Kööpenhaminan ilmastokokouksen alla ilmastonmuutosmarkkinat ovat tuottaneet uusia kirjoja: Jari Lyytimäki kysyy Jälkeemme vedenpaisumus?, kun taas Stefan Fölster julistaa että Maailmanloppu on peruttu. Brian Fagan kertoo ihmiskunnan historiasta ilmastonmuutosten valossa kirjassaan Pitkä kesä. Taas Risto Isomäki käsittelee ydinvoimaa pamfletissaan Kosminen rakkaus vai suuri saatana? 20 päätöstä ydinvoimasta. Myös 2012 pyörii sopivasti elokuvateattereissa.
Suomen ympäristökeskuksen vanhempi tutkija Jari Lyytimäki keskittyy kirjassaan ympäristön kynnysarvoihin, eli hetkiin, jolloin luonnon kestokyky ylittyy tavalla, josta se ei palaudu, vaan tietty ilmiö saattaakin kiihtyä entisestään. Ilmastonmuutoksen suhteen saatamme olla lähellä tällaista kynnystä. Siihen on mahdollista kompastua. Ennustusten mukaan itseään ruokkivat palautemekanismit kiihdyttäisivät ilmastonmuutosta ja sen seuraukset voisivat olla katastrofaaliset.
Kirjan aluksi hahmotetaan ympäristömuutoksen mittasuhteita ja sitä, mitä kynnysarvot ovat. Toinen osa käsittelee kynnysarvoja ilmastokeskustelun näkökulmasta. Kolmannessa osiossa tarkastellaan merien tilaa ja pohditaan kynnysarvojen asemaa niiden saastumisen ehkäisyssä. Lopuksi kiteytetään kynnysarvoihin liittyviä ympäristöpolitiikan haasteita. Kirjassa on myös muiden kirjoittamia tietolaatikoita eri aiheista. Se on osa EU:n ”Thresholds of Environmental Sustainability”-hanketta.
Jos kyseessä olisi vain Itämeren suojeluun liittyvä teos, voisi olla, ettei se kiinnostaisi ketään, ongelmaa ollenkaan vähättelemättä. Ilmastonmuutos on kuitenkin sen verran seksikäs aihe, että sen mukaan tuominen on kiintoisa markinointikikka, vaikka asiat tietysti liittyvätkin toisiinsa. Lyytimäen aikaisempi kirja koski muita, unohdettuja ympäristöongelmia, jotka ilmastonmuutos on ”jyrännyt” alleen.
Kirjan otsikko viittaa muinaisiin myytteihin mahdollisesta luonnonkatastrofista, joka myös vedenpaisumuksena tunnetaan. Sen raamatullinen profeetallisuus ei ensinäkemältä houkuttanut tarttumaan kirjaan. Pienellä präntätty alaotsikko Ilmastonmuutoksen ja merien suojelun ekologiset kynnysarvot kuitenkin osoittaa, ettei kysymys ole teologian soveltamisesta ilmastonmuutokseen.
Pahoista skenaarioistaan huolimatta, Lyytimäen kirja on hyvin ja tasapainoisesti kirjoitettu, selkeä ja harkittu kokonaisuus. Hän osoittaa, että aiheesta voi kirjoittaa kiihkoilemattakin, vaikka siellä täällä asiat ovat mediasta tutun ”rajuja”, ”synkkiä”, ”pelottavia”, jne. Myös sivunumeroiden poukkoilu aukeamien keskellä ihmetyttää.
Kirjassa on pureskeltua tietoa. Kirjoittaja on ihmisperäisen ilmastonmuutoksen kannalla. Hän perustelee tämän hyvin, viitteisin pohjautuen. Ilmastonmuutoksen syyt, seuraukset ja tarvittavat toimenpiteet lienevät kuitenkin jo tuttuja kaikille. Jopa Kepan Kumppani-lehdessä 11/2009 puhutaan jo ”ilmastoähkystä”. Tässä mielessä Stefan Fölsterin toista näkökulmaa edustava kirja onkin ”virkistävä tuulahdus” keskusteluun, vaikkakin talouselämää edustavan ideologian värittämä.
