Öljyn loppu?

”Miksi poraamme öljyä arktisella alueella tulevan kasvavan

kysynnän tyydyttämiseksi, kun meidän tulisi pyrkiä

vieroittamaan itsemme öljyn käytöstä?”

                                                                                       Greenpeace 2012

Öljy on geologeille kiusallinen luonnonvara. Kolleegamme kaikkialla maailmassa etsivät öljyä yhteiskunnan kasvavaan tarpeeseen. Samalla sen käyttö voi kiihdyttää monien kolleegojen tutkimaa ja toisten kieltämää ilmastonmuutosta.

Joitakin vuosia sitten esittelin Jeremy Leggettin ”Viimeiset pisarat – Hupeneva öljy, lämpenevä ilmasto”-kirjan (Geologi 4/2007). Aiheeseen on palattu tällä kertaa suomalaisin voimin. Rauli Partanen, Harri Paloheimo ja Heikki Waris julkaisivat viime vuonna kirjansa ”Suomi öljyn jälkeen”. Kyse on maamme ja maailmantalouden öljyriippuvaisuudesta ja öljyn loppumisen mahdollisista seurauksista. Leggettin kirjaan päivittämisen lisäksi se ei kuitenkaan oikestaan tuo olennaisesti mitään muuta uutta kuin Suomi-näkökulman.

Resurssiniukuudesta varoittavia esimerkkejä on 1970-luvun Rooman klubin jälkeen tullut kasapäin ja tahti sen kuin tiukkenee. Tuomion pasuunat soivat hälytyskellojen tapaan. Leggettkin puhui öljyhuipun ylittämisestä ja Suomi öljyn jälkeen palaa aiheeseen kotimaisella skenaariolla. Öljytuotantohuipulla tarkoitetaan öljyn tuotannon maksimia, jonka jälkeen tuontanto alkaa hiipumaan. Öljyhuipun dynamiikkaa pahentaa öljyreservien käytännössä mahdoton luotettava globaali arviointi.

Partasen ja kumppaneiden kirja on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Kirja sisältää paljon tietoa öljystä, sen synnystä, käytöstä, tuotantohuipusta, vaikutuksesta talouteen ja öljykriiseistä. Puhutaan paljon myös vaihtoehtoisten ja uusiutuvien polttoaineiden kehittämisestä. Joka aihe on tiukasti sidottu lyhyisiin kappaleisiin, eikä kirjassa sorruta kovinkaan paljon vihervasemmistolle tuttuun saarnaamiseen ja vauhkoiluun. Tosin kirjassa viitataan toisinaan joihinkin kyseenalaisiin ja epämääräisiin enemmän tai vähemmän punavihreisiin nettilähteisiin, joita tekijät pitävät selvästi luotettavina, koska niissä ollaan samaa mieltä kirjoittajien kanssa. Tosin samat tahot saavat myös kritiikkiä osakseen, koska ydinvoimasta ja geenimuuntelusta kirjoittajat ovat näiden kanssa eri mieltä.

Öljystä voidaan olla montaa mieltä jo ilman ilmastonmuutoskeskusteluakin. Halpa öljy on taannut länsimaiden huiman talouskasvun, mutta samalla pönkittänyt Venäjän oligarkkeja, Afrikan ja muiden öljynviejämaiden diktaattoreita sekä tietysti kansainvälisiä öljyyhtiöitä ja niiden osakkeenomistajia. Merkittävä osa näiden saamista varoista kuluu kuitenkin esimerkiksi asehankintoihin, kansalaisten rauhoittamiseksi perustettuihin sosiaalisiin ohjelmiin ja polttoaineiden subventointeihin, lukususjahteihin, yksityislentokoneisiin ja muihin luksustuotteisiin. Riippuvuutemme öljystä onkin huolestuttavaa, eikä sitä välttämättä  tule ajatelleksi autoa tankatessaan. Öljyn tuotannon vähenemiseen ja sitä seuraavaan hinnan nousuun olisi kuitenkin varauduttava. Öljyn kasvava hinta on aina muusta kulutuksesta pois ja öljyn tuonnissa Suomesta valuu valuuttaa ulkomaille.

Öljyn hinnan noustessa on öljyn tuottamisessa otettu käyttöön ennen kannattamottamia öljyn lähteitä, kuten öljyhiekka, liuskeöljy ja bitumi. Kaikkiin liittyy ongemia, joista ympäristöön liittyvät eivät ole suinkaan vähäisimpiä. Kirjoittajien mukaan ”olemme vajonneet niin alas kohtalokkaassa öljyriippuvuudessamme että joudumme kaivamaan seuraavaa annostamme likaisen hiekan seasta. Mielikuva narkomaanista tonkimassa edellisen illan roskakasaa tasoittavan toivossa ei ole kaukana”. Meillä onkin öljyn suhteen sama tilanne kuin metallisissa malmeissa. Helpot esiintymät on jo löydetty ja pitkälti hyödynnetty. Taas uudet esiintymät ovat kalliita ja hankalia löytää ja hyödyntää, mikä nostaa hintoja ennestään. Korkeilla hinnoilla on mahdollisuus hyödyntää köyhiä malmeja, mikä taas kaivosteollisuuden suhdannealttiudessa ei ole ehkä taloudellisesti kovinkaan kestävää, kuten Suomessakin on jouduttu huomaamaan.

EU:ssa on hiljattain herätty metallisten raaka-aineiden tuontiriippuvuuteen, mutta öljystä ei ole jostain syystä kuultut puhuttavan samalla huolella, vaikka ehkä pitäisi. Paradoksaalisinta ja jopa jokseenkin irvokastakin öljy- ja ilmastokeskustelussa on kuitenkin ilmaston lämpenemisestä johtuvan Jäämeren jääpeitteen vähenemisen aiheuttama euforia Arktisen alueen taloudellisen hyödyntämisen mahdollisuuksista. Näitä ovat mm. merireitti Norjasta Aasiaan ja öljyn ja muiden luonnonvarojen etsinnän mahdollistaminen. Tämä avaa Suomellekin uusia mahdollisuuksia pohjoisilla alueillaan, mutta koska arktinen alue on kuitenkin herkkä, eikä toiminta alueella ole ongematonta, ovat luonnonsuojelujärjestöt kuten Greenpeace aiheesta syystäkin huolissaan. Tämä huoli on aiheuttanut jo kaksi Greenpeacen aktivistien tempausta pohjoisen öljynporauslautoilla. Niihin on osallistunut myös suomalaisia, kuten joidenkin silmissä miltei kansallissankariksi noussut Sini Saarela.

Toki jokainen voi tehdä asialle omalta kohdaltaan jotakin. Öljyä tuotetaan, koska sille on kysyntää. Kirjoittajien mukaan ympäristönsuojelu laajana käsitteenä edistää monia toimia, joilla öljyn käyttöä ja riippuvuutta vähennetään. Julkisen liikenteen suosiminen, kerskakulutuksen kritisointi, energiankäytön tehokkuuden parantaminen ja energiasäästö sekä luomutuotannon ja lähi- ja kausiruuan suosiminen ovat tällaisia. Samalla luonnonsuojelijoiden toiminta voi kuitenkin myös nostaa öljyn hintaa ennestään hankaloittamalla sen etsintää ja hyödyntämistä. Toimilla voi olla myös epätoivottuja seurauksia. Monet ympäristöjärjestöt ja vihreät ovat julkisesti kannustaneet mm. Saksaa luopumaan ydinvoimasta. Ikävä kyllä, uusiutuvien lisäksi Saksa rakentaa runsaasti fossiilista energiatuotantoa, jonka käyttöikä on jopa puoli vuosisataa. Kirjoittajista onkin hämmentävää, miten päästövähennyksen tarpeen massiivisuus ei ole lukuisista raporteista huolimatta auennut politiikoille, kansalaisille tai edes kaikille ympäristöjärjestöille. Meillä tuntuu olevan edelleen varaa vastustaa lähes kaikkia vähäpäästöisiä energiantuotantotapoja tuulivoimasta ydinvoimaan.

Kuten kirjoittajat toteavat:  ”Luonto ei välitä siitä, mikä meistä tuntuu mukavalta ja mikä ei. Totuus ei löydy äärimmäisten mielipiteiden keskeltä, vaan sieltä, missä se fysiikan lakien mukaan on”.

Joskus kauan sitten muinaisissa merissä kelluneet ja merten pohjiin hautautuneet pieneliöt eivät aavistaneet, millaisen sopan saisivat tulevaisuudessa aikaan...

 

Partanen, R., Paloheimo, H. ja Waris, H. 2013. Suomi öljyn jälkeen. Riika, Into, 341 s. Ovh 20 €.

