finlândia existe uma população flutuante de cerca de 500 brasileiros. A flutuação se deve à quantidade variável de inter-cambistas. Uma grande parte dos brasileiros radicados na Finlândia são mulheres relativamente jovens, casadas com finlandeses. Existe também um número de profissionais, como engenheiros, que geralmente trabalham em empresas finlandesas como a Nokia. Aliás, a Nokia e as suas empresas afiliadas são a maior colônia de brasileiros na Finlândia! Também ocorre uma pequena população de estudantes universitários de graduação e pós-graduação.

A maioria dos brasileiros se concentra na região da capital, tendo um número elevado também em outras cidades menores, como a Turku, Tampere, Oulu e Jyväskylä. Existe uma associação Finlândia-Brasil e três escolas de samba e inúmeras academias de capoeira.

O grau de adaptação dos brasileiros varia bastante. As mulheres com menor grau de instrução e casadas com finlandeses, geralmente tem dificuldades de adaptacão e se sentem muito solitárias, procurando ativamente outras brasileiras com quem se relacionar.

Os finlandeses lêem muito e realmente se concentram à leitura. Esta também é um fator que causa estranheza em muitos brasileiros, pois raramente têm o hábito da leitura ativa, principalmente os de menor grau de instrução. Os finlandeses, por sua vez, é o povo que mais lê no mundo. O finlandês lê o seu jornal diário geralmente durante o café da manhã, quando este não presta para conversa, pois está mais concentrado na leitura do que no que o outro diz. A única coisa que se consegue obter como uma resposta a um comentário, é um vago grunhido.

A solidão é reclamado por muitos brasileiros na Finlândia. Esta se acentua principalmente no inverno. Os finlandeses são em geral menos emotivos e mais introspectivos e frios, tanto como amigos e como parceiros no casamento. E as brasileiras necessitam de mais atenção, romantismo e carinho por parte dos seus maridos. Os casamentos entre finlandeses e brasileiros são, por isto, muitas vezes problemáticos e conflituosos. Ocorrem muitos choques culturais e separações em conseqüência destes.

Existem muitas brasileiras, de origem humilde, que queriam voltar ao Brasil ou mudar para outro país, mas não tem como, porque estão “presas” na Finlândia. Pois mesmo recebendo salário desemprego ou dependendo de auxílio social, as suas condições de vida são, muitas vezes, melhores na Finlândia do que seriam no Brasil. Os filhos também as prendem, porque em muitos casos o pai finlandês não permite que os filhos saiam do país. Por outro lado, na volta ao Brasil, a mãe e seus filhos talvez não teriam futuro. Acabariam voltando às condições precárias e sem uma formação educacional, à profissão de empregadas.

A solidão é sentida também pelos finlandeses e isto é uma das causas da depressão, suicídios e alcoolismo. Estes fatos são também conhecidos por muitos sobre a Finlândia. Durante o inverno, o frio e a falta de luz faz com que os finlandeses se retraem e ficam mais introspectivos, preferindo ficar mais em casa do que ter uma vida social ativa.

De fato, a auto-imagem e o espírito dos finlandeses se “correspondem” com algumas propriedades do granito do embasamento cristalino: estável, antigo, duro, resistente, mas inanimado e rústico. Esta parece ser até parte da construção da identidade nacional.

A explicação para esta solidão são os laços familiares muito fracos, distantes e frios. Na sociedade finlandesa, a família não é mais o sustento físico e emocional das pessoas; esta foi substituída pelo estado, que consegue apoiar o indivíduo no plano material através da assistência social, mas jamais no plano emocional.

Dizem que a família é a peça fundamental da sociedade; é nela que esta se baseia. Isto deixou de ser verdade na Finlândia.

Com os brasileiros, procede-se o contrário; os laços familiares são fortes e necessitam de uma vida social ativa, festas e alegria. Esta entra em choque direto com a frieza finlandesa.

Outro possível problema de adaptação de brasileiros é relacionado com a disciplina. Os horários e promessas são geralmente rigorosamente cumpridos na Finlândia. A pontualidade é valorizada e muitos brasileiros tem uma certa dificuldade com isto. A honestidade também faz parte do dia-a-dia. Se a pessoa promete algo a um finlandês, ele realmente espera que o cumprirá, pois está acostumado a isto. Ao emprestar alguma coisa, o finlandês espera que aquilo será realmente devolvido, dentro do prazo.

A obediência às leis, regras e normas segue a mesma lógica. O trânsito é seguro, devido à fiscalização rigorosa, educação ao transito e obediência às leis. As estatísticas brasileiras de acidentes talvez nos evidenciam que os brasileiros podem ter alguma dificuldade para se adaptarem a estas na Finlândia.

Outro fato muito diferente ao que os brasileiros estão acostumados, é a sauna. Na sauna, todos vão nus. As famílias inteiras acostumam a ver se sem roupa, pelo menos uma vez por semana. A sauna é um ritual tradicional de fim-de-semana, que é seguida já por milênios. Por isto, os finlandeses possuem uma relação bastante natural com a nudez.

Finlandeses e o álcool

É difícil ao finlandês demonstrar sentimentos positivos, como elogiar ou agradecer o outro. Se sentem também muito constrangidos, quando elogiados. Simplesmente não estão acostumados com isto. Não faz parte da educação e do relacionamento familiar. Talvez por isto, os finlandeses tem uma baixa auto-estima e säo tímidos. Até sorrir ou mostrar contentamento é às vezes difiícil. Exemplo disto é corredor de F1, Mika Räikkönen, “o homem do gelo”, que não mostra nenhuma emocão ou felicidade quando ganha uma corrida. Só faz isto quando já bêbado. Nos filmes do diretor de cinema finlandês, Aki Kaurismäki, isto é levado ao extremo até tragicômico. O finlandês não tem coragem de mostrar felicidade ou alegria, pois pode ser que causaria inveja nos outros finlandeses e que não seria considerado “sério”.

Na verdade, muitos dos finlandeses só se abrem e são mais amistosos e comunicativos quando tomam bebida alcoólica. Porém, dizem que conquistar a amizade de um finlandês custa, mas depois de obtida, é firme e duradoura.

A bebida faz parte da cultura. Se a Finlândia é conhecido como país dos celulares, pode se acrescentar aos meios de comunicação finlandeses mais um: a bebida. O problema é que não se toma pouco, socialmente. O objetivo de tomar álcool é de “tomar porre” mesmo, beber muito e rápido. Este é um dos primeiros choques culturais sofridos pelos brasileiros na Finlândia.

Como os finlandeses são geralmente fechados e resguardam os seus sentimentos, estas podem vazar quando embriagados; tanto de modo positivo, como negativo. É comum ver grupos de finlandeses em restaurantes, até nos mais finos, primeiro a se esbaldarem em alegria e euforia, para logo depois atacarem-se uns aos outros verbalmente ou até a socos e ponta-pés. Estes vexames podem ser protagonizados tanto por homens como mulheres. Lembremos que a Finlândia é um país igualitária entre os sexos, onde a mulher também “dá porrada”.

