Kaivosasioiden käsittelyyn oikeat termit

Helsingin Sanomissa ovat menneet kaivoslain termit taas kerran sekaisin, kuten kotimaisessa mediassa aika usein tapahtuu. HS Kaupunki-palstalla kerrottiin 19.10. henkilöstä, jolle Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (Tukes) ei myöntänyt malminetsintälupaa Vantaalle. Evättyä lupaa kutsuttiin jutussa ”kaivosvaltaukseksi” ja kerrottiin että kaivosta ei voi näin ollen perustaa. Malminetsintäluvalla ei kuitenkaan perusteta kaivosta, kuten juttu antaa ymmärtää.

Eniten hämmästystä jutussa aiheutti kuitenkin termi ”kaivosvaltaus”. Alan ammattilaisena kysynkin: mikä se on? Termiä käytetään ahkerasti mediassa ja kaivoskeskustelussa,  mutta on valitettavasti harhaanjohtava. Se on omiaan aiheuttamaan turhaa sekaannusta jo muutenkin sekavaan ja tunteita herättävään kaivoskeskusteluun. Kaivoksia ei vallata, eikä valtaus ole kaivos.Malminetsintälupaa kutsuttiin vanhassa kaivoslaissa valtaukseksi. Vuonna 2011 uudistetussa kaivoslaissa vastaava termi on malminetsintälupa. Nimensä mukaisesti malminetsintälupa antaa luvan suorittaa tutkimuksia tietyllä alueella, joiden avulla malmiesiintymiä voidaan löytää. Malminetsintäluvalla ei perusteta kaivosta, vaan siihen tarvitaan kaivoslupaa, jota haetaan Tukesilta. Malminetsintä ja kaivos ovat siis eri asioita sekä käytännössä että lainsäädännössä.  

Vaikka HS ei ole tässä virheiden viljelyssä yksin, se tekisi kuitenkin suuren palveluksen itselleen ja yhteiskunnalle, jos selvittäisi toimittajilleen ja lukijoilleen kaivosalan oikeat termit. Se voisi näin näyttää hyvää esimerkkiä, joka lisäisi median yhteiskuntavastuullisuutta villinä vellovassa kaivoskeskustelussa.

Tietoa kaivoslaan ja –lakiin liittyvistä asioista saa Tukesista, Geologian tutkimuskeskuksesta ja Työ- ja elinkeinoministeriöstä. 

Toni Eerola

Geologi, Espoo

Kirjaesittely: Ilmastonmuutokseen sopeutumisen käytäntö

 

Kun YK:n kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n julkaisi viimeisen raporttinsa vuonna 2007, esittäen 90% varmuuden siitä että ihminen on syyllinen ilmaston lämpenemiseen, tämä aiheutti Suomessa vuosina 2007-2010 melkoisen hysterian julkisessa keskustelussa ja mediassa. Tätä kutsuttiin ilmastoähkyksi, eli liika on liikaa. Ilmastonmuutoskeskustelu vaimenikin muuutama vuosi sitten toistuvien kylmien talvien, Kööpenhaminan ilmastokokouksen flopin, IPCC-kritiikin, ilmastoähkyn ja hysteriaan väsymisen vuoksi. Vapaa toimittaja, nykyinen Tampereen yliopiston vietinnän vieraileva professori ja entinen Vihreän langan päätoimittaja, Elina Grundström, kiteytti turhautumisensa ilmastokeskustelun tyrehtymiseen Helsingin Sanomien Vieraskynäpalstalla 28.09.2010, kääntäen huomionsa kaivosteollisuuteen, joka onkin onnistunut synnyttämään otsikkoja ihan kiitettävästi. Ympäristökeskustelu sai Suomessa toisen puheenaiheen.

Ilmastonmuutos ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään. Arktiksen jääpeite hupenee vuosi vuodelta ja sään ääri-ilmiöitä koetaan eri puolilla maapalloa. Tuntuu kuitenkin siltä, että ilmastonmuutoksen suhteen on saavutettu tietynlainen paradigmaattinen tila. Siitä puhutaan nyt käytännöllisemmällä tasolla kuin ennen, ilman siihen aiemmin liittyvää ideologista intoilua ja hysteeristä hörhöilyä. Teot vaan puuttuvat edelleen.