Kirjaesittely: Ilmastonmuutokseen sopeutumisen käytäntö

 

Kun YK:n kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n julkaisi viimeisen raporttinsa vuonna 2007, esittäen 90% varmuuden siitä että ihminen on syyllinen ilmaston lämpenemiseen, tämä aiheutti Suomessa vuosina 2007-2010 melkoisen hysterian julkisessa keskustelussa ja mediassa. Tätä kutsuttiin ilmastoähkyksi, eli liika on liikaa. Ilmastonmuutoskeskustelu vaimenikin muuutama vuosi sitten toistuvien kylmien talvien, Kööpenhaminan ilmastokokouksen flopin, IPCC-kritiikin, ilmastoähkyn ja hysteriaan väsymisen vuoksi. Vapaa toimittaja, nykyinen Tampereen yliopiston vietinnän vieraileva professori ja entinen Vihreän langan päätoimittaja, Elina Grundström, kiteytti turhautumisensa ilmastokeskustelun tyrehtymiseen Helsingin Sanomien Vieraskynäpalstalla 28.09.2010, kääntäen huomionsa kaivosteollisuuteen, joka onkin onnistunut synnyttämään otsikkoja ihan kiitettävästi. Ympäristökeskustelu sai Suomessa toisen puheenaiheen.

Ilmastonmuutos ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään. Arktiksen jääpeite hupenee vuosi vuodelta ja sään ääri-ilmiöitä koetaan eri puolilla maapalloa. Tuntuu kuitenkin siltä, että ilmastonmuutoksen suhteen on saavutettu tietynlainen paradigmaattinen tila. Siitä puhutaan nyt käytännöllisemmällä tasolla kuin ennen, ilman siihen aiemmin liittyvää ideologista intoilua ja hysteeristä hörhöilyä. Teot vaan puuttuvat edelleen.

Nyt ilmastokeskustelu saattaa kuitenkin palata uudelleen. Kuuman pitkän kesän jälkeen julkaistiin IPCC:n uusi raportti. Tämän mukaan on ”äärimmäisen todennäköistä” että ihminen vaikuttaa ilmastoon lämpenevästi, muiden mahdollisten tekijöiden ohella. Raportin mukaan kasvihuonekaasujen määrä on korkeimmillaan 800 000 vuoteen. Ilmasto lämpenee, jäätiköt sulavat, merenpinta nousee, sään ääri-ilmiöt lisääntyvät, tulee kuivuutta, yms. Näillä voi olla ihmisen ja yhteiskunnan kannalta vahingollisia vaikutuksia. Suomelle ilmastonmuutos voi kuitenkin olla jopa edullista kasvukauden pidentyessä. Henkilökohtaisesti olen tietysti sitä mieltä, että me suomalaiset itse asiassa ansaitsemmekin hieman miellyttävämmän ilmaston, kuten n. 8000 vuotta sitten...

Sillä välin kun yhdet vielä kinastelevat siitä lämpeneekö ilmasto ja onko se ihmisen aiheuttamaa, tarttuen mm. auringonpilkkuihin ja pilviin kuin hukkuva oljenkorteen, toiset laskevat edelleen eri juustolajikkeiden hiilijalanjälkeä ja käyttävät ilmastonmuutosta omia agendojaan edistääkseen, jotkut miettivät miten sopeutua ilmastonmuutokseen käytännössä. Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) erikoistutkija Philipp Schmidt-Thome ja Aalto-yliopiston väitöskirjatutkija Johannes Klein ovat toimittaneet kansainvälisen artikkelikokoelman aiheesta. Climate Change Adaptation in Practice. From Strategy Development to Implementation-kirjan on julkaissut arvovaltainen Wiley-Blackwell-tiedekustantamo.

Ilmastonmuutoksen olemassaolosta ja ihmisen vaikutuksesta ei kirjassa kiistellä. Minusta se onkin   ”so last season”. Se on geotieteellinen paradigma. On oltava pragmaattinen: oli ihminen syypää tai ei, on ilmastonmuutoksiin ja niiden seurauksiin joka tapauksessa yritettävä sopeutua parhaamme mukaan, päästövähennysten lisäksi. Tieteellisesti kiista on tietenkin edelleen mielenkiintoinen, mutta pelkällä akateemisella kinastelulla ei asiassa päästä konkreettisesti mihinkään.

Kirjassa on kunnioitettavat 22 artikkelia. Ne eivät ole kuitenkaan mitään lyhyitä proceedings-tyyppisiä koosteita, vaan monisivuisia, aiheisiinsa syventyviä tekstejä. Suurin osa niistä käsittelee merenpinnan nousua ja siihen valmistautumista Euroopaassa, eritoten Itämeren rannikkovaltioissa. Artikkeleita on kuitenkin myös kauempaakin, kuten Aasiasta. Lisääntyvien rankkasateiden aiheuttamat tulvat saavat myös runsaasti huomiota.

Mielestäni yksi mielenkiintoisimmista artikkeleista on kirjan tomittajien käsialaa. Se koskee ilmastonmuutokseen sopeutumisen viestintää, eli miten ihmisille kerrotaan niistä toimenpiteistä, mitä sopeutuminen tulee vaatimaan. On melko loogista, että meren rannoilla asuvat tulevat kärsimään merenpinnan noususta eniten, mutta siitä heille ja päättäjille kertominen ja vaadittavien toimenpiteiden toteuttaminen ovat huomattavan paljon monimutkaisempia asioita. Merenpinnan nousu sadassa vuodessa ei ehkä hetkauta useampia. Matkailu tulee kuitenkin kärsimään ja turistien ilmastonmuutoshavainnointia on myös tutkittu kirjassa. Kirjoittajina on myös suomalaisia tutkijoita, jotka esittävät pääkaupunkiseudun ja Hangon sopeutumissuunnittelua sekä ilmastonmuutoksen vaikutusta pohjaveteen.

Kirja on juuri päättyneen GTK:n vetämän Climate Change: Impacts, Costs and Adaptation in the Baltic Sea Region (BaltCICA)-hankkeen lopputuote. BaltCICA-hankkeen myötä GTK on saanut ilmastonmuutoksen sopeutussuunnittelusta geotieteellisen vientituotteen. Hankkeen kokemusta sovelletaan mm. Vietnamissa.

Kirja on runsaasti ja havainnollisesti kuvitettu. Suosittelen kirjaa kaikille ilmastonmuutoksesta, ympäristöstä, taloudesta, yhteiskunnasta ja merenrantatonteista kiinnostuneille. Se on hyvä opas tulevaan.

Scmidt-Thome, P. ja Klein, J. (toim.) 2013. Climate change adaptation in practice. From strategy development to implementation. New Delhi, Wiley-Blackwel327 s.

Saatavana myös sähköisenä (e-book: www.wiley.com/wiley-blackwell).

Ilmastonmuutos on monessa mukana

Johdanto

Ilmastokeskustelu viileni Kööpenhaminan kokouksen flopin, kylmän talven ja IPCC kritiikin vuoksi (ks. Winterhalter 2010). Ennen sitä Juha Rudanko (2009) puhui Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kumppani-lehdessä jopa ”ilmastoähkystä”. Hanna-Leena Ylinen (2010) huomasi että ilmastonmuutoksen varjolla ajetaan monia asioita, kuten ydinvoimaa ja Meri-Rastilan rakentamista. Jari Holopainen (2010) lisäsi listaan rakentamisen energiatehokkuuden, autoilun päästönormit ja ruokavalion. Itse olin pannut tämän merkille jo pari vuotta sitten (Eerola 2008) ja lisään tähän vielä kolme muuta: tasa-arvo, geenimuuntelu ja lapsettomuus. Jokainen näistä kaipaa selittelyä eikä kaikkia ole ilmeisestikään mietitty aivan loppuun asti.

Ylisen (2010) mukaan ilmastonmuutoksella ratsastamiseen syyllistyvät yritykset ja viranomaiset ja siksi ”meidän pitäisi älähtää aina kun sitä epäilemme”. Nämä eivät kuitenkaan ole ainoat tahot jotka siihen syyllistyvät. Jokainen saa päätellä, mitkä tahot ajavat kutakin asiaa ja mitä intressejä on niiden takana.

Ydinvoima

Kannattajilleen ydinvoima on verraton energialähde ja keino vähentää kasvihuonekaasupäästöjä (ks. Isomäki 2009). He uskovat myös että ydinvoiman avulla päästään eroon fossiilisista polttoaineista ja ulkomaisesta energiariippuvuudesta. Holopainen (2010) oli kuitenkin huolissaan ydinvoiman käytön pitkäaikaisista vaikutuksista ja Isomäki (2009) sen turvallisuudesta.