Um colega do autor, brasileiro, estava visitando a Finlândia no fim do verão, na ocasião do Festival de Helsinki. Nesta época comemora-se a Noite das Artes de Helsinki, um evento de grandes proporções, com espetáculos e eventos culturais e de multi-mídia em diversos pontos da cidade. O mais evidente nesta noite é, porém, o fato de que se consome muito álcool, bem à maneira finlandesa, com até adeptos infantis femininas de até dez anos de idade. Estes gritam, vomitam, quebram coisas e apagam-se no meio das calçadas. É comum ver pessoas, até adultos, fazerem as suas necessidades nos cantos das calçadas e portões de edifícios, quando embriagados. A palavra “arte” toma um outro sentido no festival, se tornando um tanto “performática e pós-moderna”.

Ao ter saído para um passeio após o jantar, o meu colega brasileiro viu o estado das coisas na cidade. No outro dia ele me perguntou “o que foi aconteceu ontem em Helsinki?”. Foi de certo modo difícil explicar-lhe que se tratava de um evento cultural...

Os picos de consumo de álcool e suas conseqüências são espalhados ao longo do ano e coincidem com datas festivas, como o Pikkujoulu (“Pequeno ou Pré-Natal”), Reveillón, a véspera de Primeiro de Maio e São João. Todas as sextas-feiras são, evidentemente, também motivos para se “encher a cara”. Mas é nas datas comemorativas que a "cultura" finlandesa chega ao seu auge, com todas as suas manifestações mais típicas. O São João, comemorado no verão finlandês, é um espetáculo à parte. O São João coincide com a antiga festa bárbara da fertilidade e é o dia mais longo do hemisfério norte, a noite do “sol da meia-noite”. Nesta data, os finlandeses deixam as cidades e se refugiam para o campo, onde tem cabanas à beira de lagos. Carregam consigo litros de bebida, além de comidas típicas de verão, como a “makkara” (a salsicha), o ingrediente do "churrasco" mais importante dos finlandeses. Como a vida na Finlândia é apressada (na opinião de finlandeses) e a família não se vê muito e também não conversa muito durante a maior parte do tempo, então na cabana mais apertada e sem muitas comodidades, a família é obrigada a conviver e se comunicar mais. Esta convivência forçada parece ser algo tremendamente insuportável aos finlandeses. Durante o verão e especialmente no São João, se vê no noticiário e na vida real, verdadeiros exemplos de tragédia finlandesa: brigas familiares, onde esposas e maridos são espancados, esfaqueados ou lesados com machados, pessoas em coma alcoólica, brigas, afogamentos de adultos e crianças, acidentes de carro, etc. A loucura toma conta da sociedade finlandesa. Tudo por conta do excesso de álcool, do calorzinho tímido do verão e sol em abundância. A mais comum ocorrência trágica em São João é um homem bêbado, de meia-idade, se afogar. O fato peculiar é que os afogados são sempre encontrados com o fechiclé da calça aberta. Não se sabe a razão para isto. A Finlândia high-tech se afunda na barbárie.

Os finlandeses se gabam da sua eficiência. Mas os brasileiros são muito mais eficientes nas festas. O brasileiro junta as várias datas festivas do ano, comparáveis aos dos finlandeses e comemoram estes em um bloco de quatro dias, de uma vez só, em melhor estilo e com aspectos comparáveis aos dos finlandeses, recheado, porém, com samba, alegria e mulatas - no carnaval.

Violência na Finlândia

A Finlândia é um país aparentemente pacato, tranqüilo, pacífico. Pode se andar nas ruas relativamente em paz, sem ser molestado ou assaltado. No entanto, é o país mais violento da Europa em número de assassinatos.

A pesar de os finlandeses serem quietos e aparentemente calmos, os seus sentimentos negativos são facilmente demonstrados. Explodem com muita facilidade. Assim, brigas e discussões são comuns. Neste sentido, os finlandeses são temperamentais, a pesar de não reconhecerem isto. Para eles, os latinos é que o são.

A violência na Finlândia é doméstica, se concentra entre quatro paredes, na família ou entre amigos. O álcool está geralmente envolvido. O maior número das ocorrências policiais é para apartar brigas de família. É muito comum também um grupo de amigos, geralmente de alcoolatras, começarem a brigar entre si. O fato curioso é que nestes atos de violência geralmente não se usa p.ex. armas de fogo, mas sim, instrumentos bem tradicionalmente finlandeses, como machados e facas. Nestas “festas” é também comum pessoas “caírem” do parapeito da sacada de prédios.

Tenho dito aos brasileiros, que visitam a Finlândia e que naturalmente estão preocupados com a violência e criminalidade que vêem todos os dias no Brasil, que não se precisa preocupar com a violência ou criminalidade na Finlândia, a não ser quando estão em família ou quando se reúnem com amigos... Lugares a serem evitados são os nakkikioski (grills noturnos de rua) e filas de táxis na madrugada. A queda da taxa de álcool e açúcar no sangue e o fechamento obrigatório do bares e boates às quatro da manhã causam acessos de agressividade nos finlandeses, independendo de sexo.

Preconceitos brasileiros na Finlândia

Muitas vezes os brasileiros não conseguem entender porque outras culturas tem condutas diferentes, sem que isto signifique ser homossexual, louco ou prostituta. Isto é reforçada, quanto mais baixo for o nível de instrução, mas até pessoas instruídas são cometidos de xenofobia de vez em quando.

A aceitação provinciana de imagens e certezas preconcebidas sobre outros povos se deve, em parte, ao fato de que cultural e psicologicamente é muito mais fácil sustentar um preconceito do que demoli-lo. Freqüentemente brasileiros caem em armadilhas conceituais deste tipo na Europa. A alguns é um choque ver condutas ou atitudes que são comuns na Finlândia, por exemplo, mas completamente novos e estranhos a eles. Lamentavelmente, muitas vezes estes recorrem às velhas fórmulas aos quais estão habituados, para conceituá-los em primeiro momento. Assim, podem pensar que um finlandês é p.ex. homossexual, porque usa uma roupa cor de rosa, ou tem gestos ou atitudes diferentes dos aceitos para homem brasileiro. É a única explicapacão plausível que lhe vem à mente em primeira instância. Porém, felizmente logo notam que viajar “abre os olhos”. Entretanto, tampouco o contato com outras culturas garante, por si só, que o preconceito vá ser demolido. Pode ser até reforçado, se não houver a disposição de colocar em cheque os próprios valores.

A esse respeito, refere-se a um trecho da música do Cazuza, “O Tempo não pára”:

“Tua piscina ‘tá cheia de ratos,
tuas idéias não correspondem aos fatos”

Brasileiros que viajam ao exterior, geralmente fazem parte da classe mais privilegiada. Porém, apesar do seu nível de instrução, a elite muitas vezes parece que nada aprende nestas viagens. A distribuição de renda, respeito ao cidadão e aos direitos humanos, falta de corrupção, educação gratuita de boa qualidade para todos, proteção ao meio ambiente, simplicidade, etc., seriam valores, cujo aprendizado e aplicacão no Brasil fariam bem à elite brasileira também.

Uma intercambista brasileira disse em uma entrevista na revista NYT, um suplemento de fim-de-semana da maior jornal da Finlândia, que uma das razões do porque adora Finlândia, é por que aqui ela pode andar tranqüila com o seu cabelo verde, que ninguem liga para isto.