Lyytimäki käsittelee aihetta myös tieteen filosofian näkökulmasta. Jotkut vertaukset ovat hauskoja ja osuvia. Alkusanoissa ilmastonmuutoksen kynnyskysymystä verrataan suomalaisille varsin tuttuun inhinmillisen ilmiöön, eli juopotteluun.
Kirja käsittelee myös ilmastonmuutostutkimuksen syntyhistoriaa ja kehitystä sekä ”ilmastonmuutospsykologiaa”, jolla on ratkaiseva rooli siinä miten media, tutkijat ja suuri yleisö suhtautuvat asiaan. Tämä onkin kirjan kiinnostavinta antia. Skeptikotkin saavat oman lukunsa. He ovat tarttuneet auringonpilkkuihin ja pilviin kuin hukkuva oljenkorteen. Vaikka joukossa on pitkänkin linjan tutkijoita, useamman uskottavuuden suurin ongelma on vertaisarvioitujen artikkeleiden puute. He sortuvatkin samaan kuin mistä kritisoivat ympäristöjärjestöjä. Toki ympäristöjärjestötkin saavat kritiikistä osansa. Ne ja skeptikot nähdään aihepiirin vastakkaisilla äärilaidoilla. Molemmat kilpailevat siitä, kumpi yliampuu enemmän: yhdet vähätellen, toiset liioitellen. Molemmat nimittelevät toisiaan mm. ”uskovaisiksi”, joille on turha esittää tieteellisiä faktoja. Lyytimäen sympatia näyttää kallistuvan kuitenkin ympäristöaktivistien puolelle: niiden ”ammattitaitoon kuuluu esittää yksinkertaistettuja, liioiteltuja ja yksipuolisia väitteitä omien näkemystensä edistämiseksi...jotka voivat kuitenkin perustua pätevään tutkimustietoon”. Hän puolustelee myös median dramatisointia ja kärjistyksiä: ”näitä voidaan myös pitää pätevinä, arkikielelle käännettyinä tulkintoina tutkijoiden perussanomasta”.
Tekijä kertaa myös muinaisten ilmastonmuutosten historiaa. Lyytimäki hyväksyisi uuden geologisen ajanjakson eli antroposeenin, jolle tosin geologit eivät ole juurikaan lämmenneet. Vaikka ihminen muuttaa ympäristöään melkoisella tavalla, on vielä epäselvää tuleeko se näkymään stratigrafiassa. Emme voi nimetä uutta geologista ajanjaksoa tämän hetken tapahtumien tai tulevaisuuden olettamusten perusteella. Siihen tarvitaan muutakin.
Kirjan kirjoittaja on ympäristöpolitiikan tutkija. Kirja on hieno saavutus humanistille. Ympäristökeskustelussa humanistit näyttävät kuitenkin omaksuvan pahimmat uhkakuvat, ilman luonnontieteellistä perustaa. Onkin hieman paradoksaalista, että juuri humanistit tuomitsevat ihmisen niin jyrkästi.
Se mikä tässäkin kirjassa tuntuu unohtuvan, on se että oli ilmastonmuutos ihmisperäinen tai ei, seuraukset voivat olla samat, vaikka uhkakuvat perustuvat vain olettamuksiin perustuvien mallinnusten ennusteisiin. Niistä ei ole sen kummempaa varmuutta. Vaikka nykyiseen ilmastonmuutokseen liittyvä keskustelu vaikuttaa muinaisten ilmastonmuutosten tutkimukseen, ei lämpökausien katastrofaalisuuteen oikein löydy vastaavuutta geologisesta arkistosta (esim. myrskyjen lisääntymisestä). Tosin Permikauden masssukupuuton katsotaan liittyvän Siperian basalttikentän purkauksiin aiheuttamaan kasvihuoneilmiöön. Mesotsooinen kausi oli myös pitkään jatkunut lämpökausi, jonka korkea hiilidioksidipitoisuus johtui Gondwana-mantereen hajoamiseen liittyvästä vulkaanisesta toiminnasta.
