”Heikko valtio upporikkaalla maaperällä
on oikea ongelmien pesäpaikka”
David van Reybrouck
Markkinatalous yllättää
toisinaan ripeydellään haistaessaan markkinaraon. Ei aikaakaan siitä, kun Suomea
kutsuttiin ”napapiirin- ja Pohjolan Kongoksi” ja Into-kustannus julkaisi Gérard Prunierin Afrikan maailmansodan ja Siltala-kustannus David van Reybrouckin Kongon historian.
Koska esitettyjen populististen vertailujen vuoksi aihe on ajankohtainen,
käytin tilaisuutta hyväkseni tutustuakseni tarkemmin siihen oikeaan Kongoon.
Koska Kongoja on kaksi, tähdennettäköön varomattomille,
että kyseessä on nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta, entinen Zaire.
Otin molemmat kirjat
kesälukemiseksi, vaikka se ei mitään kevyttä lukuelämystä luvannutkaan. Rankan
aiheensa lisäksi ne ovat 500-600 sivuisia! Mutta varsinkin Kongon historia osoittautui
todelliseksi herkkupalaksi! Kirja on sujuvasti ja eloisasti kirjoitettu. Kuivan
akateemisen kerronnan sijaan kirjan rakenne on poikkeuksellisen mielenkiintoinen.
Se ei keskity pelkkiin historiallisiin tapahtumiin, vaan antaa äänen myös
tavallisille paikallisille ihmisille, joita on haastateltu eri aikakausiin ja
tapahtumiin liittyen. Maasta, jossa eliniän odote on 42 vuotta, kirjoittaja onnistui
löytämään vanhuksia, jotka kertoivat muistojaan jopa edellisen vuosisadan siirtomaa-ajasta.
Haastattelut on upotettu näppärästi tekstiin. Kirjoittajan oma ääni elää myös tekstissä.
Van Reybrouck ei pitäydy puolueettomana, vaan sukeltaa itse tapahtumien
pyörteisiin, kommentoiden ja analysoiden tapahtumia aktiivisesti ja hauskasti,
vaikka huumori on luonnollisesti aika mustaa. Historian lisäksi hän kuvaa
mielenkiintoisesti myös maan populaarimusiikin suhdetta politiikkaan. Prunier
taas keskittyy 1990- ja 2000-lukujen konflikteihin, kerraten myös niihin
osallistuneiden maiden lähihistoriaa, ironiaa säästelemättä. Molemmissa
kirjoissa on laajat loppu- ja kirjallisuusviitteet, mutta karttojen lisäksi
kirjoissa ei ole muuta kuvitusta, mikä on selvä puute.
Kuten tiedetään, Kongon
historia ja nykypäivä ovat synkkiä. Sen siirtomaa-aikaa kuvasi jo Joseph
Conradin romaani Pimeyden sydän,
jonka Francis Ford Coppola sijoitti
Vietnamin sotaan elokuvassaan Apocalypse.
Now. Siirtomaa-ajan jälkeinen aika ei ole ollut paljon valoisampi. Van
Reybrouck vie kuitenkin pidemmälle menneisyyteen, varhaisimpiin arkeologisiin
löytöihin, läpi savannien ja sademetsien kuningaskuntien ja arabien orjakaupan.
Monesti Kongon historian on kuitenkin laskettu alkaneen vasta löytöretkeilijä Morgan Stanleyn tutkimusmatkoista. Eurooppalaisten haaliessa itselleen
siirtomaita Afrikasta, Kongosta tuli Belgian siirtomaa ja Leopold II:n ”leikkikenttä”. Hän kutsui Kongoaan ”vapaavaltioksi”,
missä kaupan piti kukoistaa ilman kilpailua rajoittavia esteitä.
Kongo kävi läpi monet
siirtomaille tyypilliset luonnonvarariistotalouden vaiheet. Maailmansotien
jälkeen maahan nousi tekstiili- saippua-, tupakka-, sementti-, sokeritehtaita
ja panimoita. Kongosta tuli Saharan eteläpuolisen Afrikan teollistuinein maa.
Teollistuminen aiheutti kuitenkin ristiriitoja ja ongelmia paikallisväestölle. Nämä
purkautuivat aluksi eriskummallisina uskonnollisina liikkeinä, mutta
pikkuhiljaa tyytymättömyys aiheutti myös kapinoita ja mellakoita. Lopulta Kongo
halusi itsenäistyä. Tämä myönnettiin v. 1960, mutta liian nopeasti, ilman valmistautumista.