Brasil no imaginário dos finlandêses

A pesar de Finlândia ter a melhor educação do mundo, segundo o levantamento comparativo da ONU, os finlandeses podem ter uma imagem distorcida de outros países. Um exemplo disto é Brasil.

Quando fui para Brasil em 1979, com 16 anos, imaginava que o Brasil todo era selva Amazônica, povoada por ribeirinhos, índios e jacarés. Não entendia, de que maneira estes conseguiram construir cidades como São Paulo e Rio de Janeiro lá no meio da selva. Pensava, que a todo tempo tinha carnaval ocorrendo no Rio de Janeiro e que as pessoas só jogavam futebol e ficavam na praia, quando não estavam envolvidos em crimes. É claro que com uma ponta de exagero, mas esta corresponde mais ou menos à imagem que os finlandêses tem do Brasil - ainda hoje (vide http://www.kepa.fi/kumppani/arkisto/2006_11/5399).

Porque isto? Os filmes de Hollywood e documentários sobre a natureza e problemas sociais transmitem uma imagem muito distorcida sobre o país. Por isto, os brasileiros tem muito trabalho em convencer os finlandeses, que não moram em árvores e que o país possui indústria e alta tecnologia. Infelizmente para alguns brasileiros este “convertimento” vira uma obsessão, que beira até o ridículo. Querem que o Brasil fosse somente a "Bélgica", esquecendo-se da "Índia" (Belíndia). Os representantes da direita também não gostam que se critique ou discute os problemas do Brasil. Para estes, “os problemas não existem, ou são problemas de pessoas que merecem, como os pobres”. De preferência fecham os olhos e negam que estes problemas existem no Brasil.

Por outro lado, se programas e noticiários não falassem de problemas brasileiros aqui, como desmatamento da Amazônia ou violações de direitos humanos, o governo brasileiro não sofreria tanta pressão vinda de fora para consertar estas mazelas. Os ativistas europeus, incluindo finlandeses, são uma das maiores forças da atualidade na luta contra estas injustiças no Brasil. As ONGs finlandeses dão apoio a movimento sociais e ambientais no Brasil, como a MST e CNS.

Porém, geralmente os finlandeses se surpreendem positivamente, quando visitam o Brasil. Muitos dos seus preconceitos são demolidos.

Por fim

Visto acima, aprender a “caminhar no gelo” não é uma tarefa muito fácil e pode se levar anos até conseguir fazê-la sem se machucar. Porém, muitos brasileiros desistem e retornam ao Brasil ou mudam para um outro país. Mas tem pessoas que lutam e conquistam o seu lugar na Finlândia e se adaptam. Aprendem a caminhar sobre o gelo, no fim-do-mundo.


Toni Eerola
O autor é geólogo e tradutor juramentado (finlandês-português-finlandês) e intérprete. Nasceu na Finlândia e foi ao Brasil com 16 anos. Morou no Brasil de 1979 a 1992 e de 2001 a 2006. Mora agora em Espoo, Finlândia com a esposa brasileira e dois filhos. 

Nov 13, 2009

Kirja-esittely: "Vedenpaisumus" nyt?

Kööpenhaminan ilmastokokouksen alla ilmastonmuutosmarkkinat ovat tuottaneet uusia kirjoja: Jari Lyytimäki kysyy Jälkeemme vedenpaisumus?, kun taas Stefan Fölster julistaa että Maailmanloppu on peruttu. Brian Fagan kertoo ihmiskunnan historiasta ilmastonmuutosten valossa kirjassaan Pitkä kesä. Taas Risto Isomäki käsittelee ydinvoimaa pamfletissaan Kosminen rakkaus vai suuri saatana? 20 päätöstä ydinvoimasta. Myös 2012 pyörii sopivasti elokuvateattereissa.

Suomen ympäristökeskuksen vanhempi tutkija Jari Lyytimäki keskittyy kirjassaan ympäristön kynnysarvoihin, eli hetkiin, jolloin luonnon kestokyky ylittyy tavalla, josta se ei palaudu, vaan tietty ilmiö saattaakin kiihtyä entisestään. Ilmastonmuutoksen suhteen saatamme olla lähellä tällaista kynnystä. Siihen on mahdollista kompastua. Ennustusten mukaan itseään ruokkivat palautemekanismit kiihdyttäisivät ilmastonmuutosta ja sen seuraukset voisivat olla katastrofaaliset.

Kirjan aluksi hahmotetaan ympäristömuutoksen mittasuhteita ja sitä, mitä kynnysarvot ovat. Toinen osa käsittelee kynnysarvoja ilmastokeskustelun näkökulmasta. Kolmannessa osiossa tarkastellaan merien tilaa ja pohditaan kynnysarvojen asemaa niiden saastumisen ehkäisyssä. Lopuksi kiteytetään kynnysarvoihin liittyviä ympäristöpolitiikan haasteita. Kirjassa on myös muiden kirjoittamia tietolaatikoita eri aiheista. Se on osa EU:n ”Thresholds of Environmental Sustainability”-hanketta.

Jos kyseessä olisi vain Itämeren suojeluun liittyvä teos, voisi olla, ettei se kiinnostaisi ketään, ongelmaa ollenkaan vähättelemättä. Ilmastonmuutos on kuitenkin sen verran seksikäs aihe, että sen mukaan tuominen on kiintoisa markinointikikka, vaikka asiat tietysti liittyvätkin toisiinsa. Lyytimäen aikaisempi kirja koski muita, unohdettuja ympäristöongelmia, jotka ilmastonmuutos on ”jyrännyt” alleen.

Kirjan otsikko viittaa muinaisiin myytteihin mahdollisesta luonnonkatastrofista, joka myös vedenpaisumuksena tunnetaan. Sen raamatullinen profeetallisuus ei ensinäkemältä houkuttanut tarttumaan kirjaan. Pienellä präntätty alaotsikko Ilmastonmuutoksen ja merien suojelun ekologiset kynnysarvot kuitenkin osoittaa, ettei kysymys ole teologian soveltamisesta ilmastonmuutokseen.

Pahoista skenaarioistaan huolimatta, Lyytimäen kirja on hyvin ja tasapainoisesti kirjoitettu, selkeä ja harkittu kokonaisuus. Hän osoittaa, että aiheesta voi kirjoittaa kiihkoilemattakin, vaikka siellä täällä asiat ovat mediasta tutun ”rajuja”, ”synkkiä”, ”pelottavia”, jne. Myös sivunumeroiden poukkoilu aukeamien keskellä ihmetyttää.

Kirjassa on pureskeltua tietoa. Kirjoittaja on ihmisperäisen ilmastonmuutoksen kannalla. Hän perustelee tämän hyvin, viitteisin pohjautuen. Ilmastonmuutoksen syyt, seuraukset ja tarvittavat toimenpiteet lienevät kuitenkin jo tuttuja kaikille. Jopa Kepan Kumppani-lehdessä 11/2009 puhutaan jo ”ilmastoähkystä”. Tässä mielessä Stefan Fölsterin toista näkökulmaa edustava kirja onkin ”virkistävä tuulahdus” keskusteluun, vaikkakin talouselämää edustavan ideologian värittämä.