Ekorakentaminen ja liikenne

Tiivis yhdyskuntarakentaminen, uusiutuvat energialähteet ja energian säästö ja sen käytön tehostaminen nähdään keinoina vähentää asumisen ja liikenteen kasvihuonekaasujen päästöjä. ”Nurmijärveläiset puutarhakaupungit” ja ”ideaparkit” halutaan sivuuttaa. Tähän mahtuu Ylisen (2010) mainitsema Meri-Rastilakin. Autojen päästöt normitetaan ja verotetaan. Jotkut taas haluaisivat kieltää autoilun kokonaan.

Ruokavalio

Karjankasvatuksen katsotaan vastaavan merkittävää osaa kasvihuonepäästöistä metaanintuotannon ja sademetsien hakkuiden vuoksi (Steinfeld et al. 2006). Kasvissyöjien mukaan lihan syönti pitäisi sen vuoksi lopettaa. Tämän ja eläinten hyväksikäytön ja kärsimyksen vuoksi vegaanit kieltäytyvät kaiken eläinperäisen käytöstä (ks. Konttinen ja Peltokoski 2004). Monet vaativat myös lähiruoan kuluttamista, jotta energiaa ei tuhlattaisi elintarvikkeiden kuljetuksiin. Tällä suosittaisiin kotimaista elintarviketuotantoa, -työllisyyttä ja protektionismia.

Geenimuuntelu

Biotekniikkateollisuus näkee geenimuuntelun pelastajana mm. nälänhätien suhteen. Se haluaa kehittää lajikkeita, jotka kestäisivät ja sopeutuisivat ilmastonmuutoksen seurauksiin (ks. Väliverronen 2007).

Tasa-arvo

Ilmastonmuutoksen katsotaan koettelevan rankimmin kehitysmaita. Heikomman asemansa vuoksi naisten katsotaan olevan alttiimpia luonnonkatastrofien seurauksille. Naisten kuolleisuus on näiden seurauksena suurempaa kuin miesten. Tämän vuoksi ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan naisiin eniten (Suomen UNIFEM 2009). Feministeille ilmastonmuutos onkin myös tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymys.

Lapsettomuus

Luontoliiton uusi pääsihteeri, Leo Stranius, pohtii lapsen hankinnan eettisyyttä (Honkanen 2009), kun taas Sami Vaahterukselle (2010) lasten hankinta on epäekologista. Sitä perustellaan väestönkasvulla ja sen aiheuttamalla paineella luonnonvaroihin ja ilmastoon. On perustettu jopa ihmiskunnan vapaaehtoinen sukupuuttoliike (www.vhemt.org).

Jotain rajaa!

Ilmastokeskustelu nostaa ekologisuuden ja eettisyyden aivan uusin ja arvaamattomiin ulottuvuuksiin. Se muovaa ajattelua, kulutustottumuksia, kulttuuria ja liike-elämää. Ilmastonmuutos on kokonaisvaltainen, yhteiskuntaa läpileikkaava aihe. Siitä on tullut jokamiehen (ja naisen) työkalupakki, jota voidaan soveltaa asiaan kuin asiaan. Pitää vain käyttää mielikuvitustaan. Ilmastokeskustelu elääkin jo omaa elämäänsä. Sosialismin romahdettua ympäristöasioista, varsinkin ilmastonmuutoksesta, on tullut ideologian korvike ja moderni, vihreä käsikassara markkinatalouden, globalisaation ja suuryritysten vastustamiseen (ks. Konttinen ja Peltokoski 2004, Lindholm 2005). Taas markkinatalouden kannattajille se avaa uusia mahdollisuuksia liiketoiminnalle, ydinvoiman ja geeniteknologian käytön edistämiselle, viherpesulle, markkinoinnille, jne. Ilmastonmuutoksella myydään erinäisiä asioita, aina kirjoista pesuaineisiin ja autoihin. Se tarjoaa jokaiselle jotakin.

Yllä listattujen asioiden kannattajilla on omat, enemmän tai vähemmän järkevät perustelunsa ajamilleen asialle. He ottavat väitteensä vakavasti, uskoen niihin vankasti tai jopa fanaattisesti. Valitettavasti näillä tuputetaan omia mieltymyksiä, valintoja, ideologiaa tai taloudellisia intressejä - ainoina oikeina. Monet haluaisivat sanella kulutuskäyttäytymistä ilmastolain muodossa. Toiset taas uskovat markkinapohjaiseen ohjailuun ja omien valintojen kautta vaikuttamiseen. Degrowth, eli talouskasvun pysäyttäminen tai hidastaminen, on taas joidenkin tavoitteena. Radikaalimpien salaisissa haaveissa näyttää kuitenkin häämöttävän jonkinlainen ekodiktatuuri vegaanimiliiseineen.

Kun ottaa huomioon kovasti muodissa olevan nimbyilyn (ks. Kopomaa et al. 2008), josta Ylinen (2010) on esimerkki, olisi tässä kontekstissa erikoista, jos viranomaiset eivät käyttäisi tilaisuutta hyväkseen harjoittaen vaikkapa kaavoitusta ja erilaisten hankkeiden sanelua ilman kansalaisosallistumista tai jos mm. yritykset, vegaanit, feministit, ympäristöjärjestöt ja idealistiset, itsekkäät hedonistit eivät edistäisi omia etujaan. Winterhalterin (2010) mukaan tutkijoidenkin on helpompaa saada rahoitusta tutkimukselleen, kun ilmastonmuutos on tavalla tai toisella ympätty hakemukseen.

Yliselle (2010) ”ilmastonmuutos on niin vakava argumentti, että sen käyttöä ilman vahvoja näyttöjä voisi pitää asiattomana”. Ihmisen luovuus on kuitenkin rajatonta ja uusia sovelluksia tullaan vielä esittämään. Mutta vaikka ihmisperäinen ilmastonmuutos on saanut laajan hyväksynnän, on siitä edelleen epävarmuutta ja epäilijöitäkin riittää. Esitetyistä asioistakin käydään vilkasta keskustelua, eivätkä ne ole niin yksinkertaisia kuin halutaan esittää. Sen vuoksi ilmastonmuutoksen käytössäkin pitäisi olla varovainen. Sillä voi saada kuitenkin tehokkaasti häirittyä esim. sukukokousta tai vilkastuttaa tai hiljentää keskustelua työpaikan kahvipöydässä.

Jatkuva ilmastonmuutoksella pelottelu ja asioiden ajaminen sen varjolla nakertaa sen esittäjien uskottavuutta ja asian vakavuutta. Kuten Rudanko (2009) totesi, se voi samalla ahdistaa, ärsyttää, turhauttaa ja lamauttaa ihmisiä. Toivon mukaan keskustelu auttaa meitä, jos ei pysäyttämään ilmastonmuutosta, niin ainakin järkeistämään ja tehostamaan energiankäyttöämme, luoden näin uutta tehokkuutta ja dynamiikkaa yhteiskuntaan. On kuitenkin helpompaa vaatia ilmastonmuutosta hillitseviä toimenpiteitä kuin toteuttaa niitä. Yritti yhtä tai toista, aina tulee mutkia matkaan. Ajatuksina monet kasvihuonepäästöjä alentavista toimenpiteistä ovat kauniita, mutta niiden toteutus saattaa kariutua niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin inhimillisyyteen.

Kirjallisuus

Eerola, T. 2008. Ei minun pihalleni! Paikalliset kiistat tilasta (opas kaiken vastustamiseen). Materia 4/2008:46-47.

Holopainen, J. 2010. Konflikti ilmastonmuutoksesta. Geologi 62:122-123.

Honkanen, J. 2009. Leo Stranius: ”Olen kontrollifriikki”. Suomen Luonto, 68:66-67.

Isomäki, R. 2009. Kosminen rakkaus vai suuri saatana? 20 päätöstä ydinvoimasta. Keuruu, Like/Into, 143 s. Ovh 11,95 €.

Konttinen, E. ja Peltokoski, J. 2004. Ympäristöprotestin neljäs aalto. Eläinoikeusliike ja uuden polven ympäristöradikalismi. Jyväskylä, Jyväskylän yliopisto, SoPhi 85, 223 s.

Kopomaa, T., Peltonen, L. Litmanen, T. 2008. Ei meidän pihallemme! Paikalliset kiistat tilasta. Helsinki, Gaudeamus, 303 s.

Lindholm, A. 2005. Maailmanparantajat. Globalisaatiokriittinen liike Suomessa. Gaudeamus,

Helsinki, 238 pp.