Maassa oli vain 11 yliopistotutkinnon suorittanutta. Ensimmäisessä
hallituksessa ei ollut konsensusta muusta kuin itsenäisyydestä. Siirtyminen
siirtomaavallasta demokraattiseen monipuoluejärjestelmään tapahtui ilman
välivaiheita, päättyen fiaskoon. Ensimmäiset itsenäisyyden vuodet, tunnetaan
nk. ensimmäisenä tasavaltana, muistuttaen kuitenkin enemmän viimeistä tuomiota.
Maa pirstoutui, koki sisällissodan, etnisiä vainoja, kaksi vallankaappausta,
kolme kapinaa, kuusi valtionpäämiestä ja YK:n 1. humanitaarisen operaation. Belgialaiset
pakenivat maasta ja talous romahti. Mobutu
Sese Seko anasti vallan, tapattaen hallituksen entiset jäsenet ja muuttaen
maan nimen Zaireksi. Suomeksi miehen sukunimi kuvaa osuvasti hänen
luonteenlaatuaan, liittäen hänet Idi
Aminin, Bokassan, yms. afrikkalaisten diktaattorien lähes surrealistiseen kauhugalleriaan.
Mobutun yksipuoluejärjestelmä hallitsi Kongoa 32 vuotta Yhdysvaltain tuella,
jolle Mobutu takasi uraania kylmän sodan tarpeisiin maailmanluokan
Shinkololobwen kaivoksestaan. Kylmän
sodan päättyessä ja diktatuurinsa viimeisinä vuosina 1990-luvulla Mobutun
demokratisoimisyritys tapahtui hieman liian myöhään. Naapurimaan Ruandan
kansanmurha sekoitti pahasti suunnitelmat ja aloitti lähtölaskennan kaaokseen. Ensimmäisessä
Kongon sodassa Laurent-Désirée Kabila
kaappasi vallan Mobutulta. Ulkomaiset kaivosyhtiöt riensivät tekemään
sopimuksia Kabilan kanssa.
Kabilan valtaannousua
seurasi melkoinen sekasotku, johon osallistui peräti yhdeksän Afrikan maata. Kongo
toimi Afrikan suuren sodan näyttämönä,
jota Prunier kuvaa mikrokirurgin antaumuksella.
Sodan seurauksena maa vajosi erilaisten epämääräisten sotilaallisten
ryhmittymien taistelutantereeksi, joka se on vieläkin sen itä- ja eteläosissa,
missä kaivannaisten tuotantoa hallitsevat paikalliset ja ulkomaiset
sotapäälliköt. Poliittisen vallan katoamisen myötä syntyi tilaa uusille,
ulkopuolelta tulleille vierasmaalaisille liikemiehille, jotka saivat toimia rankaisematta
miten halusivat ja tarvittaessa väkivalloin hankkia itselleen todellista
poliittista valtaa. Vuonna 2000 Kongon sisämaa oli samanlainen villi länsi kuin
1800-luvun puolessa välissä. Van Reybrouck vertaakin tätä Conradin Pimeyden sydämeen. Kabila murhattiin v.
2001 ja hänen poikansa Joseph nousi
valtaan. Hän vakiinnutti valtansa vuoden 2006 vaaleissa.
Kongon konflikteja on
aika vaikea ymmärtää, eivätkä tässä kaaoksessa YK:n toimitsijatkaan enää
pysyneet perässä. Yrittääkseni ymmärtää ongelmaa, tartuinkin Kongon historian
jälkeen Prunierin kirjaan. Yritys oli kuitenkin turha. En pysynyt kärryillä
yhtään sen paremmin. Prunier pyyteleekin anteeksi, jos lukija haluaa heittää
pyyhkeen kehään kesken lukemisen, vaikka yrittääkin yksinkertaistaa asioita. Siksi
koko vyyhtiä on turha alkaa purkamaan tässä esittelyssä.
Jokaisessa vaiheessaan Kongon
selkkaukselle on ollut ominaista Ruandan kansanmurhan jälkioireilu: Kongon
valtion heikkous, suurten järvien ympäristön ylikansoitus, vanhojen
siirtomaa-aikaisten rajojen vuotaminen, köyhyyden aiheuttamat etniset
jännitykset, luonnonrikkauksien esiintyminen, epävirallisen talouden
militarisoituminen, maailmanlaajuinen malmivarojen kysyntä, paikallinen aseiden
tarjonta, YK:n voimattomuus ja monet muut asiat. Van Reybrouckin mukaan Kongo
on ennusmerkki siitä, mitä ylikansoitetulla planeetalla on vielä odotettavissa.
Kongo ei kulje jäljessä historian saatossa vaan sen etunenässä...