Lyytimäki käsittelee aihetta myös tieteen filosofian näkökulmasta. Jotkut vertaukset ovat hauskoja ja osuvia. Alkusanoissa ilmastonmuutoksen kynnyskysymystä verrataan suomalaisille varsin tuttuun inhinmillisen ilmiöön, eli juopotteluun.

Kirja käsittelee myös ilmastonmuutostutkimuksen syntyhistoriaa ja kehitystä sekä ”ilmastonmuutospsykologiaa”, jolla on ratkaiseva rooli siinä miten media, tutkijat ja suuri yleisö suhtautuvat asiaan. Tämä onkin kirjan kiinnostavinta antia. Skeptikotkin saavat oman lukunsa. He ovat tarttuneet auringonpilkkuihin ja pilviin kuin hukkuva oljenkorteen. Vaikka joukossa on pitkänkin linjan tutkijoita, useamman uskottavuuden suurin ongelma on vertaisarvioitujen artikkeleiden puute. He sortuvatkin samaan kuin mistä kritisoivat ympäristöjärjestöjä. Toki ympäristöjärjestötkin saavat kritiikistä osansa. Ne ja skeptikot nähdään aihepiirin vastakkaisilla äärilaidoilla. Molemmat kilpailevat siitä, kumpi yliampuu enemmän: yhdet vähätellen, toiset liioitellen. Molemmat nimittelevät toisiaan mm. ”uskovaisiksi”, joille on turha esittää tieteellisiä faktoja. Lyytimäen sympatia näyttää kallistuvan kuitenkin ympäristöaktivistien puolelle: niiden ”ammattitaitoon kuuluu esittää yksinkertaistettuja, liioiteltuja ja yksipuolisia väitteitä omien näkemystensä edistämiseksi...jotka voivat kuitenkin perustua pätevään tutkimustietoon”. Hän puolustelee myös median dramatisointia ja kärjistyksiä: ”näitä voidaan myös pitää pätevinä, arkikielelle käännettyinä tulkintoina tutkijoiden perussanomasta”.

Tekijä kertaa myös muinaisten ilmastonmuutosten historiaa. Lyytimäki hyväksyisi uuden geologisen ajanjakson eli antroposeenin, jolle tosin geologit eivät ole juurikaan lämmenneet. Vaikka ihminen muuttaa ympäristöään melkoisella tavalla, on vielä epäselvää tuleeko se näkymään stratigrafiassa. Emme voi nimetä uutta geologista ajanjaksoa tämän hetken tapahtumien tai tulevaisuuden olettamusten perusteella. Siihen tarvitaan muutakin.

Kirjan kirjoittaja on ympäristöpolitiikan tutkija. Kirja on hieno saavutus humanistille. Ympäristökeskustelussa humanistit näyttävät kuitenkin omaksuvan pahimmat uhkakuvat, ilman luonnontieteellistä perustaa. Onkin hieman paradoksaalista, että juuri humanistit tuomitsevat ihmisen niin jyrkästi.

Se mikä tässäkin kirjassa tuntuu unohtuvan, on se että oli ilmastonmuutos ihmisperäinen tai ei, seuraukset voivat olla samat, vaikka uhkakuvat perustuvat vain olettamuksiin perustuvien mallinnusten ennusteisiin. Niistä ei ole sen kummempaa varmuutta. Vaikka nykyiseen ilmastonmuutokseen liittyvä keskustelu vaikuttaa muinaisten ilmastonmuutosten tutkimukseen, ei lämpökausien katastrofaalisuuteen oikein löydy vastaavuutta geologisesta arkistosta (esim. myrskyjen lisääntymisestä). Tosin Permikauden masssukupuuton katsotaan liittyvän Siperian basalttikentän purkauksiin aiheuttamaan kasvihuoneilmiöön. Mesotsooinen kausi oli myös pitkään jatkunut lämpökausi, jonka korkea hiilidioksidipitoisuus johtui Gondwana-mantereen hajoamiseen liittyvästä vulkaanisesta toiminnasta.

Suuri osa koralleista kuuluu lämpimään ilmastoon. Jos ilmasto lämpenee, se luo erinomaiset kasvuolosuhteet koralleille. Niitä ilmestyy myös pohjoisemmille leveysasteille. Merenpinnan nousu ei tapa koralleja sukupuuttoon. Riutat seuraavat nousevan merenpinnan tasoa, siirtyen korkeammalle (back-stepping). Lyytimäki viittaa Paul Blanchonin ym. (2009) muinaisia koralleja koskevaan tutkimukseen, jossa tästä kerrotaan. Tutkimuksesta on kuitenkin poimittu vain nopeaa merenpinnan nopeaa nousua koskeva tieto, joka liittyi viimeiseen interglasiaaliin. Risto Isomäki tekee saman ydinvoimapamfletissaan. Tutkimustuloksia ymmärretään väärin tai valikoivasti.

Tämä ei ole suinkaan ainut ilmastonmuutos, jonka olemme kokeneet tai tulemme kokemaan, kuten Brian Fagan kertoo kirjassaan. Maapallolla tulee olemaan lämpökausia seurauksineen vastedeskin, olivat ne sitten aiheuttamiamme tai ei. Ilmastonmuutokset kuuluvat planeettamme toimintaan. Kaikki eivät kuitenkaan jaa geologien kyynistä suhtautumista näihin. Niihin pitää sopeutua, sanoo Stefan Fölster kirjassaan.

Viitteet

Blanchon, P., Eisenhauer, A., Frietzke, J. ja Liebetau, V. 2009. Rapid sea-level rise and reef back-stepping at the close of the last interglacial highstand.Nature 458, 881-884.

Fagan, B. 2009. Pitkä kesä – Ihmiskunnan historia ja ilmastonmuutos. Suom. Osmo Saarinen.Helsinki, Gummerrus, 413 s. Ovh. 36 e.

Fölster, S. 2009. Maailmanloppu on peruttu. Ilmastonmuutokseen voi sopeutua. Suom. Sari-Anne Ahvonen. Helsinki, Atena-kustannus, 235 s. Ovh 30 e.

Isomäki, R. 2009. Kosminen rakkaus vai suuri saatana? 20 päätöstä ydinvoimasta. Helsinki, Like, 144 s. Ovh 14 e.

Lyytimäki, J. 2009. Jälkeemme vedenpaisumus? Ilmastonmuutoksen ja merien suojelun ekologiset kynnysarvot. Helsinki, Gaudeamus, 271 s. Ovh. 30 €.

Nov 10, 2009

Autonäyttelyn antropologiaa

Joka vuosi Helsingissä pidetään parikin autonäyttelyä. Poikani halusivat kovasti sellaiseen ja isä nakitettiin mukaan viettämään ”laatuaikaa”. Näyttelyssä esiteltiin muodissa olevia tunattuja-, pimpattuja- mutta myös perinteisempiäkin jenkkiautoja.

Lähinnä näyttelyissä ja tuossa villityksessä on kyse siitä, kuinka paljon täysin tarpeetonta tavaraa saadaan ahdettua tavalliseen autoon, josta tehdään näin ”extreme”, tai vähintäänkin erikoinen. Esikuvina näille ”tunareille” ovat MTVn Pimp My Ride-ohjelma, Fast and Furious-leffat ja autopelit.