Rudanko, J. 2009. Pallo jalassa – ilmastonmuutos ahdistaa. Kumppani 11/2009:16-17.

Steinfeld, H., Gerber, P., Wassemaar, T., Castel, V., Rosales, M. ja de Haan, C. 2006. Livestock’s long shadow. Environmental issues and options. FAO, Rome, 26 s. http://www.fao.org/newsroom/en/news/2006/1000448/index.html

Suomen UNIFEM 2009. Naiset ja ilmastonmuutos. Suomen UNIFEM, http://www.unifem.fi/ilmastonmuutos.php

Vaahterus, S. 2010. Valittu lapsettomuus on järkevää mutta syrjittyä. Helsingin Sanomat Mielipide, 9.6.2010.

Väliverronen, E. 2007. Geenipuheen lupaus. Biotekniikan tarinat mediassa. Helsingin yliopiston viestinnän laitos, Viestinnän julkaisuja 13, 159 s.

Winterhalter, B. 2010. Onko ilmastonmuutoksella pelottelu menettämässä otettaan? Geologi 62:90-95.

Ylinen, H-L. 2010. Voiko ilmastonmuutoksella perustella mitä tahansa? Helsingin Sanomat 5.5.2010, Mielipide-sivu.

Ilmastopuheen puutteen ihmettelystä kaivostoimintaa vastaan?

Vapaa toimittaja Elina Grundström on valittanut Helsingin Sanomien kolumnissaan ilmastopuheen puuttumisesta, syyttäen milloin toimittajia, milloin politiikkoja. Ilmastokeskustelu viilenikin kylmän talven, IPCC:n kritiikin, taantuman ja Kööpenhaminan kokouksen flopin ansiosta. Aiemmin ilmastopuhetta tulikin joka suunnalta. Jokainen hysteria elää kuitenkin vain aikansa. Siitä tuli ilmastoähky joka turruttaa, sen sijaan että saisi jokaisesta aktiivisen päästövähentäjän. Nyt asiaan voidaan suhtautua kylmäjärkisemmin ja ehkä toimiakin, sanojen sijaan.

Tästä turhautuneena Elina Grundström hyökkää nyt kaivosteollisuutta vastaan (HS Vieraskynä 28.09.2010). Hänestä se on ”Suomen turhin tomiala” (Vihreän langan pääkirjoitus 16.11.2007). Grundström ihmettelee että kaivostoimintaa ei saa ”vihreäksi” mitenkään, varsinkaan kuluttajien toiminnalla. Esitän vastalauseen: kyllä saa! Jos haluaa vähentää kaivostoimintaa, kannattaa vähentää kulutusta. Ei saa asua, rakentaa, liikkua, lukea, käyttää tietokonetta, kuunnella musiikkia tai puhua puhelimeen. On luovuttava modernista yhteiskunnasta ja sen elintasosta. Se pyörii kaivonnalaisilla, joita tarvitaan lähes kaikkeen. Luopumalla elintasostamme on mahdollista vähentää kaivannaisten tarvetta.

Maisemassa avolouhos ei ehkä miellytä kaikkia, mutta ympäristön kannalta sosiaalisesti kestävä, vastuullinen ja lainsäädäntöä noudattava kaivostoiminta, jota Suomessakin harjoitetaan, on niin vihreää, kuin se suinkin on mahdollista. Se pilaa luontoa vain paikallisesti. Kaivostoiminnan jäljet on mahdollista korjata toiminnan päättyessä.

Mineraalisten raaka-aineiden hyödyntämisestä ei päästä eroon. Jos kaivostoiminta on kuitenkin jollekin ongelma, kannattaa miettiä, millä muulla tavalla kaivannaisia saadaan kuin louhimalla? Heti kun se keskitään, siitä kannattaa kertoa myös meille geologeille, jotka malmeja etsivät. Vaikka esim. metalleja kierrätetään kasvavassa määrin, ei kaivannaisten tarve siltikään vähene.

Kaivosala ei ole syyllinen ilmastonmuutokseen. Grundströmin kirjoituksista saa kuitenkin käsityksen, että kaivostoiminta olisi suuri paha. Ei louhintaa kuitenkaan huvin vuoksi tai muita kiusatakseen harjoiteta, vaan siksi, että yhteiskunta tarvitsee kaivoksia, halusi sitä tai ei. Yrityksissään irtaantua kulutuksesta tai puhumalla sen vähentämisestä irtaudutaan valitettavan usein myös todellisuudesta. Rajoittuneella näkökulmalla ei luoda kuin utopioita.

Vieraskynä-palsta on HS:n mukaan tarkoitettu asiantuntijoille. Siksi onkin mielenkiintoista lukea Grundströmin pamfletinomaisia, idealistisia kannanottoja kyseisellä palstalla. Kaivostoiminta ei ole ”luonnonvarojen tuhlausta”, kuten Grundström esittää, vaan raaka-aineiden tuottamista yhteiskunnan tarpeisiin. ”Tuhlaus” syntyy aivan muualla, yleensä meissä kuluttajissa, joihin Grundströmkin kuuluu. Siksi hänen asennettaan kaivostoimintaa kohtaan on vaikeaa ymmärtää. Vapaalta toimittajaltakin voisi odottaa laajempaa näkemystä kuin vain Vihreän langan päätoimittajana toimiessaan.

NIMBYILYLLÄ TUULIVOIMAA VASTAAN?

Toni Eerola

Mila Tanskanen (HS Mielipide 17.08.2010) vastusti tuulivoimaloiden asentamista saaristoon. Hän kertoo ettei vastusta tuulivoimaa, ”vaan tuulivoimaloiden harkitsematonta sijoittamista Suomen herkkään ja uniikkiin saaristomaisemaan”. Kirjoituksessaan Tanskanen käyttää tyypillistä nimby (not in my backyard eli ei minun takapihalleni)-terminologiaa.

Timo Kopomaan työryhmän nimbyjä käsittelevän kirjan mukaan nimby-kiistat noudattavat tiettyä kaavaa. Nimbyilijöille kaikki luonto ja maisema on ”kaunista” ja ”herkkää”. Kun jostakin hankkeesta valitetaan, listataan lähistön ja kauempanakin olevian alueiden todellisia ja kuviteltuja luontoarvoja, kerrotaan, miten liiketoiminta aiheuttaa uhan ja valitetaan kansalaisten vähäisiä vaikutusmahdollisuuksia ja sitä ettei asiasta ole tiedotettu. Nimbyissä ei yleensä kerrota vastustavan hankkeita sinällään, kunhan ne eivät tule lähelle tai ”keskelle kauneinta saaristomaisemaa”. Samalla kerrotaan, miten ”voimakasta” vastustus on, vaikka se yleensä keskittyy joihinkin aktiiveihin, joilla on tapana vastustaa kaikkea, varsin kyseenalaisin perustein. Luontoa, kuten linnustoa, harvinaisia kasveja tai liito-oravaa käytetään vain välineenä. Tuulivoiman vastustuksen todelliset syyt ovat kuitenkin itsekkäitä: ”melu” ja mökkimaiseman ”pilaantuminen”.

Tuulivoimaa kannattaa pystyttää sinne, missä tuulee. Saaristo on tälläistä aluetta. Vaikka tuulivoimala on mielestäni maisemassa kaunis, uljas, puhtaan energian ja edistyksen merkki, ei sellaista kannata pystyttää ihan minne vain, esim. paikkaan, missä ei tuule. Otaksun Kustavin Piekilän olevan tutkittu vaihtoehto. Vaikka liiketoiminta on kyseessä, kaikille hankkeille pitää Suomen lainsäädännön mukaisesti laatia ympäristövaikutusten arvio, myös tuulivoimaloille, toisin kuin Tanskanen väittää.

Symbolina tuulivoimala saa kiihkeimmät kannattajansa autuaiksi. Nämä luultavasti pystyttäisivät tuulivoimaloita kaikkialle. Tuulivoimaloiden vastustajat ovatkin kiusallisia kannattajilleen ja ympäristöjärjestöille. Vastustus kun on näiden ihaileman kansalaisaktivismin ilmentymä, osa demokratiaa.

Ilmastonmuutos asettaa yhteiskunnalle suuria haasteita. Fossiilisten polttoaineiden käyttöä vähentäessämme tarvitsemme uusiutuvia energiamuuotoja, joihin tuulivoima kuuluu. Hiilidioksidipäästöjen supistus vaatii uhrauksia. Pidimme siitä tai ei, joudumme nielemään niin ydinvoimaa kuin tuulivoimaloitakin. Jos näitä ei voida käyttää, niin mistä sitä energiaa aiotaan saada? Emme voi valita vain meille mieluisia vaihtoehtoja.