Suuri osa koralleista kuuluu lämpimään ilmastoon. Jos ilmasto lämpenee, se luo erinomaiset kasvuolosuhteet koralleille. Niitä ilmestyy myös pohjoisemmille leveysasteille. Merenpinnan nousu ei tapa koralleja sukupuuttoon. Riutat seuraavat nousevan merenpinnan tasoa, siirtyen korkeammalle (back-stepping). Lyytimäki viittaa Paul Blanchonin ym. (2009) muinaisia koralleja koskevaan tutkimukseen, jossa tästä kerrotaan. Tutkimuksesta on kuitenkin poimittu vain nopeaa merenpinnan nopeaa nousua koskeva tieto, joka liittyi viimeiseen interglasiaaliin. Risto Isomäki tekee saman ydinvoimapamfletissaan. Tutkimustuloksia ymmärretään väärin tai valikoivasti.
Tämä ei ole suinkaan ainut ilmastonmuutos, jonka olemme kokeneet tai tulemme kokemaan, kuten Brian Fagan kertoo kirjassaan. Maapallolla tulee olemaan lämpökausia seurauksineen vastedeskin, olivat ne sitten aiheuttamiamme tai ei. Ilmastonmuutokset kuuluvat planeettamme toimintaan. Kaikki eivät kuitenkaan jaa geologien kyynistä suhtautumista näihin. Niihin pitää sopeutua, sanoo Stefan Fölster kirjassaan.
Viitteet
Blanchon, P., Eisenhauer, A., Frietzke, J. ja Liebetau, V. 2009. Rapid sea-level rise and reef back-stepping at the close of the last interglacial highstand.Nature 458, 881-884.
Fagan, B. 2009. Pitkä kesä – Ihmiskunnan historia ja ilmastonmuutos. Suom. Osmo Saarinen.Helsinki, Gummerrus, 413 s. Ovh. 36 e.
Fölster, S. 2009. Maailmanloppu on peruttu. Ilmastonmuutokseen voi sopeutua. Suom. Sari-Anne Ahvonen. Helsinki, Atena-kustannus, 235 s. Ovh 30 e.
Isomäki, R. 2009. Kosminen rakkaus vai suuri saatana? 20 päätöstä ydinvoimasta. Helsinki, Like, 144 s. Ovh 14 e.
Lyytimäki, J. 2009. Jälkeemme vedenpaisumus? Ilmastonmuutoksen ja merien suojelun ekologiset kynnysarvot. Helsinki, Gaudeamus, 271 s. Ovh. 30 €.
Suomen ympäristökeskuksen vanhempi tutkija Jari Lyytimäki keskittyy kirjassaan ympäristön kynnysarvoihin, eli hetkiin, jolloin luonnon kestokyky ylittyy tavalla, josta se ei palaudu, vaan tietty ilmiö saattaakin kiihtyä entisestään. Ilmastonmuutoksen suhteen saatamme olla lähellä tällaista kynnystä. Siihen on mahdollista kompastua. Ennustusten mukaan itseään ruokkivat palautemekanismit kiihdyttäisivät ilmastonmuutosta ja sen seuraukset voisivat olla katastrofaaliset.
Kirjan aluksi hahmotetaan ympäristömuutoksen mittasuhteita ja sitä, mitä kynnysarvot ovat. Toinen osa käsittelee kynnysarvoja ilmastokeskustelun näkökulmasta. Kolmannessa osiossa tarkastellaan merien tilaa ja pohditaan kynnysarvojen asemaa niiden saastumisen ehkäisyssä. Lopuksi kiteytetään kynnysarvoihin liittyviä ympäristöpolitiikan haasteita. Kirjassa on myös muiden kirjoittamia tietolaatikoita eri aiheista. Se on osa EU:n ”Thresholds of Environmental Sustainability”-hanketta.
Jos kyseessä olisi vain Itämeren suojeluun liittyvä teos, voisi olla, ettei se kiinnostaisi ketään, ongelmaa ollenkaan vähättelemättä. Ilmastonmuutos on kuitenkin sen verran seksikäs aihe, että sen mukaan tuominen on kiintoisa markinointikikka, vaikka asiat tietysti liittyvätkin toisiinsa. Lyytimäen aikaisempi kirja koski muita, unohdettuja ympäristöongelmia, jotka ilmastonmuutos on ”jyrännyt” alleen.