Autonäyttelyn ja pimppauksen juju on siinä, että kaikki se, mitä et autossa tarvitse, ahdetaan menopeliin. Ja se on alan harrastajille kivaa ja mahtavaa. Kromi kiiltää, nahka natisee ja stereot pauhaavat. Kilpaillaan mm. siitä kunka monta tv:tä, kaiutinta, nippeliä ja nappelia saadaan mahtumaan mitä ihmeellisimpiin ja mahdottomimpiin paikkoihin. Auto ei ole enää kulkuväline. Se on itsetarkoitus.

Autojen onnelliset omistajat poseeraavat omahyväisesti ”taideteostensa” vieressä. Heitä ja autoja kuvataan useista eri kulmista. Voi vain kuvitella, miten paljon rahaa ja luononvaroja näihin modernismin temppeleihin on uponnut?

Autojen välissä tepastelee ja poseeraa mallityttöjä. Autojen ja kauniiden naisten välinen suhde onkin antropologisesti kiinnostava aihe. Siinä sekoittuvat alkukantaisella tavalla adrenaliini ja testosteroni, jota hyödynnetään feministejä kauhistuttavalla tavalla. Tällä vedotaan miesten primitiivisimpiin aisteihin.

Mainoslehtisiä jakavien, virtaviivaisten moottorimimmimallien vastakohdaksi ovat jotenkin valikoituneet kaikki ne turbourhot, jotka rakentavat kehoaan kaljalla ja fast foodilla. Nopeat autot, nopea ruoka? Tälläistä kehonrakennusta harjoitetaan myös messujen täpötäysissä baareissa. Juomia nautitaan siinä vauhdissa jo aamupäivällä, että monet eivät näyttelystä pääse poistumaan - ainakaan omin jaloin, saatikka sitten ajamalla. Baareihin kasautuvat kaikki ne, joille pelkkä bensan, kiillotusvahan ja moottoriöljyn katku ei enää riitä. Millaisethan ovat iltabileet?

Monien paidoissa on rautaristejä-, pääkalloja, Suomen leijonaa- ja kiitoksia sotaveteraaneille. Aika patrioottista porukkaa. Ovatko ”vaatteet mun aatteet”? Tulee mieleen viime vuosisadan alun futuristit, jotka ihannoivat vauhtia, kehitystä, autoja – ja sotaa ja fasismia. Toinen selkeä ryhmä ovat teddyboyt ja psykobillyt, jotka ylöskaivautuivat jostain menneisyydestä.

Ilma uhkuu bensaa, hikeä, nahkaa, testosteronia ja hiusrasvaa. Tämä autojen, nopeuden ja geologisten raaka-aineiden tuhlaamisen ihannointi ylittää käsityskykyni. Mutta autonäyttelyssä ei varmaankaan kannata yrittää keskustella liikenneturvallisuudesta, ilmastonmuutoksesta tai luonnonvarojen säästämisestä ja kestävästä kehityksestä? Saattaa tulla turpaan.

Eniten minua kuitenkin ihmetyttää poikieni kiinnostus juuri tälläisiin autoihin. Onhan se totta että poikia ovat autot aina kiinnostaneet. Tämä on todettu mm. poikavauvoissa, joita vetää puoleensa kaikki mikä liikkuu, kun taas tytöt leikkivät automaattisesti nukeilla. Mutta miksi poikieni huomio kiinnittyy juuri tälläisiin turhakkeisiin, mitä messuilla markkinoitiin? Missä antamani kasvatus on mennyt pieleen? No, pojat ovat poikia, mutta miksi autot saavat aikuisetkin miehet käyttäytymään kuin kakarat karkkikaupassa?

Toni Eerola
Geologi ja kahden pojan isä.

Nov 9, 2009

Sambaa ja olutta - Zeca Pagodinho

Zeca Pagodinho on ilmiö, Brasilian suosituin sambasäveltäjä ja -laulaja. Hänen yhteenlaskettu levymyyntinsä on uskomaton: 12 miljoonaa cd:tä. Vuoden 2003 lopulla julkaistua MTV Acústicoa -levyä, myytiin 5 miljoona kappaletta. Hiljattain Zeca yhdisti sambaa reggaehen suositun rock-yhtye Rappan kanssa. Kappale on soinut paljon radiossa.

Zeca Pagodinho komeilei hiljattain myös brasilialaisen kulttuurilehden Bravo!n kannessa, jossa hänestä on pitka erikoisreportaasi. Rohkea jälkimoderni veto lehden tekijöiltä, sambaa kun ei lasketa tietyissä piireissä “kulttuuriksi”.

Brasilian yhteiskunnallinen kahtiajakoisuus näkyy musiikissakin, vaikka musiikki voi yhdistääkin näennäisesti. Maan keski- ja yläluokka määrittelevät, mitä on hyvä maku ja leimaavat muun mauttomaksi köyhien tai mustien musiikiksi, muodiksi ja niin edelleen. Pagodinho on pitkään kuulunut artisteihin, jonka musiikin on ollut vaikea saada eliitin hyväksyntää. Tähän erontekemiseen sortuu usein yllättäen myös brasilialaista vasemmistoa edustava keskiluokkainen älymystö.

Zeca Pagodinho edustaa pagode-samban tyylisuuntaa. Pagode on rauhallisempaa, kuin sambakoulujen karnevaaleilla soittamaa sambaa. Pagodea soitetaan pienissä muutaman miehen orkestereissa, usein baarien kupeessa tai sunnuntaisten churrascojen eli lihavarraspäivällisten yhteydessä, joihin koko perhe tai suku, ystävät ja naapurit ovat kokoontuneet. Pagodessa keskeistä on rento fiilis ja hyvä meininki, aivan kuin reggaessa.

Perinteisiä pagodesoittimia ovat erilaiset rummut, pandeiro (käsilyömäsoitin, jossa on helistimet), cavaquinho (pieni kitara), ja laulu siihen päälle. Kaikkein yksinkertaisimmassa versiossa baaripöytä, ämpäri tai tulitikkuaski riittävät hyvin perusperkussioksi. Esiintymisissä on koko yhtye sähkökitaroineen, bassoineen yms. mukana.

Pagode on Rion ja São Paulon mustien musiikkia. Ensimmäisenä pagodea levytti Beth Carvalho 1970-luvulla. Tekstit käsittelevät usein naisseikkailuita, onnettoman rakkauden aiheuttamia tuskia ja köyhien arkea. Zeca aloitti 1980-luvulla.

TV:stä tietoisuuteen

Pagodea soitetaan usein brasilialaisissa tv-sarjoissa, joissa kuvataan alempien sosiaaliluokkien kaupunginosia tai –elämää. Esimerkiksi maan suurimman yksityisen TV-yhtiön Globon Celebridade -sarjassa Dudu Nobren esittämä Andaraí säesti samannimisen riolaisen kaupunginosan ihmisten elämää.