Ilmastonmuutos on monessa mukana

Ilmastokeskustelu on viilentynyt Kööpenhaminan kokouksen flopin, kylmän talven ja IPCC:n kritiikin vuoksi. Ennen sitä Juha Rudanko puhui Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kumppani-lehdessä 11/2009 jopa ”ilmastoähkystä”. Hanna-Leena Ylinen (HS Mielipide 5.5.2010) huomasi että ilmastonmuutoksen varjolla ajetaan monia asioita, kuten ydinvoimaa ja Meri-Rastilan rakentamista. Jari Holopainen lisäsi Geologi-lehdessä 3/2010 listaan rakentamisen energiatehokkuuden, autoilun päästönormit ja ruokavalion. Listaan tässä vielä kolme muuta: tasa-arvo, geenimuuntelu ja lapsettomuus. Jokainen näistä kaipaa selittelyä. Joitakin näistä ei ole ilmeisestikään mietitty aivan loppuun asti.

Ylisen mukaan ilmastonmuutoksella ratsastamiseen syyllistyvät yritykset ja viranomaiset ja ”meidän pitäisi älähtää aina kun sitä epäilemme”. Nämä eivät kuitenkaan ole ainoat, jotka siihen syyllistyvät. Jokainen saa päätellä, mitkä tahot ajavat kutakin asiaa ja mitkä intressit ovat niiden takana.

Ydinvoima

Kannattajilleen ydinvoima on verraton energialähde ja keino vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. Teollisuus uskoo että ydinvoiman avulla päästään eroon fossiilisista polttoaineista ja ulkomaisesta energiariippuvuudesta.

Ekorakentaminen ja liikenne

Tiivis yhdyskuntarakentaminen, uusiutuvat energialähteet ja energian säästö ja sen käytön tehostaminen nähdään keinoina vähentää asumisen ja liikenteen kasvihuonekaasujen päästöjä. ”Nurmijärveläiset puutarhakaupungit” ja ”ideaparkit” halutaan sivuuttaa. Autojen päästöt normitetaan ja verotetaan. Jotkut taas haluaisivat kieltää autoilun kokonaan.

Ruokavalio

Karjankasvatuksen katsotaan vastaavan merkittävää osaa kasvihuonepäästöistä metaanintuotannon ja sademetsien hakkuiden vuoksi. Kasvissyöjien mukaan lihan syönti pitäisi sen vuoksi lopettaa. Tämän ja eläinten hyväksikäytön ja kärsimyksen vuoksi vegaanit kieltäytyvät kaiken eläinperäisen käytöstä. Monet vaativat myös lähiruon kuluttamista, jotta energiaa ei tuhlattaisi elintarvikkeiden kuljetuksiin. Tällä suosittaisiin kotimaista elintarviketuotantoa ja -työllisyyttä.

Geenimuuntelu

Biotekniikkateollisuus näkee geenimuuntelun pelastajana mm. nälänhätien suhteen. Se haluaa kehittää lajikkeita, jotka kestäisivät ja sopeutuisivat ilmastonmuutoksen seurauksiin.

Tasa-arvo

Ilmastonmuutoksen katsotaan koettelevan rankimmin kehitysmaita. Heikomman asemansa vuoksi naisten katsotaan olevan alttiimpia luonnonkatastrofien seurauksille. Naisten kuolleisuus on näiden seurauksena suurempaa kuin miesten. Tämän vuoksi ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan naisiin eniten. Feministeille ilmastonmuutos onkin tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymys.

Lapsettomuus

Joidenkin mukaan lasten saaminen on epäeettistä ja epäekologista. Sitä perustellaan väestönkasvulla ja sen aiheuttamalla paineella luonnonvaroihin ja ilmastoon. On perustettu jopa ihmiskunnan vapaaehtoinen sukupuuttoliike (Voluntary Human Extinction Movement).

Jotain rajaa!

Ilmastokeskustelu muovaa ajattelua, kulutustottumuksia, kulttuuria ja liike-elämää. Se on kokonaisvaltainen, yhteiskuntaa läpileikkaava aihe. Ilmastonmuutoksesta on tullut jokamiehen (ja naisen) työkalupakki, jota voidaan soveltaa asiaan kuin asiaan. Pitää vain käyttää mielikuvitustaan. Ilmastokeskustelu elääkin jo omaa elämäänsä. Sosialismin romahdettua ympäristöasioista, varsinkin ilmastonmuuutoksesta, on tullut ideologian korvike ja moderni, vihreä käsikassara markkinatalouden, globalisaation ja suuryritysten vastustamiseen. Taas markkinatalouden kannattajille se avaa uusia mahdollisuuksia liiketoiminnalle, ydinvoiman edistämiselle, viherpesulle, jne. Se tarjoaa jokaiselle jotakin.

Yllä listattujen asioiden kannattajilla on omat, enemmän tai vähemmän järkevät perustelunsa ajamilleen asialle. He ottavat väitteensä vakavasti, uskoen niihin vankasti tai jopa fanaattisesti. Valitettavasti näillä tuputetaan omia mieltymyksiä, valintoja, ideologiaa ja taloudellisia intressejä - ainoina oikeina. Monet haluaisivat sanella kulutuskäyttäytymistä ilmastolain muodossa. Toiset taas uskovat markkinapohjaiseen ohjailuun ja omien valintojen kautta vaikuttamiseen. Radikaalimpien salaisissa haaveissa näyttää kuitenkin häämöttävän jonkinlainen ekodiktatuuri vegaanimiliiseineen. Tässä kontekstissa olisikin erikoista, jos viranomaiset eivät käyttäisi tilaisuutta hyväkseen harjoittaen vaikkapa kaavoitusta ja hankkeiden sanelua ilman kansalaisosallistumista tai jos yritykset eivät edistäisi omia etujaan.

Yliselle ”ilmastonmuutos on niin vakava argumentti, että sen käyttöä ilman vahvoja näyttöjä voisi pitää asiattomana”. Ihmisen luovuus on kuitenkin rajatonta ja uusia sovelluksia tullaan vielä esittämään. Mutta vaikka ihmisperäinen ilmastonmuutos on saanut laajan hyväksynnän, on siitä edelleen epävarmuutta ja epäilijöitäkin riittää. Sen vuoksi sen käytössäkin pitäisi olla varovainen.

Jatkuva ilmastonmuutoksella pelottelu ja asioiden ajaminen sen varjolla nakertaa sen esittäjien uskottavuutta ja asian vakavuutta. Kuten Rudanko totesi, se voi samalla ahdistaa, ärsyttää, turhauttaa ja lamauttaa ihmisiä. Toivon mukaan keskustelu auttaa meitä kuitenkin järkeistämään ja tehostamaan energiankäyttöämme, luoden näin uutta tehokkuutta ja dynamiikkaa yhteiskuntaan.

Ympäristöhysteria voi haitata luonnonsuojelua

Ilmastonmuutos on tuonut ympäristöasiat jokapäiväiseen elämäämme. Sen varjolla ajetaan mitä moninaisempia asioita aina ydinvoimasta kasvisruokaan, sukupuolten tasa-arvosta geenimuunteluun ja lapsettomuuteen. Valitettavasti tähän liittyy pateettisia ja jopa lähes hysteerisiä piirteitä. Kaikkia patistetaan laskemaan hiilijalanjälkeään joka asiassa ja tekemään tähän liittyviä päätöksiä koko ajan. Jopa Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kumppani-lehdessä 09/2009 puhuttiin "ilmastoähkystä". Taustalla pyörivät kauhuskenaariot ilmastonmuutoksen seurauksista. Tämä on johtanut ihmisten suurempaan ympäristotietoisuuteen, mutta myös yritysten viherpesuun ja joidenkin rehentelyyn omalla ympäristöystävällisyydellään, jota Annamari Sipilä kuvaili ”viherpöyhkeydeksi” (HS 27.09). On olemassa tilausta jopa tietynlaiselle ekofasismille, jossa ”tiedostavat” haluavat sanella muille omia elämäntapavalintojaan ainoina oikeina.

Ilmastonmuutos ei ole kuitenkaan ainut ympäristöön liittyvä asia, joita kauhukuvissa maalaillaan, useimmiten perusteettomasti tai vahvasti liioitellen. Myös erilaiset nimby (not in my backyard)-konfliktit ovat tällaisia. Näissä luovuus ja mielikuvitus kukkivat yhdessä kadotetun suhteellisuudentajun kanssa. Uhkakuvia tehtaillaan hatusta vetämällä.