Kirjan otsikko viittaa muinaisiin myytteihin mahdollisesta luonnonkatastrofista, joka myös vedenpaisumuksena tunnetaan. Sen raamatullinen profeetallisuus ei ensinäkemältä houkuttanut tarttumaan kirjaan. Pienellä präntätty alaotsikko Ilmastonmuutoksen ja merien suojelun ekologiset kynnysarvot kuitenkin osoittaa, ettei kysymys ole teologian soveltamisesta ilmastonmuutokseen.
Pahoista skenaarioistaan huolimatta, Lyytimäen kirja on hyvin ja tasapainoisesti kirjoitettu, selkeä ja harkittu kokonaisuus. Hän osoittaa, että aiheesta voi kirjoittaa kiihkoilemattakin, vaikka siellä täällä asiat ovat mediasta tutun ”rajuja”, ”synkkiä”, ”pelottavia”, jne. Myös sivunumeroiden poukkoilu aukeamien keskellä ihmetyttää.
Kirjassa on pureskeltua tietoa. Kirjoittaja on ihmisperäisen ilmastonmuutoksen kannalla. Hän perustelee tämän hyvin, viitteisin pohjautuen. Ilmastonmuutoksen syyt, seuraukset ja tarvittavat toimenpiteet lienevät kuitenkin jo tuttuja kaikille. Jopa Kepan Kumppani-lehdessä 11/2009 puhutaan jo ”ilmastoähkystä”. Tässä mielessä Stefan Fölsterin toista näkökulmaa edustava kirja onkin ”virkistävä tuulahdus” keskusteluun, vaikkakin talouselämää edustavan ideologian värittämä.
Lyytimäki käsittelee aihetta myös tieteen filosofian näkökulmasta. Jotkut vertaukset ovat hauskoja ja osuvia. Alkusanoissa ilmastonmuutoksen kynnyskysymystä verrataan suomalaisille varsin tuttuun inhinmillisen ilmiöön, eli juopotteluun.
Kirja käsittelee myös ilmastonmuutostutkimuksen syntyhistoriaa ja kehitystä sekä ”ilmastonmuutospsykologiaa”, jolla on ratkaiseva rooli siinä miten media, tutkijat ja suuri yleisö suhtautuvat asiaan. Tämä onkin kirjan kiinnostavinta antia. Skeptikotkin saavat oman lukunsa. He ovat tarttuneet auringonpilkkuihin ja pilviin kuin hukkuva oljenkorteen. Vaikka joukossa on pitkänkin linjan tutkijoita, useamman uskottavuuden suurin ongelma on vertaisarvioitujen artikkeleiden puute. He sortuvatkin samaan kuin mistä kritisoivat ympäristöjärjestöjä. Toki ympäristöjärjestötkin saavat kritiikistä osansa. Ne ja skeptikot nähdään aihepiirin vastakkaisilla äärilaidoilla. Molemmat kilpailevat siitä, kumpi yliampuu enemmän: yhdet vähätellen, toiset liioitellen. Molemmat nimittelevät toisiaan mm. ”uskovaisiksi”, joille on turha esittää tieteellisiä faktoja. Lyytimäen sympatia näyttää kallistuvan kuitenkin ympäristöaktivistien puolelle: niiden ”ammattitaitoon kuuluu esittää yksinkertaistettuja, liioiteltuja ja yksipuolisia väitteitä omien näkemystensä edistämiseksi...jotka voivat kuitenkin perustua pätevään tutkimustietoon”. Hän puolustelee myös median dramatisointia ja kärjistyksiä: ”näitä voidaan myös pitää pätevinä, arkikielelle käännettyinä tulkintoina tutkijoiden perussanomasta”.
Tekijä kertaa myös muinaisten ilmastonmuutosten historiaa. Lyytimäki hyväksyisi uuden geologisen ajanjakson eli antroposeenin, jolle tosin geologit eivät ole juurikaan lämmenneet. Vaikka ihminen muuttaa ympäristöään melkoisella tavalla, on vielä epäselvää tuleeko se näkymään stratigrafiassa. Emme voi nimetä uutta geologista ajanjaksoa tämän hetken tapahtumien tai tulevaisuuden olettamusten perusteella. Siihen tarvitaan muutakin.
