Kaivosasioiden käsittelyyn oikeat termit

Helsingin Sanomissa ovat menneet kaivoslain termit taas kerran sekaisin, kuten kotimaisessa mediassa aika usein tapahtuu. HS Kaupunki-palstalla kerrottiin 19.10. henkilöstä, jolle Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (Tukes) ei myöntänyt malminetsintälupaa Vantaalle. Evättyä lupaa kutsuttiin jutussa ”kaivosvaltaukseksi” ja kerrottiin että kaivosta ei voi näin ollen perustaa. Malminetsintäluvalla ei kuitenkaan perusteta kaivosta, kuten juttu antaa ymmärtää.

Eniten hämmästystä jutussa aiheutti kuitenkin termi ”kaivosvaltaus”. Alan ammattilaisena kysynkin: mikä se on? Termiä käytetään ahkerasti mediassa ja kaivoskeskustelussa,  mutta on valitettavasti harhaanjohtava. Se on omiaan aiheuttamaan turhaa sekaannusta jo muutenkin sekavaan ja tunteita herättävään kaivoskeskusteluun. Kaivoksia ei vallata, eikä valtaus ole kaivos.Malminetsintälupaa kutsuttiin vanhassa kaivoslaissa valtaukseksi. Vuonna 2011 uudistetussa kaivoslaissa vastaava termi on malminetsintälupa. Nimensä mukaisesti malminetsintälupa antaa luvan suorittaa tutkimuksia tietyllä alueella, joiden avulla malmiesiintymiä voidaan löytää. Malminetsintäluvalla ei perusteta kaivosta, vaan siihen tarvitaan kaivoslupaa, jota haetaan Tukesilta. Malminetsintä ja kaivos ovat siis eri asioita sekä käytännössä että lainsäädännössä.  

Vaikka HS ei ole tässä virheiden viljelyssä yksin, se tekisi kuitenkin suuren palveluksen itselleen ja yhteiskunnalle, jos selvittäisi toimittajilleen ja lukijoilleen kaivosalan oikeat termit. Se voisi näin näyttää hyvää esimerkkiä, joka lisäisi median yhteiskuntavastuullisuutta villinä vellovassa kaivoskeskustelussa.

Tietoa kaivoslaan ja –lakiin liittyvistä asioista saa Tukesista, Geologian tutkimuskeskuksesta ja Työ- ja elinkeinoministeriöstä. 

Toni Eerola

Geologi, Espoo

PERSUT, SANANVAPAUS JA ANATOMIA

Maassa jossa on sananvapaus, voidaan keskustella sananvapaudesta. Maamme lähihistoriassa vapaata keskustelua ei juurikaan suvaittu. Nykyisestä vapaudestaa ikään kuin humaltuneina, Perussuomalaisten tulo politiikkaan on tuottanut runsaasti puheenaiheita ja keskustelua sen rajoista. Reaktioista tyrmistyneenä puolue on sovitellut itselleen marttyyrin viittaa, puolustaessaan oikeuttaan edustajiensa lausuntoihin. Näissä ovat kunnostautuneet varsinkin kolmikko James Hirvisaari, Teuvo Hakkarainen ja Jussi Halla-aho. Lausunnot ovat saaneet usein jyrkän tuomion mediassa, mutta harvoin oikeuteen asti. Heidän ryhmänjohtajaansa Pirkko Ruohonen–Lerneriä käy oikeastaan sääliksi hänen joutuessaan selittelemään aikuisten miesten kepposia ja neronleimauksia.

Puolueen paikallisedustajat ja kansanedustajien avustajat ovat myös kunnostautuneet teoillaan, kirjotuksillaan ja lausunnoillaan. Milloin ollaan radikaalien äärioikeistolaisten ryhmien jäseniä tai halutaan myöntää mitali maahanmuuttajaa ampuneelle. Viimeisin tempaus on James Hirvisaaren avustajan Helena Erosen blogikirjoitus, jossa hän ehdotti maahanmuttajille ja homoseksuaaleille hihamerkkejä, joiden avulla heidät tunnistettaisiin helpommin. Ei tarvitse olla nero tietääkseen, että moisesta nousee kohu natsiviittauksineen. Kohulta puolustaudutaan kuitenkin väittämällä kirjoitusta satiiriksi. Perussuomalaisten mukaan meiltä muilta puuttuu huumorintajua.