Ylilyönti ja pelottelu ovat kelpoja keinoja propagandassa. Mitä pahempi skenaario, sen parempi. Ne ovat jännittäviä ja niillä saadaan huomiota. Media ja suuri yleisö näyttävät olevan varsin alttiita tällaiselle sanomalle. Yhdessä tiedon puutteen kanssa ne valitettavasti tuottavat terminologisia sekaannuksia, katastrofaalisia mielikuvia ja villejä mielipiteitä, kuten ilmastonmuutoksen tiedottamista visuaalisin keinoin tutkinut S.A. Nicholson-Colen työryhmä on todennut.

Ympäristöjärjestöjen ja median harjoittama pelkotehtailu voi kuitenkin vielä kääntyä tarkoitustaan vastaan. Se voi aiheuttaa vastareaktion turhautumisena, ärtymyksenä tai jopa kieltäytymisenä ilmastonmuutosta torjuviin toimenpiteisiin. Kööpenhaminan ilmastokokouksen floppaaminen, tavallista kylmempi talvi ja IPCC:n virheet ja kritiikki ovat jo laimentaneet keskustelua.

Edelleen on suuri joukko niitä, jotka eivät valitettavasti välitä, tiedosta tai jopa vastustavat ympäristönsuojelun tarvetta. Heillä voi olla jopa ideologista vastenmielisyyttä luonnonsuojelijoita ja -suojelua kohtaan. Näille uhkakuvia suoltava ja yliampuva propaganda saattaa toimia tarkoituksenvastaisesti. Myös kriittisissä ja ideologisesti riippumattomissa tutkijoissa ja asiantuntijoissa menettely voi aiheuttaa närkästystä. Nämä voivat kyseenalaistaa esitetyn tiedon luotettavuuden ja tarkoitusperän, nakertaen esittäjiensä uskottavuutta. Kun tätä tapahtuu entisten ympäristöaktivistien piirissä, ympäristöliikkeen kannattaisi tarkistaa kantojaan ja käytäntöjään. Ylenpalttisessa ”ekopornon” tarjonnassa on vaarana se, että jopa luonnonsuojelulle myönteiset saattavat turtua ja muuttua ”hällä-väliä-ympäristönihilisteiksi”, Pasi Toiviaisen termiä käyttäen. Hysterian lietsominen ja ympäristövouhotus voivat lamaannuttaa ja estää ihmisiä toimimasta. 

Jotta luonnonsuojelun sanoma ei kääntyisi itseään ja esittäjiään vastaan, ympäristöasioita olisi tarkasteltava asiallisesti, enemmän tieto- kuin tunnepohjalta, kärjistyksiä välttäen ja myös niihin liittyvistä epävarmuuksista puhuen. Muuten hyvätkin tarkoituksetkin voivat vesittyä.

Toni Eerola

Geologi

ILMASTOKESKUSTELU BRASILIASSA

Miksi kehitysmaissa on vaikea hillitä ilmastonmuutosta?

Brasilian vuodenvaihdetta hallitsivat luonnonkatastrofit. São Paulon ja Rio de Janeiron osavaltioita piiskasivat rankkasateet, jotka aiheuttivat tulvia ja maanvyörymiä. Niiden seurauksena kuoli kymmeniä ihmisiä. Ne aiheuttivat suuria materiaalisia vahinkoja ja lukuisia kodittomia. Vahingot ovat suuria, koska yhä enemmän ihmisiä asuu riskialttiilla paikoilla, kertoo geologian professori José Oswaldo de Araújo Brasílian yliopistosta. Tällä kertaa luonnononnettomuudet eivät kuitenkaan koskeneet vain köyhiä. Brasilialaisen yläluokan turistien suosimassa Angra dos Reisin eräällä saarella maanvyörymä tuhosi kukkulan juurelle rakennetun luksusmajatalon. Vain neljä sen vieraasta säilyi hengissä. Samalla etelämpänä Rio Grande do Sulissa tulva vei kokonaisen sillan mukanaan aiheuttaen lukuisia kuolonuhreja. Espoon Sellon ampumavälikohtaus hautautui kotimaisten katastrofiuutisten alle uuden vuoden aattona.

Brasilialaiset ovat tottuneet sään ääri-ilmiöihin. Niitä tapahtuu joka vuosi samaan vuodenaikaan. Siksi TV-kolumnisti Arnaldo Jabor totesi, etteivät tämänkään vuodenvaihteen luonnononnettomuuksien olisi pitäneet tulla päättäjille yllätyksenä. Silti niihin ei oltu varauduttu. Tämän vuotisia katastrofeja pahensi vielä El Niño-ilmiön loppuvaihe, kertoo Elisabete Alves Ferreira, Brasilian meteorologisen instituutin johtaja. Amazoniasta virtasi runsaasti kosteaa ilmaa Rion ja São Paulon alueille. Kesä on ollut tavallista lämpimämpi ja vaikka pohjoisempana on satanut paljon, etelä-Brasilian Santa Catarinan osavaltio on kylpenyt auringossa. Viime vuosina Santa Catarinankin osavaltiota ovat kuitenkin koetelleet tulvat ja kuivuudet. Siellä on nähty jopa eteläiselle Atlantille harvinaisia sään ääri-ilmiöitä kuten tornadoja. Onkohan niitä odotettavissa myös tälle vuodelle? Ja onko ilmastonmuutos syynä näihin?

Ennustusten mukaan ilmastonmuutos tulee koettelemaan rankemmin kehitysmaita. Keskustelu aiheesta on näissä kuitenkin melko vaatimatonta. Ne ovat myös nihkeitä toimimaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Niissä vallitsevan mielipiteen kiteytti Brasilian presidentti Luís Inácio Lula da Silva Kööpenhaminan ilmastokokouksen alla: ”syypäitä ilmastonmuutokseen ovat valkoihoiset, sinisilmäiset ihmiset”, tarkoittaen pohjoisen pallonpuoliskon teollisuusmaiden asukkaita.

Brasilian äänellä on painoarvoa. Maa on yksi maailman merkittävimmistä talouksista. Se on Kiinan, Intian ja Venäjän rinnalla kehitysmaiden kehittyvien markkinoiden veturi. Brasilia on luonnonvaroiltaan rikas latinalaisen Amerikan teollisuusmahti. Ilmastonmuutoksen kannalta siitä tekee merkittävän myös Amazonian sademetsä.

Jos Suomessa vatvotaan ilmastonmuutosta suuntaan jos toiseenkin ja lasketaan hiilijalanjälkeä, ekologista selkäreppua, yms., Brasiliassa eletään huolettomasti. Kulutusvalinnoissa ei ympäristöä pohdita. Maan energiantarve tyydytetään suureksi osaksi vesivoimalla. Brasilia on myös edelläkävijä biopolttoaineiden kehittämisessä ja käytössä, vaikka onkin omavarainen öljyntuottajamaa. Maalla on myös paljon potentiaalia muillekin uusiutuville energiamuodoille.

Santa Catarinan osavaltion pääkaupungissa Florianópoliksessa toimivan Poliittisen ekologian instituutin johtaja Agripa Alexandre toteaa että ”Brasiliassa ryhdytään ilmastonmuutosta hillitseviin tai siihen sopeuttaviin toimenpiteisiin vasta kun vahinko on jo tapahtunut, eli amanhã” (huomenna). Contas Abertas-kansalaisjärjestön tutkimuksen mukaan Brasiliassa panostetaan enemmän luonnonkatastrofien seurausten korjaamiseen kuin niiden ennaltaehkäisyyn. Sama pätee ilmastonmuutoksen hillintään, kertoo Alexandre.

Hiilidioksidipäästöjen vähentäminen ja energiansäästö nähdään keinoina torjua imastonmuutosta. Mutta maassa jossa ”kaikki mitä kylvää, kasvaa”, ei ole totuttu säännöstelemään mitään. Maa on yksi maailman suurimmista elintarvikkeiden tuottajista. Vesivoimalla tuotettua sähköä ja biopolttoaineita ei ole tarvinnut säästellä, kertoo maantieteiljä Arthur Frasson. Sähkön säästämisen syynä on lähinnä sähkölasku, ei ilmastonmuutos, hän naurahtaa. Maalla on myös suuret makean veden varannot. Köyhyydestä huolimatta maassa ei ole ollut sotia, nälänhätää, tms., joka olisi pakottanut ajattelemaan niukempaa huomista. Siksi mm. ruokaa haaskataan huomattavia määriä erityisesti keski- ja yläluokan perheissä. Kierrätystä ei juurikaan harjoiteta ja ruoantähteet päätyvät yleensä kaatopaikoille yhdessä muun jätteen kanssa – metaania päästämään, valittaa Frasson.