Televisiolla ja radioasemilla on tärkeä asema asema musiikkisuuntausten tunnetuksi tekemisessä. Mikään suuntaus ei saavuta maanlaajuista suosiota, jos se ei näy ja kuulu maan suurimpien yksityisten televisioyhtiöiden SBT:n tai Globon TV-kanavilla. Kappaleet pääsevät esimerkiksi tv-sarjojen taustamusiikiksi, jos ne ovat suosittuja tiettyjen kansanosien parissa. Saippuaoopperat toimivat näin artistien, muodin, tanssityylien ja tanssipaikkojen promootiokanavoina. Televisio välittää ne suuren massan tietoisuuteen.

Zecan lisäksi Dudu Nobre, Jorge Aragão ja Martinho da Vila ovat pagode-rintaman kuumimpia nimiä. Useimmiten samban ja pagoden edustajat ovat ihonväriltään mustia tai mulatteja, mutta valkoinen Zeca on poikkeus. Hänen hieman käheä, alkoholilla kostutettu ja huollettu äänensä sopii erinomaisesti pagodeen ja muistuttaa mustien kollegoiden ääntä. Osuvat sanoitukset, letkeä melodia ja iskevät rytmit ovat lisäksi Zecan suosion salaisuuksia.

Juurilleen uskollisena hänen kohtalokas elämänfilosofiansa soi maan valloittaneessa kappaleessa: “Anna elämän viedä minua, elämä vie minut...” Sattumalta myös brasilialainen rock-yhtye Skank on ollut listojen kärjessä ja radioaalloilla samalla fatalistisella elämänviisaudella. Sanoitukset voisivat hyvinkin kertoa Brasilian taloudesta.

Tuopin äärellä

Baarien kupeessa syntyneeseen pagodeen kuuluu olennaisena osana olut. Se on toiminut myös Pagodinhon tavaramerkkinä 16-vuotiaasta lähtien.

Zeca ei esiinny edes koko perheelle tarkoitetussa sunnuntai-iltapäivän varieteeohjelmassa ilman tuoppia baaripöydällä. Siitä hän siemailee pikkuhiljaa esityksenä aikana. Eräässä tv-ohjelmassa hän oli niin juovuksissa, että esitys jouduttiin keskeyttämään mainoksilla. Juopunut laulaja on tosin harvinaisuus Brasiliassa, Suomessa pikemminkin sääntö. Zecaa voisi verrata Andy McCoyhin. Toistaiseksi Zeca ei ole vielä kuitenkaan onnistunut putoamaan parvekkeelta.

Rock-yhtye Rappan kanssa tekemä samban ja reggaen sekoitus kuvaa hyvin Pagodinhon mietteitä asiasta:

“Jos haluan polttaa
niin poltan (ilmeisesti muutakin kuin tupakkaa)
Jos haluan juoda,
minä juon,
kenellekään ei ole
sen kanssa
mitään tekemistä.
On ihmisiä,
jotka aina valittavat
joka asiasta,
vatsa täynnä.”

Olut oli myös syy äskettäin tapahtuneeseen ja runsaasti mediassa huomiota saaneeseen mainosskandaaliin. Pagodinho rikkoi mainossopimustaan Schincariol-oluttehtaan kanssa. Kesän aikana hän esiintyi Nova Schin-oluen maistajana tv-mainoksissa. Hän ei silti peitellyt mieltymystään Brasiliassa suosittuun Brahma-olueeseen. Brahma houkuttelikin Zecan omaksi mainospojakseen kesken Schincariolin sopimuskauden, mikä johti sopimuksen rikkomiseen.

Brahman mainoksessa samba soi ulkoilmabaarissa, olut virtaa, kauniit, eriväriset naiset tanssivat ja kaikilla on hauskaa. Zeca laulaa tyypillisen pagoden säestyksella:

“Palasin luoksesi,
ikuisen rakkauteni pariin,
se toinen oli vain
ohimenevä kesäihastus”

Ikuinen rakkaus on Brahma-olut ja ohimenevä ihastus, Nova Schin.

Schincariol kosti välittömästi: Zeca ja Brahma vedettiin oikeuteen ja yhtiön uudessa olutmainoksessa Pagodinhoa kutsuttiin petturiksi.

Pagodinho ei tästä paljoa piittaa. Hän on 44-vuotias miljonääri. Hänellä on läheinen suhde tasavallan presidenttiin Lúís Inácio Lula da Silvaan, joka on myös lähtöisin köyhistä oloista.

Zeca Pagodinhokin syntyi vaatimattomissa oloissa Rion laitakaupungilla, Xerémissä, Baixada Fluminense-kaupungiosassa. Nykyään hän asuu hienostokaupunginosassa etelä-Rion Barra da Tijucassa, missä hänellä on luksusviitti kattokerroksessa. Suosiostaan huolimatta hän ei ole muuttanut tapojaan: hän on riolaisen “malandron” perikuva – laillisuuden ja laittomuuden rajoilla liikkuva, oveluudella ja ilonpidolla elantonsa ansaitseva katujen kasvatti, miltei legendaarinen hahmo. Hän puhuu alueelle tyypillistä slangia. Pagodinho ei ole unohtanut juuriaan: hänellä on kotikonnuillaan pieni maatila, jossa hän on hyväntekeväisyysprojekteillaan auttanut katulapsia ja orpoja.

Brasilian valkoinen keski- ja yläluokka väheksyy pagodea sen mustan ja köyhän alkuperän vuoksi. “Hyvän maun mestarit” pitävät sambasta vain karnevaaleilla ja silloinkin varauksella. Jostain syystä Zeca Pagodinho on onnistunut ylittämään luokkarajat, vaikka onkin pagodeiron, eli pagode-muusikon perikuva. Häntä kuunnellaan niin slummien baareissa kuin hienostuneissa yökehoissa ja konserttisaleissa.

Saa nähdä, minne elämä pagodeiroa vie. Jos maksa kestää...

Katso myös kirjoittajan muita tekstejä brasilialaisen musiikin taustoista ja eri tyylisuunnista:

Eerola, T. 2002 Pagode, lambada e “bunda” – hyvä maku ja kaupallisuus brasilialaisessa populaarimusiikissa. Revista Xaman 2/2002 (http://www.helsinki.fi/hum/ibero/xaman/articulos/2002_01/eerola2_musiikki.html)

Eerola, T. & Eerola, E.C. 1998 Brasilian populaarimusiikki 1980- ja 1990-luvuilla.
Revista Xaman 1/98 (www.helsinki.fi/hum/ibero/xaman/articulos/9801/9801.html)

Caetano Veloso - kapinallinen ikoni

Hoikka, nuorekas, harmahtavahiuksinen ja leveästi hymyilevä mies istuu tyylikkään rennosti Rio de Janeiron Copacabana Palace-hotellin huoneen aurinkoisella terassilla. Häntä haastatellaan Brasilian suurimman yksityisen TV-yhtiön Globon Fantástico-sunnuntai-illan ajankohtaisohjelmaan. Vähan aikaa sitten on julkistettu hänen uusi levynsä, A Foreign Soundin samaisen hotellin konferenssisalissa.