Uhriluvultaan Afrikan
maailmansota oli kuolleiden määrässä toinen II maailmansodan jälkeen – neljä
miljoonaa, joista valtaosa siviilejä, jotka kuolivat aliravitsemukseen ja
tauteihin, eivät taisteluihin. Sodankäynti oli suhteellisen halpaa ja sitä
rahoitettiin kaivannaisilla. Lapsisotilaiden käyttö oli yleistä. Maassa, jossa
opetus ja työpaikat olivat olemattomia ja keskimääräinen eliniänodote 42
vuotta, sota tuotti paitsi voittoa myös ”mielekkyyttä” elämään. Lapsilla vailla
tulevaisuutta oli yhtäkkiä ihanne ja vaihtoehto. Sodasta tuli kiintoisa
taloudellinen mahdollisuus. Poliittisesti katsoen sotien aikainen Kongo olikin
katastrofi, mutta taloudellisesti paratiisi - ainakin joillekin. Reybrouckin
mukaan luhistuneet valtiot ovat "tolkuttoman maailmanlaajuisen
uusliberalismin menestystarinoita". Kongosta tulikin
varsinainen radikaalin anarkokapitalistin totaalilibertaarinen unelma, missä
valtio ei ”häirinnyt” liiketoimintaa, koska valtiota ei ollut. Kaikki oli
kaupan ja muu ”pakkolunastettiin” vahvemman oikeudella. Luulen kuitenkin että
vapaan markkinatalouden ihanuuden apostolien, kuten Ayn Randin, Milton
Friedmanin, Björn Wahlroosin ja kokoomusnuortemme
voisi olla henkilökohtaisesti kohtuullisen hankalaa toteuttaa itseään ja
”yksilön vapauttaan” noissa oloissa. Talouden militarisoituminen kaupallisti
myös väkivallan. Turvallisuus on kulutushyödyke, jota alueella oli tarjolla
aina vain vähemmän. Kaikesta huolimatta Kiina on pyrkinyt edistämään omia
intressejään alueella aktiivisesti. Van Reybrouk kertoo myös kongolaisten kasvavasta
liiketoiminnasta Kiinassa.
Molemmat kirjat sivuavat Kongon
surullisen kuuluisaa kaivannaisalaa. Kongoa kutsutaan kirjoissa ”geologiseksi
hämmingiksi” tai jopa ”-skandaaliksi” rikkaiden mineraalivarojensa vuoksi. Katangan
maakunnalla on valtavia uraani-, kupari-, sinkki-, koboltti-, tina-, kulta-,
wolframi-, mangaani-, tantaali-, koboltti- ja kivihiilivarantoja, Kasai saa
omansa timanteistaan, Kivun maaperä sisältää tinaa ja koltaania ja Province
Oriental myös kultaa. Niiden löydöistä lähti liikkeelle kaivostoiminta jo
siirtomaa-ajalla ja se on ollut tähän päivään mennessä Kongon ylivoimaisesti
tärkein teollisuudenhaara. 1900-luvun alussa kaivostoiminta tuli juuri
sopivasti korvaamaan hätää kärsivän kumialan. Perustettiin useita
kaivosyhtiöitä, mutta oli pulaa työntekijöistä ja infrastruktuurista. Piti
rakentaa rautateitä ja tuoda työvoimaa kaukaa. Työolot kaivoksilla olivat
hirveät ja kuolleisuus korkeaa. II maailmasodan lopussa Katangan uraania
käytettiin Japaniin pudotetuissa atomipommeissa. 1960-luvulla itsenäisenä
valtiona Kongo oli kaivannaistensa vuoksi kylmän sodan 1. näyttämö Afrikassa. 1990-2000-lukujen
konfliktien aikana monilla entisillä kultakaivosalueilla koneet olivat
ruostumassa ja kaivostoimintaa harjoittivat creuserit,
nuorukaiset ja lapset, jotka kaivoivat sedimenttiä kuokalla tai hakulla. Se
muistutti Katangan kaivostoimintaa vuosisataa aikaisemmin sillä erolla, ettei
kukaan ollut palkkatyössä, vaan jokainen oli itsenäinen yrittäjä, joka maksoi
tuotostaan eräänlaisen veron muodossa korkeammassa asemassa olevalle. Tälläisestä
kaivostoiminnasta rakentui pitkä ketju: creusereista
alkaen kaivoksen toimitusjohtajiin ja omistajan kautta korkeimpiin
upseereihin ja kaupunkien myyntipisteisiin tai jopa suoraan Ugandaan, missä
tuote myytiin suoraan edelleen kansainvälisille kullan ostajille. Vaikka Ruandan
ja Ugandan oma kaivannaisten tuotanto oli vähäistä, niistä tuli salakuljetuksen
avulla huomattavia kaivannaisten viejämaita.