Maailman jyrkimmästä tuloeroista johtuen kaikki eivät elä yltäkylläisyydessä. Monet saavat elantonsa mm. kierrätyksellä, keräten tölkkejä, muovipulloja ja paperia muun roskan seasta. Niitä kerätään itse työnnettäviin kärryihin, joilla kerääjät kuljettavat ja myyvät ”tuotantonsa” kierrätyslaitoksille. Näiden ”muurahaisten” työn tuloksena Brasilia on alumiinitölkkien kierrätyksen maailmanmestari. Maa kierrättää 96,5 % alumiinistaan ”dyykkaamalla”. Nämä ympäristösankarit elävät kuitenkin slummien hökkeleissä tai pahimmassa tapauksessa kadulla, kertoo Frasson. Työtä ei arvosteta, eikä siitä makseta palkkaa, hän valittaa. Se mikä toiselle on roskaa, on joillekin elinehto.

”Suuremmasta kulutuksestaan huolimatta, teollisuusmaiden asukkailla on paremmat mahdollisuudet vastata ilmastonmuutoksen asettamiin haasteisiin”, kertoo maantieteen opettaja Elisiane Caetano. Koulutustaso ja tiedonsaanti ovat parempia. Asian ymmärtäminen on helpompaa. Tämän lisäksi esim. Euroopassa sodat ja karut luonnonolosuhteet ovat aiheuttaneet niukkuutta aiemmin, joten mahdollinen tuleva säännöstely olisi helpompaa hyväksyä ja sopeutua siihen. ”Tätä edesauttaa myös kurinalainen ja pidättyväinen protestanttinen maailmankatsomus”, lisää Caetano.

Kehitysmaissa vasta nyt monet ovat saaavuttamassa teollisuusmaiden kulutustason. Ilmastonmuutos on monille edelleen kaukainen, vaikeasti ymmärrettävä asia. ”Ilmaston ääri-ilmiöt ovat olleet kehitysmaissa riesana aina. Köyhät ovat valitettavasti tottuneet kärsimään niistäkin. Heille se on ikään kuin Jumalan tahto. Monien mielestä tässä suhteessa mikään ei tule muuttamaan ilmastonmuutoksenkaan suhteen”, toteaa Caetano. ”Jos kehitysmailta tullaan vaatimaan vastaavia ilmastonmuutosta hillitseviä toimenpiteitä kuin teollisuusmailta, on parempi laittaa hanskat naulaan”, naurahtaa Caetano. Jos teollisuusmaat eivät näytä esimerkkiä, on turha odottaa sitä kehitysmailta.

Lagesin poliisipäällikkö Márcio Schutz kertoo että ”jos brasilialaisia on vaikea saada noudattamaan liikennesääntöjä, miten voidaan odottaa heidän toteuttavan ilmastonmuutosta hillitseviä toimenpiteitä?” Ympäristöasioiden suhteen ajatellaan helposti edelleen ”miksi minun pitää tehdä jotain jos muutkaan eivät tee?”, kertoo Schutz.

Teollisuusmaiden odotetaan tekevän osansa joka niille kuuluu. Niiden pitää olla edelläkavijöitä ja näyttää esimerkkiä. Näiltä odotetaan myös rahallista tukea kehitysmaiden ilmastonmuutosta hillitseviin toimiin, jota Kööpenhaminan ilmastokokouksessa luvattiin. ”On kuitenkin epäselvää, kuinka suuri osa rahoituksesta päätyy sille tarkoitettuihin kohteisiin vai joidenkin taskuihin esimerkiksi Brasiliassa?”, kysyy Caetano.

Brasilian odotetaan hillitsevän etenkin metsäkatoaan Amazoniassa ja lisäävän sademetsiensä suojelua. Lulan hallitus on kuitenkin virallistamassa laittomia hakkuualueita, sahoja ja maatiloja, kertoo Frasson. Tämän odotetaan helpottavan näiden valvontaa.

Tosin kun teollisuusmaiden ympäristöaktivistit pauhaavat karjankasvatuksen ja lihansyönnin paheista, Brasiliassa hymähdellään aiheen merkityksestä huolimatta, kertoo Frasson. Ne ovat osa maan kulttuuria. Churrasco, eli lihavarrasateria on kansallisruoka. Liha on myös maalle tärkeä vientituote. Vaikka kasvissyönti on Brasiliassakin kasvussa, sen noudattajia kuitenkin ihmetellään yhä. Vegaanit, anorektikot ja eläinaktivistit luokitellaan helposti samaan pussiin. Kehitysmaissa nämä saavat hyvin vähän ymmärrystä osakseen. He ovat monille teollisuusmaiden hyvinvoinnin oireita. ”Ajatellaan että kun kaikki muut ongelmat on ratkaistu, kapinan kohteiksi ja huomion saamiseksi pitää ilmeisesti löytää uusia ongelmia”, arvelee Frasson. Kehitysmaissa ei katsota olevan varaa sellaiseen nirsoiluun, hän toteaa. ”Jos Brasiliassa vaadittaisiin lihansyönnin rajoittamista ja karjankasvatuksen lopettamista, se saisi luultavasti aikaan kansanliikkeen”, naurahtaa Frasson.

Elisiane Caetanon mukaan Brasiliassa ympäristöasioita ja etenkin ilmastonmuutosta käsitellään maassa vähän ja yleensä vain kouluopetuksessa tai tiedeaikakauslehdissä. Suurelle osalle väestöä aihe on edelleen outo tai täysin tuntematon. Toisin kuin meillä, maan TV-ohjelmissa ilmastonmuutos ei juuri esiinny. On kuin koko ongelmaa ei olisikaan.

Tämä tuntuu samalla sekä helpottavalta että ärsyttävältä. Helpottavalta, koska koko ajan ei vouhoteta eikä mietitä mihin syyllistyy, varsinkin jos vertaa Suomessa vallitsevaan ”ilmastoähkyyn”, josta on puhuttu tässäkin lehdessä (11/09). Ja ärsyttävältä, kun niin merkittävää asiaa ei huomoida ollenkaan. Suomen ilmastohysterian ja Brasilian hällä-väliä-fatalismin välille olisikin hyvä saavuttaa jonkinlainen tasapaino.

Oikeudenmukaisuus, tulonjako sekä elin- ja koulutustason nostaminen ovat vastaus moniin kehitysmaiden ongelmiin. Niiden avulla on helpompi vastata myös ilmastonmuutoksen asettamiin haasteisiin, arvelee Frasson.

Toni Eerola

Kirja-esittely: "Vedenpaisumus" nyt?

Kööpenhaminan ilmastokokouksen alla ilmastonmuutosmarkkinat ovat tuottaneet uusia kirjoja: Jari Lyytimäki kysyy Jälkeemme vedenpaisumus?, kun taas Stefan Fölster julistaa että Maailmanloppu on peruttu. Brian Fagan kertoo ihmiskunnan historiasta ilmastonmuutosten valossa kirjassaan Pitkä kesä. Taas Risto Isomäki käsittelee ydinvoimaa pamfletissaan Kosminen rakkaus vai suuri saatana? 20 päätöstä ydinvoimasta. Myös 2012 pyörii sopivasti elokuvateattereissa.

Suomen ympäristökeskuksen vanhempi tutkija Jari Lyytimäki keskittyy kirjassaan ympäristön kynnysarvoihin, eli hetkiin, jolloin luonnon kestokyky ylittyy tavalla, josta se ei palaudu, vaan tietty ilmiö saattaakin kiihtyä entisestään. Ilmastonmuutoksen suhteen saatamme olla lähellä tällaista kynnystä. Siihen on mahdollista kompastua. Ennustusten mukaan itseään ruokkivat palautemekanismit kiihdyttäisivät ilmastonmuutosta ja sen seuraukset voisivat olla katastrofaaliset.

Kirjan aluksi hahmotetaan ympäristömuutoksen mittasuhteita ja sitä, mitä kynnysarvot ovat. Toinen osa käsittelee kynnysarvoja ilmastokeskustelun näkökulmasta. Kolmannessa osiossa tarkastellaan merien tilaa ja pohditaan kynnysarvojen asemaa niiden saastumisen ehkäisyssä. Lopuksi kiteytetään kynnysarvoihin liittyviä ympäristöpolitiikan haasteita. Kirjassa on myös muiden kirjoittamia tietolaatikoita eri aiheista. Se on osa EU:n ”Thresholds of Environmental Sustainability”-hanketta.