Kirjan kirjoittaja on ympäristöpolitiikan tutkija. Kirja on hieno saavutus humanistille. Ympäristökeskustelussa humanistit näyttävät kuitenkin omaksuvan pahimmat uhkakuvat, ilman luonnontieteellistä perustaa. Onkin hieman paradoksaalista, että juuri humanistit tuomitsevat ihmisen niin jyrkästi.
Se mikä tässäkin kirjassa tuntuu unohtuvan, on se että oli ilmastonmuutos ihmisperäinen tai ei, seuraukset voivat olla samat, vaikka uhkakuvat perustuvat vain olettamuksiin perustuvien mallinnusten ennusteisiin. Niistä ei ole sen kummempaa varmuutta. Vaikka nykyiseen ilmastonmuutokseen liittyvä keskustelu vaikuttaa muinaisten ilmastonmuutosten tutkimukseen, ei lämpökausien katastrofaalisuuteen oikein löydy vastaavuutta geologisesta arkistosta (esim. myrskyjen lisääntymisestä). Tosin Permikauden masssukupuuton katsotaan liittyvän Siperian basalttikentän purkauksiin aiheuttamaan kasvihuoneilmiöön. Mesotsooinen kausi oli myös pitkään jatkunut lämpökausi, jonka korkea hiilidioksidipitoisuus johtui Gondwana-mantereen hajoamiseen liittyvästä vulkaanisesta toiminnasta.
Suuri osa koralleista kuuluu lämpimään ilmastoon. Jos ilmasto lämpenee, se luo erinomaiset kasvuolosuhteet koralleille. Niitä ilmestyy myös pohjoisemmille leveysasteille. Merenpinnan nousu ei tapa koralleja sukupuuttoon. Riutat seuraavat nousevan merenpinnan tasoa, siirtyen korkeammalle (back-stepping). Lyytimäki viittaa Paul Blanchonin ym. (2009) muinaisia koralleja koskevaan tutkimukseen, jossa tästä kerrotaan. Tutkimuksesta on kuitenkin poimittu vain nopeaa merenpinnan nopeaa nousua koskeva tieto, joka liittyi viimeiseen interglasiaaliin. Risto Isomäki tekee saman ydinvoimapamfletissaan. Tutkimustuloksia ymmärretään väärin tai valikoivasti.
Tämä ei ole suinkaan ainut ilmastonmuutos, jonka olemme kokeneet tai tulemme kokemaan, kuten Brian Fagan kertoo kirjassaan. Maapallolla tulee olemaan lämpökausia seurauksineen vastedeskin, olivat ne sitten aiheuttamiamme tai ei. Ilmastonmuutokset kuuluvat planeettamme toimintaan. Kaikki eivät kuitenkaan jaa geologien kyynistä suhtautumista näihin. Niihin pitää sopeutua, sanoo Stefan Fölster kirjassaan.
Viitteet
Blanchon, P., Eisenhauer, A., Frietzke, J. ja Liebetau, V. 2009. Rapid sea-level rise and reef back-stepping at the close of the last interglacial highstand.Nature 458, 881-884.
Fagan, B. 2009. Pitkä kesä – Ihmiskunnan historia ja ilmastonmuutos. Suom. Osmo Saarinen.Helsinki, Gummerrus, 413 s. Ovh. 36 e.
Fölster, S. 2009. Maailmanloppu on peruttu. Ilmastonmuutokseen voi sopeutua. Suom. Sari-Anne Ahvonen. Helsinki, Atena-kustannus, 235 s. Ovh 30 e.
Isomäki, R. 2009. Kosminen rakkaus vai suuri saatana? 20 päätöstä ydinvoimasta. Helsinki, Like, 144 s. Ovh 14 e.
Lyytimäki, J. 2009. Jälkeemme vedenpaisumus? Ilmastonmuutoksen ja merien suojelun ekologiset kynnysarvot. Helsinki, Gaudeamus, 271 s. Ovh. 30 €.
No comments:
Post a Comment