Vuonna 2000 kännykkäbuumi
aloitti koltaanikuumeen. Alle vuodessa koltaanin hinta kymmenkertaistui. Yhden
australialaiskaivoksen lisäksi Itä-Kongo oli ainoa paikka maailmassa, missä
tätä mineraalia kaivettiin. Kongolle tämä oli kuitenkin enemmänkin kirous kuin
siunaus. Ruanda hallitsi kaikkia koltaanikaivoksia. Ruanda ja Uganda eivät
kuitenkaan olleet suurimmat Kongon kaivannaisten hyötyjät globalisoituneessa
maailmassa. Monikansalliset kaivosyhtiöt, hämäräperäiset lentoyhtiöt,
asekauppiaat, liikemiehet Venäjällä, Kazakstanissa ja Euroopassa tahkosivat
voittoa Kongon malmien laittomalla kaupalla. Toiminta tapahtui erittäin
vapailla markkinoilla. Vaikka kaikki olivat tietoisia siitä että koltaani ei
ratkaisisi jokapäiväisiä ongelmia, tavalliselle kansalle se merkitsi parempaa
tulonlähdettä. Viljelijät jättivät maatilkkunsa, lapset ja opettajat koulunsa. Vuoden
2008 finanssikriisissä kaivostoiminta kuitenkin romahti ja kaivosalueet
muistuttivat 1930-luvun lama-aikaa.
Kongo on onnistunut aina
vastaamaan kansainvälisten markkinoiden kysyntään puolentoista vuosidadan
aikana norsunluulla, kumilla, palmuöljyllä, kuparilla, uraanilla, vesivoimalla
ja nykyään koltaanilla. Valitettavasti niistä saaduista suunnattomista
voitoista ei yleensä ole päätynyt muruakaan suuremmalle osalle väestöä.
Ei siis tarvitse olla
suurikaan Kongo-asiantuntija oivaltaakseen että Kongon ja Suomen vertailu
kaivosasioissa on aika ontuvaa. Vertailua on varmaankin ihmetellyt moni muukin.
Suomen kaivosalaa jonkin verran tuntevana ja menemättä sen enempää vertailujen perusteluihin,
kirjat luettuani vakuutuin vieläkin enemmän siitä, että vertailu on vähintäänkin
asiatonta, osoittaen melkoista arvostelukyvyn puutetta tai huonoa huumorintajua.
Sitä voi pitää jopa loukkauksena työnsä vakavasti ja vastuullisesti tekeville
ammattilaisille, yrityksille ja viranomaisille. Se kai lienee tarkoituskin? Kaivosteollisuuden
yhteiskuntavastuusta puhuttaessa on kuitenkin osattava erottaa se mitä tapahtuu
kehitysmaiden heikoissa valtioissa ”maassa
maan tavalla”. Teollisuusmaissa valtio on taas läsnä kaivostoiminnan
sääntelijänä, taaten samalla kansalaisten peruspalvelut ja oikeudet. Tätä eroa kuvaavat
loistavasti Fraser-instituutin sijoitukset Suomelle ja Kongolle
kaivosinvestointien kohteina. Suomi on kärkimaa, kun taas Kongo pahnan
pohjimmaisia. Kriteereinä mm. politiikan ja lainsäädännön ennustettavuus,
turvallisuus, infrastruktuuri, läpinäkyvyys ja työvoiman koulutus. Foreign Policyn epäonnistuneiden ja
hauraimpien valtioiden listalla Kongo on 2. sijalla Somalian jälkeen. Lapsikuolleisuus
on maailman korkeimpia, 1/3 lapsista kärsii alipainosta, lukutaidottomuus on
30%, puolet lapsista eivät käy koulua eikä 54% väestöstä ole mahdollisuutta
saada puhdasta juomavettä. On myös sanomattakin selvää, että sodat,
pakolaisaallot ja holtiton kaivostoiminta ovat aiheuttaneet mittavia
ympäristötuhoja. Joko riittää?
Kongon historia ja Afrikan
maailmansota ovat oivia oppaita Kongo-tietouden lisäämiseen. Suosittelen niitä
lämpimästi kaikille Afrikasta kiinnostuneille. Niiden lukemisen jälkeen Suomen
ja Kongon vertailut voi jättää aivan omaan arvoonsa.
Kongo-vertailut saattavat
ollakin jo passé. Voima-lehdessä
7/2013 Suomea kutsuttiinkin jo Pohjolan Nigeriaksi. Talvivaaraa verrattiin
Shellin öljytuhoihin maassa...
Prunier, G. 2012. Afrikan maailmansota. Kongo, Ruandan kansanmurha ja
koko mantereen laajuisen katastrofin ainekset. Suom. Leena Teirioja. Riika,
Into-Kustannus, 504 s. Ovh. 33 €.
Van Reybrouck, D. 2013. Kongo. Historia. Suom. Antero Helasvuo.
Tallinna, Siltala-kustannus, 656 s. Ovh. 36 €.