Puolue on kuitenkin ollut suivaantunut Perussuomalaisten kutsumisesta ”persuiksi”, koska se viittaa anatomiamme väheksyttyimpään osaan. Aivan kuin vain muiden pitäisi sietää loukkauksia ja olla hiljaa. Minusta lyhenne on kuitenkin enemmän kuin osuva. Puheethan ovat syvältä ja sitä itseään.

Ilmoitan käyttäväni termiä vastedeskin ja suuremmalla motiivilla kuin ennen. Minäkin haluan ”lyödä asiat  läskiksi” ja kirjoittaa ”ronskia huumoria”, sillä tämäkin on ”täyttä pakinaa ja satiiria, jossa hyväntahtoisesti ja hauskasti ruoditaan yhteiskunnassa vallitsevaa hysteeristä ilmapiiriä”. Persut kestäkööt. Kasvattakoot siihen nahkaa.  

Perussuomalaisten ihmetellessä median ja yleisön reaktioita, heidän kannattaisi kysyä sutkautusten ja sanalaskujen mestariltaan, puheenjohtaja Timo Soinilta, mitä tarkoittaa: ”Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan"?

Toni Eerola

Espoo

ILTAPÄIVÄLEHTIEN LÖÖPIT SAAVAT VOIMAAN PAHOIN

Tommy Lindgren kirjoitti aina mainiossa kolumnissaan (HS 14.05.08) iltapäivälehtien lööppien epäeettisyydestä. Lindgren antoi esimerkiksi Espanjan bussiturman menehtyneiden kuvilla mässäilyn, jota on jo ehditty kutsua ”surupornoksi”.

Hänen näkemyksiinsä on helppo yhtyä. Samassa lehdessä Sanomalehtien liiton tuore selvitys kertoo kuitenkin iltäpäivälehtien olevan ”paras media antamaan arjen puheenaihetta”. Lisäksi niitä pidetään ”rohkeina, yllätyksellisinä ja viihdyttävinä”. Eli tämä on lehden kuluttajan mielipide. On siis oikeastaan turha syyllistää lehtiä, jos yleisö haluaa tuon tyyppistä ”uutisointia”. Lindgrenkin toteaa että iltapäivälehdessä tiedetään mistä naruista vedetään. Tarjonta kohtaa kysynnän.

Itse en suostu ostamaan lehteä, jonka kaupan kassalla nähdyt lööpit saavat minut voimaan pahoin. Mutta niille, joita oikeasti kiinnostavat julkkisten lemmenlomat, toilailut ja muiden onnettomuudet, ne menevät kuin kuumille kiville. Lehteä lukevat ihmiset näyttävät kaipaavan suuria tunteita suurissa värikuvissa ja vähäisellä tekstillä. Jonkun suru on toisen viihdettä. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?

Meitä on moneksi. Siksi kyseinen roska myy ja kokeilee jatkuvasti uusia rajoja. Samalla lehdet nostavat tekopyhästi julkisuuteen asioita, joita meidän pitäisi kollektiivisesti paheksua, kuten joidenkin tekstiviestit. Ihmeellistä on se, että näitä lehtiä lukevat jopa akateemisesti koulutetut. Niistä saa puheenaihetta työpaikan kahvipöytäkeskusteluihin, jos ei muuta keksi. Ihmeellisintä on kuitenkin se, että niin kutsutut laatulehdetkin ovat lähteneet samaan peliin mukaan. Ja Sanomalehtien liiton viestintäjohtaja vielä väittää, ettei kyse ole median viihteellistymisestä?

Toni Eerola
Espoo