Ei uskoisi, mutta haastateltavalla on ikää 60 vuotta. Mies on Caetano Veloso, yksi brasilialaisen musiikin mahtimiehistä, MPB –tyylisuunnan (Música Popular Brasileira) arvostetuimpia edustajia, kansallinen ikoni. Caetano Veloso kuuluu brasilialaisen musiikin ehdottomaan eliittiin, jonka pitkäaikaisen voimakolmikon muodostavat hänen lisäkseen muusikko, kirjailija ja intellektuelli Chico Buarque ja nykyinen kulttuuriministeri Gilberto Gil.

MPB on laaja eri tyylien kirjo, jota on vaikea kategorisoida ja joka vaihtelee muusikolta toiselle. MPB on melodista ja harmonista, hyödyntää monia eri brasilialaisia ja ulkomaisia rytmejä ja niiden sekoituksia. Sanoitukset ovat monesti runollisia ja filosofisia. Monet muusikoista yhdistävät onnistuneesti korkea- ja populaarikulttuurin aineksia. Perinteisimpiä MPB -muusikoita ovat Chico Buarque, Gal Costa, Maria Betânia, Djavan, Ivan Lins, Edu Lobo, Simone, Caetano Veloso, João Bosco, Elis Regina, Milton Nascimento, Geraldo Azevedo ja Gilberto Gil.
Tietyissä piireissä Chico, Caetano ja Gil ovat saavuttaneet miltei pyhimyksen aseman. Kolmikon jäsenet ovat olleet ystäviä 1960-luvulta lähtien. Caetano Veloso on yksi niitä 60-luvun eloonjääneitä, joka ei ole jämähtänyt paikoilleen vieläkään. Hän on rauhallinen älykkö, mutta hänessä on vastaavaa kameleonttimaista sähköisyyttä kuin samaa sukupolvea edustavissa Mick Jaggerissä, David Bowiessa ja Rod Stewartissa. Vierivät kivet eivät sammaloidu.

1960- ja 1970-luvuilla Caetano Veloso kokeili muiden tavoin kaikkea, oli sotilasdiktatuurin vankilassa ja joutui maanpakoon, kuten monet muut sukupolvensa edustajat Brasiliassa. Hänen nuoruuden kapinansa on laantunut, mutta hän pitää provosoinnista edelleenkin. Vaikkei se hänen mukaansa olisi aina edes tarkoituskaan. Veloso on perpetuum mobile, ikiliikkuja.

Caetano Veloso levytti kokoelman ikivihreitä amerikkalaisia klassikkoja englanniksi, brasilialaisin soinnuin höystettyinä, se A Foreign Sound. Tämä tapahtui samaan aikaan kun amerikkalaisvastaisuus kasvaa maailmalla Bushin hallituksen sotaseikkailujen myötä. Ja kuinka ollakaan, pisteeksi i:n päällä levyn klassikkojen tunnelman rikkoo sopivasti Nirvanan “Come as you are”-kappale. Pelkkää rajojen rikkomista, monessakin mielessä.

Huulet törröllään

Velosolla on brasilialaisessa musiikissa sen verran vaikutusvaltainen asema, että harva uskaltaa avoimesti arvostella häntä. Caetano Veloso uskaltaa ja voi tehdä mitä päähän pälkähtää. Tekipä hän mitä tahansa, se on useamman kriitikon mielestä “hienoa”, “älykästä” ja “rohkeaa”. Jos sertanejo-laulaja haluaa vaihtaa tyyliä tai fuusioida, elitistiset kriitikot kuten Nelson Motta, lyttäävät tämän varmasti kasaan.

Viime vuosina Veloso on säveltänyt muun muassa elokuvamusiikkia, esimerkiksi Pedro Almodóvarin Hable con ella-leffaan. Laulu oli ehdokkaana Grammy-palkinnon saajaksi. Laulun videossa Caetano laulaa huulet väristen. Tätä brasilialainen rock-muusikko Lobão arvosteli “mauttomaksi”. Outoa sinällään, että entinen uuden aallon edustaja asettaa rajoja hyvälle ja huonolle maulle, mutta se riitti kansallisen skandaalin aikaansaamiseksi. Suurisuisella Lobãolla on oma lehmä ojassa. Jotkut muusikot ovat kateellisia MPB:n älykkö- ja “hyvän maun” imagolle, jota monet tavoittelevat, kuten juuri rokkari Lobão ja sertanejo-laulaja Zezé Di Camargo hiljattain ilmaisivat.

Kiistan molempia osapuolia haastateltiin puolin ja toisin. Caetano vastasi arvosteluun yksikantaisesti ja valloittavasti hymyillen:

-Kuka ottaa Lobãon vakavasti?

Brasilialaisen Big Brother-reality shown neljännessä versiossa irokeešipäinen ja testosteronia uhkuva Marcelo Dourado kritisoi Caetanoa kahdelle tätä jumaloivalle nuorelle naiselle. Marcelo sanoi punk-filosofian mukaisesti:

-Minä oksentaisin Caetanon päälle!

Tämä sai aikaan melko kiivastuneen reaktion näiltä naisilta, samoin kuin osalta ohjelman katsojilta. Kun Marcelo äänestettiin ulos ohjelmasta, häntä haastateltiin eri ohjelmissa. Marcelo vastasi lausuntoonsa saamaan kritiikkiin:

-En ymmärrä, miksi tämä nyt otetaan näin vakavasti? Luultavasti Caetano nauraa tälle kaikelle.

Kun Caetanolta kysyttiin tästä, hän vastasi, leveästi hymyillen:

-Kuka on Marcelo Dourado?

Caetano Veloso on tottunut kritiikkiin. Hän kuuli sitä paljon jo aloittaessaan uraansa 1960-luvulla.

Hipahtavaa meininkiä

Caetano Veloso syntyi Santo Amarossa, Bahiassa, koillis-Brasiliassa. Hän aloitti muusikon uransa nuorena Salvadorissa ja muutti Rio de Janeiroon yhdessä siskonsa, laulaja Maria Bethânian ja Gilberto Gilin kanssa. Tuolloin syntyi yksi Brasilian musiikkia uudistaneista tyylisuunnista, Tropicália, joka kokeili ja sekoitti surutta kaikkea, brasilialaista ja ulkomaista musiikkia, rokkia, hippikulttuuria, sähkökitaroita ja protestoi sekä vallitsevaa poliittista tilannetta että yleisön konservatismiä vastaan. Tropicáliaan ottivat osaa muun muassa Caetano Veloso, Gilberto Gil, Tom Zé ja Jorge Mautner. Tyylisuunnan edustajat, esimerkiksi Hélio Oiticican luomukset, hyödynsivät myös avantgardistisia elementtejä. Tropicália oli vastaus Bossa Novan eliittisyydelle, pysähtyneisyydelle ja suurelle suosiolle. Tämä oli ennenkuulumatonta Brasilian tuolloin melko konservatiiviselle yleisölle.