Jos kyseessä olisi vain Itämeren suojeluun liittyvä teos, voisi olla, ettei se kiinnostaisi ketään, ongelmaa ollenkaan vähättelemättä. Ilmastonmuutos on kuitenkin sen verran seksikäs aihe, että sen mukaan tuominen on kiintoisa markinointikikka, vaikka asiat tietysti liittyvätkin toisiinsa. Lyytimäen aikaisempi kirja koski muita, unohdettuja ympäristöongelmia, jotka ilmastonmuutos on ”jyrännyt” alleen.

Kirjan otsikko viittaa muinaisiin myytteihin mahdollisesta luonnonkatastrofista, joka myös vedenpaisumuksena tunnetaan. Sen raamatullinen profeetallisuus ei ensinäkemältä houkuttanut tarttumaan kirjaan. Pienellä präntätty alaotsikko Ilmastonmuutoksen ja merien suojelun ekologiset kynnysarvot kuitenkin osoittaa, ettei kysymys ole teologian soveltamisesta ilmastonmuutokseen.

Pahoista skenaarioistaan huolimatta, Lyytimäen kirja on hyvin ja tasapainoisesti kirjoitettu, selkeä ja harkittu kokonaisuus. Hän osoittaa, että aiheesta voi kirjoittaa kiihkoilemattakin, vaikka siellä täällä asiat ovat mediasta tutun ”rajuja”, ”synkkiä”, ”pelottavia”, jne. Myös sivunumeroiden poukkoilu aukeamien keskellä ihmetyttää.

Kirjassa on pureskeltua tietoa. Kirjoittaja on ihmisperäisen ilmastonmuutoksen kannalla. Hän perustelee tämän hyvin, viitteisin pohjautuen. Ilmastonmuutoksen syyt, seuraukset ja tarvittavat toimenpiteet lienevät kuitenkin jo tuttuja kaikille. Jopa Kepan Kumppani-lehdessä 11/2009 puhutaan jo ”ilmastoähkystä”. Tässä mielessä Stefan Fölsterin toista näkökulmaa edustava kirja onkin ”virkistävä tuulahdus” keskusteluun, vaikkakin talouselämää edustavan ideologian värittämä.

Lyytimäki käsittelee aihetta myös tieteen filosofian näkökulmasta. Jotkut vertaukset ovat hauskoja ja osuvia. Alkusanoissa ilmastonmuutoksen kynnyskysymystä verrataan suomalaisille varsin tuttuun inhinmillisen ilmiöön, eli juopotteluun.

Kirja käsittelee myös ilmastonmuutostutkimuksen syntyhistoriaa ja kehitystä sekä ”ilmastonmuutospsykologiaa”, jolla on ratkaiseva rooli siinä miten media, tutkijat ja suuri yleisö suhtautuvat asiaan. Tämä onkin kirjan kiinnostavinta antia. Skeptikotkin saavat oman lukunsa. He ovat tarttuneet auringonpilkkuihin ja pilviin kuin hukkuva oljenkorteen. Vaikka joukossa on pitkänkin linjan tutkijoita, useamman uskottavuuden suurin ongelma on vertaisarvioitujen artikkeleiden puute. He sortuvatkin samaan kuin mistä kritisoivat ympäristöjärjestöjä. Toki ympäristöjärjestötkin saavat kritiikistä osansa. Ne ja skeptikot nähdään aihepiirin vastakkaisilla äärilaidoilla. Molemmat kilpailevat siitä, kumpi yliampuu enemmän: yhdet vähätellen, toiset liioitellen. Molemmat nimittelevät toisiaan mm. ”uskovaisiksi”, joille on turha esittää tieteellisiä faktoja. Lyytimäen sympatia näyttää kallistuvan kuitenkin ympäristöaktivistien puolelle: niiden ”ammattitaitoon kuuluu esittää yksinkertaistettuja, liioiteltuja ja yksipuolisia väitteitä omien näkemystensä edistämiseksi...jotka voivat kuitenkin perustua pätevään tutkimustietoon”. Hän puolustelee myös median dramatisointia ja kärjistyksiä: ”näitä voidaan myös pitää pätevinä, arkikielelle käännettyinä tulkintoina tutkijoiden perussanomasta”.

Tekijä kertaa myös muinaisten ilmastonmuutosten historiaa. Lyytimäki hyväksyisi uuden geologisen ajanjakson eli antroposeenin, jolle tosin geologit eivät ole juurikaan lämmenneet. Vaikka ihminen muuttaa ympäristöään melkoisella tavalla, on vielä epäselvää tuleeko se näkymään stratigrafiassa. Emme voi nimetä uutta geologista ajanjaksoa tämän hetken tapahtumien tai tulevaisuuden olettamusten perusteella. Siihen tarvitaan muutakin.

Kirjan kirjoittaja on ympäristöpolitiikan tutkija. Kirja on hieno saavutus humanistille. Ympäristökeskustelussa humanistit näyttävät kuitenkin omaksuvan pahimmat uhkakuvat, ilman luonnontieteellistä perustaa. Onkin hieman paradoksaalista, että juuri humanistit tuomitsevat ihmisen niin jyrkästi.

Se mikä tässäkin kirjassa tuntuu unohtuvan, on se että oli ilmastonmuutos ihmisperäinen tai ei, seuraukset voivat olla samat, vaikka uhkakuvat perustuvat vain olettamuksiin perustuvien mallinnusten ennusteisiin. Niistä ei ole sen kummempaa varmuutta. Vaikka nykyiseen ilmastonmuutokseen liittyvä keskustelu vaikuttaa muinaisten ilmastonmuutosten tutkimukseen, ei lämpökausien katastrofaalisuuteen oikein löydy vastaavuutta geologisesta arkistosta (esim. myrskyjen lisääntymisestä). Tosin Permikauden masssukupuuton katsotaan liittyvän Siperian basalttikentän purkauksiin aiheuttamaan kasvihuoneilmiöön. Mesotsooinen kausi oli myös pitkään jatkunut lämpökausi, jonka korkea hiilidioksidipitoisuus johtui Gondwana-mantereen hajoamiseen liittyvästä vulkaanisesta toiminnasta.

Suuri osa koralleista kuuluu lämpimään ilmastoon. Jos ilmasto lämpenee, se luo erinomaiset kasvuolosuhteet koralleille. Niitä ilmestyy myös pohjoisemmille leveysasteille. Merenpinnan nousu ei tapa koralleja sukupuuttoon. Riutat seuraavat nousevan merenpinnan tasoa, siirtyen korkeammalle (back-stepping). Lyytimäki viittaa Paul Blanchonin ym. (2009) muinaisia koralleja koskevaan tutkimukseen, jossa tästä kerrotaan. Tutkimuksesta on kuitenkin poimittu vain nopeaa merenpinnan nopeaa nousua koskeva tieto, joka liittyi viimeiseen interglasiaaliin. Risto Isomäki tekee saman ydinvoimapamfletissaan. Tutkimustuloksia ymmärretään väärin tai valikoivasti.

Tämä ei ole suinkaan ainut ilmastonmuutos, jonka olemme kokeneet tai tulemme kokemaan, kuten Brian Fagan kertoo kirjassaan. Maapallolla tulee olemaan lämpökausia seurauksineen vastedeskin, olivat ne sitten aiheuttamiamme tai ei. Ilmastonmuutokset kuuluvat planeettamme toimintaan. Kaikki eivät kuitenkaan jaa geologien kyynistä suhtautumista näihin. Niihin pitää sopeutua, sanoo Stefan Fölster kirjassaan.

Viitteet

Blanchon, P., Eisenhauer, A., Frietzke, J. ja Liebetau, V. 2009. Rapid sea-level rise and reef back-stepping at the close of the last interglacial highstand.Nature 458, 881-884.

Fagan, B. 2009. Pitkä kesä – Ihmiskunnan historia ja ilmastonmuutos. Suom. Osmo Saarinen.Helsinki, Gummerrus, 413 s. Ovh. 36 e.

Fölster, S. 2009. Maailmanloppu on peruttu. Ilmastonmuutokseen voi sopeutua. Suom. Sari-Anne Ahvonen. Helsinki, Atena-kustannus, 235 s. Ovh 30 e.

Isomäki, R. 2009. Kosminen rakkaus vai suuri saatana? 20 päätöstä ydinvoimasta. Helsinki, Like, 144 s. Ovh 14 e.

Lyytimäki, J. 2009. Jälkeemme vedenpaisumus? Ilmastonmuutoksen ja merien suojelun ekologiset kynnysarvot. Helsinki, Gaudeamus, 271 s. Ovh. 30 €.