Nyt ilmastokeskustelu saattaa kuitenkin palata uudelleen. Kuuman pitkän kesän jälkeen julkaistiin IPCC:n uusi raportti. Tämän mukaan on ”äärimmäisen todennäköistä” että ihminen vaikuttaa ilmastoon lämpenevästi, muiden mahdollisten tekijöiden ohella. Raportin mukaan kasvihuonekaasujen määrä on korkeimmillaan 800 000 vuoteen. Ilmasto lämpenee, jäätiköt sulavat, merenpinta nousee, sään ääri-ilmiöt lisääntyvät, tulee kuivuutta, yms. Näillä voi olla ihmisen ja yhteiskunnan kannalta vahingollisia vaikutuksia. Suomelle ilmastonmuutos voi kuitenkin olla jopa edullista kasvukauden pidentyessä. Henkilökohtaisesti olen tietysti sitä mieltä, että me suomalaiset itse asiassa ansaitsemmekin hieman miellyttävämmän ilmaston, kuten n. 8000 vuotta sitten...

Sillä välin kun yhdet vielä kinastelevat siitä lämpeneekö ilmasto ja onko se ihmisen aiheuttamaa, tarttuen mm. auringonpilkkuihin ja pilviin kuin hukkuva oljenkorteen, toiset laskevat edelleen eri juustolajikkeiden hiilijalanjälkeä ja käyttävät ilmastonmuutosta omia agendojaan edistääkseen, jotkut miettivät miten sopeutua ilmastonmuutokseen käytännössä. Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) erikoistutkija Philipp Schmidt-Thome ja Aalto-yliopiston väitöskirjatutkija Johannes Klein ovat toimittaneet kansainvälisen artikkelikokoelman aiheesta. Climate Change Adaptation in Practice. From Strategy Development to Implementation-kirjan on julkaissut arvovaltainen Wiley-Blackwell-tiedekustantamo.

Ilmastonmuutoksen olemassaolosta ja ihmisen vaikutuksesta ei kirjassa kiistellä. Minusta se onkin   ”so last season”. Se on geotieteellinen paradigma. On oltava pragmaattinen: oli ihminen syypää tai ei, on ilmastonmuutoksiin ja niiden seurauksiin joka tapauksessa yritettävä sopeutua parhaamme mukaan, päästövähennysten lisäksi. Tieteellisesti kiista on tietenkin edelleen mielenkiintoinen, mutta pelkällä akateemisella kinastelulla ei asiassa päästä konkreettisesti mihinkään.

Kirjassa on kunnioitettavat 22 artikkelia. Ne eivät ole kuitenkaan mitään lyhyitä proceedings-tyyppisiä koosteita, vaan monisivuisia, aiheisiinsa syventyviä tekstejä. Suurin osa niistä käsittelee merenpinnan nousua ja siihen valmistautumista Euroopaassa, eritoten Itämeren rannikkovaltioissa. Artikkeleita on kuitenkin myös kauempaakin, kuten Aasiasta. Lisääntyvien rankkasateiden aiheuttamat tulvat saavat myös runsaasti huomiota.

Mielestäni yksi mielenkiintoisimmista artikkeleista on kirjan tomittajien käsialaa. Se koskee ilmastonmuutokseen sopeutumisen viestintää, eli miten ihmisille kerrotaan niistä toimenpiteistä, mitä sopeutuminen tulee vaatimaan. On melko loogista, että meren rannoilla asuvat tulevat kärsimään merenpinnan noususta eniten, mutta siitä heille ja päättäjille kertominen ja vaadittavien toimenpiteiden toteuttaminen ovat huomattavan paljon monimutkaisempia asioita. Merenpinnan nousu sadassa vuodessa ei ehkä hetkauta useampia. Matkailu tulee kuitenkin kärsimään ja turistien ilmastonmuutoshavainnointia on myös tutkittu kirjassa. Kirjoittajina on myös suomalaisia tutkijoita, jotka esittävät pääkaupunkiseudun ja Hangon sopeutumissuunnittelua sekä ilmastonmuutoksen vaikutusta pohjaveteen.

Kirja on juuri päättyneen GTK:n vetämän Climate Change: Impacts, Costs and Adaptation in the Baltic Sea Region (BaltCICA)-hankkeen lopputuote. BaltCICA-hankkeen myötä GTK on saanut ilmastonmuutoksen sopeutussuunnittelusta geotieteellisen vientituotteen. Hankkeen kokemusta sovelletaan mm. Vietnamissa.

Kirja on runsaasti ja havainnollisesti kuvitettu. Suosittelen kirjaa kaikille ilmastonmuutoksesta, ympäristöstä, taloudesta, yhteiskunnasta ja merenrantatonteista kiinnostuneille. Se on hyvä opas tulevaan.

Scmidt-Thome, P. ja Klein, J. (toim.) 2013. Climate change adaptation in practice. From strategy development to implementation. New Delhi, Wiley-Blackwel327 s.

Saatavana myös sähköisenä (e-book: www.wiley.com/wiley-blackwell).