Caetano esiintyi eräillä musiikkifestivaaleilla tennareissa, farkuissa ja muovipaidassa laulaen “on kielletty kieltää!”. Se oli yleisölle liikaa. Vasemmistolaiselle yliopisto-nuorisolle kyse oli imperialistisesta provokaatiosta, oikeistolaisille vallankumouksellisesta esiintymisestä. Yleisö alkoi buuata ja käänsi selkänsä esiintyjälle. Samaan aikaan jopa Beatlesin jäsenet esiintyivät sentään puvuissa. Veloso keskeytti laulamisen ja piti pitkän puheen, jossa sätti yleisöä ymmärtämättömyydestä ja konservativismista. Puheesta on tullut Tropicália-liikkeen klassikko. Tropicália-vaihe ei kuitenkaan kestänyt kauan, vaan päättyi jo 1969.

Tropicália-liikkeen laulujen sanat, sen edustajien asenteet ja -kokeilut olivat liikaa maan oikeistosotilasjuntalle, joka oli kaapannut vallan 1964. Diktatuuri kumosi kaikki kansalaisoikeudet 1968, eikä kaikenlaiselle taiteelle löytynyt ymmärrystä. Caetano ja Gilberto Gil vangittiin ja lähetettiin maanpakoon Englantiin. He oleskelivat joitakin vuosia Lontoossa. Vaikka maanpako ja koti-ikävä masensivat, Caetanon luomisvoima ei tyrehtynyt. Hän jatkoi säveltämistä ja levyttämistä. Vuosia myöhemmin hän ja monet muut, kuten Gilberto Gil, saivat luvan palata takaisin maahan, vaikka diktatuuri oli edelleen vallassa.

Palatessaan Brasiliaan he eivät ymmärrettävistä syistä halunneet ottaa kantaa maan politiikkaan. He etsivät ja tutkivat maan musiikkiperinteitä. Tämä ei vasemmistoa miellyttänyt. He kritisoivat voimakkaasti Caetanoa ja Giliä lennokkaista ja runollisista sanoituksista, syvällisistä elämän ja taiteen pohdinnoista, joita monet eivät ymmärtäneet.

Samaan aikaan sensuuri loppui, poliittisia pakolaisia alkoi virrata takaisin Brasiliaan ja diktatuurin vaino päättyi. Silti Caetano oli vaiti. 1980-luvun alkaessa alkoivat vaatimukset demokratian palauttamisesta, suurlakot, työväenpuolueen perutaminen, kampanja suorien vaalien puolesta jne. MPB ei ottanut kantaa tilanteeseen, vaikka 1960-luvulla se oli ollut hyvinkin vallankumouksellinen musiikkisuuntaus.

Caetano kertoo 1960- ja 1970-lukujen tapahtumista ja tunnoistaan 1997 julkaistussa omaelämäkerrallisessa kirjassa Verdade Tropical (Trooppinen totuus). Kirjassa hän esittelee myös maailmankatsomustaan ja ajatuksiaan muun muassa brasilialaisesta kulttuurista. Se on lukemisen arvoinen opus. Hiljattain hänestä julkaistiin myös elämänkerta ja kirjoituskokoelma.

Tekee mitä päähän pälkähtää

1980-luvun alussa Caetano Veloso sävelsi ja lauloi sambaa karnevaaleille. Noihin aikoihin Chico, Caetano ja Gil saavuttivat aseman älykkömuusikkoina. He osallistuivat moniin kulttuurihankkeisiin, Gilberto Gil ja Chico Buarque myös suoria vaaleja puoltavaan kampanjaan.

Caetano ei ole sallinut minkäänlaista ideologista kontrollia oikealta eikä vasemmalta. Hän haluaa kulkea omaa tietään, ja tehdä mitä päähän pälkähtää, vaikka provosoiden. Maine ja kunnia ehkä hieman häiritsevät, koska itse asiassa hän nauttii provosoinnista.

Veloso kokeilee surutta bahialaista afroperäistä axé-musiikkia, teknoa, “hyvän maun mestareiden” inhoamaa maaseudun sertanejo-musiikkia sekä hip hoppia. Hiljattain hän levytti Jorge Mautnerin kanssa Tropicália-mausteista epäkaupallista musiikkia. Caetano Veloso on myös riolaisen Afro-Reggae-yhtyeen ja sen slumminuorten väkivaltaisuuden ehkäisemisen puolesta toimivan kansalaisjärjestön kummi.

Hiljattain Caetano toimi São Paulon kaupungin 450-vuotisjuhlien isäntänä. Hän esitteli esintyjät ja toimi taustalaulajana mustalle slummin rap-laulajalle, Sabotagelle. Toisessa tilaisuudessa hän lauloi yhdessä ylituotetun ja -tuotteistetun teinitähden Sandyn kanssa. He lauloivat yhden Veloson monista klassikoista “Esquina de Ipiranga com São João”. Caetano ja Sandy muodostivat sukupolvet yhdistävän ja kuiluja ylittävän dueton. Yhteisen laulun päättyessä Sandy kumarsi syvään, palvovasti kohti Caetanoa. Veloso oli vilpittömästi iloinen ja mielissään yhteisestä esityksestä. Tämä oli monelle traditionalistille miltei kunnianloukkaus.

Iästään ja kokemuksistaan huolimatta Caetano jatkaa rajojen rikkomista, kyseenalaistaen maun, teennäisyyden, sosiaaliluokat ja muiden odotukset.

Tyylinsä ja elämänkatsomuksensa hän tiivisti mainiosti 1984 levytetyssä O Quereres -kappaleessa: olen aina sen vastakohta, mitä minulta odotat tai haluat minun olevan.

Vaikka Veloson musiikki on epäkaupallista, hän myy melko hyvin sekä Brasiliassa että ulkomailla. Kapinallisuudestaan huolimatta hän edustaa monelle laatua ja “hyvää makua”. Hän on aina ajan hermoilla tai sen edellä. Hän kerää levyilleen ja esiintymisiinsä avarakatseisia, lahjakkaita nuoria muusikoita, mm. oman poikansa, Moreno Veloson. Moreno on itse niittänyt mainetta maailmanmusiikkilistoilla.

Caetanon ihailijoihin kuuluvat mm. elokuvaohjaajat Pedro Almodóvar ja Michelangelo Antonioni, muusikko David Byrne ja näyttelijä Richard Gere. Caetano on itsekin elokuvaohjaaja.

Velosolla ei ole pula rahasta. Hänellä on asuntoja Riossa ja Salvadorissa, hän sukkuloi joustavasti Salvadorin toreilta ja afro-brasilialaisen uskonnon temppeleistä New Yorkin ja Pariisin gallerioihin ja konserttisaleihin. Taiteilijana hän ei hoida itse talouttaan, vaan talouspuolesta huolehtii hänen nykyinen vaimonsa Paula Lavigny.

Caetano Velosolla on iästään huolimatta - ja ehkä siitä johtuen – vielä paljon annettavaa.

Katso myös kirjoittajan muita tekstejä brasilialaisen musiikin taustoista ja eri tyylisuunnista:

-Pagode, lambada ja “bunda” – hyvä maku ja kaupallisuus brasilialaisessa populaarimusiikissa. Revista Xaman 2/2002 (http://www.helsinki.fi/hum/ibero/xaman/articulos/2002_01/eerola2_musiikki.html)

- Brasilian populaarimusiikki 1980- ja 1990-luvuilla. Revista Xaman 1/98 (www.helsinki.fi/hum/ibero/xaman/articulos/9801/9801.html)