Kongon koboltista kännyköihin ja kartonkiin: suomalaisyritysten yhteiskuntavastuu maailmalla*

Suomalaisyrityksiä vastaan protestoidaan Argentiinassa, Brasiliassa ja Kiinassa, niitä epäillään sekaantumisesta Kongon verimineraaleihin, Nokiaa mätkitään joka suunnalta ja Neste Oil listataan maailman pahimpien yritysten joukkoon. Onko sinivalkoinen kapitalismi saavuttanut maturiteettinsä?

Jotkut suomalaiset teknologiayritykset sekä paperin- ja sellun valmistajat ovat saavuttaneet merkittävän aseman maailmanmarkkinoilla. Mutta kun niitä verrataan muihin eurooppalai- tai amerikkalaisyrityksiin, on maailmanvalloituksemme jokseenkin uutta, emmekä ehkä ole vielä tottuneet siihen. Ajattelemme helposti, että yrityksemme käyttäytyvät maailmalla samalla tavalla kuin kotimaassakin.

Aihetta käsittelee Voiman Fifi.fi-lehden päätoimittaja Hanna Nikkanen kirjassaan Viaton Imperiumi. Kirjan julkistamisen aikaan viime syksynä esitettiin myös tanskalaisen Frank Poulsenin Verikännykät-dokumenttielokuvaa. Näistä piirtyvä kuva ei mairittele suomalaisen, kansainvälistyneen liike-elämän lippulaivojen etiikkaa maailmalla. Tähän on yleensä suhtauduttu maassamme varsin kritiikittömästi. Nikkasen syy kirjan kirjoittamiseen olikin ”väsyminen tähän sinivalkoiseen omahyväisyyteen” - koska maamme on niin mainio, olemme aina oikeassa. Ja on julkeaa, jos joku uskaltaa muuta väittää!

Nikkanen ja Poulsen syyttävät suomalaisyritysten ostavan, rikastavan ja käyttävän aseellisten konfliktien vaivaaman Kongon mineraaliraaka-aineita. Sisällissotia ja vallankaappauksia pyöritetään elektroniikkateollisuuden tarvitsemien mineraalien myynnillä. Louhintaa harjoittavat köyhät yksityisyrittäjät epäinhimmillisissä olosuhteissa, sotaherrojen valvonnassa. Kaivoksissa käytetään jopa lapsityövoimaa.

Kongon kaivostoiminnassa on kunnostautunut ainakin yksi suomalainen: C.T. Eriksson etsi malmia Kongossa Belgian hallitsijan Leopold II siirtomaallinnon aikana. Erikssonin malminetsintämenetelmä oli varsin yksinkertainen: hän pyysi paikallisia viemään hänet paikkaan missä oli makubaa, eli kuparia. Palkkioksi ”löydöstään” hän antoi oppaalle pumpulikangasta tai halvan huovan.

Nykyään Kongosta ei himoita kuparia vaan tinaa ja kobolttia, joita käytetään mm. kännyköissä ja hybridiautojen akuissa. Nikkasen kirja antaa hyvän katsauksen Kongon historiaan ja taustan maan konflikteihin ja kaivostoimintaan. Syyllisiä ovat mm. siirtomaahistoria, suurvaltaintressit sekä afrikkalaisten omat, sekavat käsitykset demokratiasta, ihmisoikeuksista, vallasta ja politiikasta. Kaivosten todellisuudesta kertoo termi ”Katangan syndrooma”, tarkoittaen ympäristötuhoja, jotka johtuvat maan raaka-aineriippuvuuden aiheuttamasta heikosta hallinnosta. Suomalaiset kaivosfirmat eivät ole tähän osallistuneet, mutta jotkut muut kotimaiset yritykset saavat kirjassa kuulla kunniansa:

Kokkola Chemicals on yhdysvaltalaisomisteisen OMG:n menestynein yksikkö, joka hallitsee neljännestä maailman kobolttimarkkinoista. Sitä syytetään kongolaisen koboltin ja tinan ostamisesta, tuonnista ja rikastamisesta Kokkolassa. Koboltista päästäänkin kätevästi kännyköihin:

Nokia on maailman suurin kännyköiden valmistaja. Kongosta tuotettuja mineraaleja käytetään mm. kännyköissä. Mitään suoria todisteita Nokian osallisuudesta verimineraalibisnekseen ei kuitenkaan esitetä. Syytöksiin näyttää riittävän se että yritys ei tiedä, mistä kännyköiden raaka-aineet ovat peräisin.

Nokia Siemens Network (NSN) myi puolestaan Iraniin mobiiliverkon valvontajärjestelmän, jonka avulla maan viranomaiset pystyivät paikantamaan ja pidättämään vihreän oppositioliikkeen aktivisteja heidän kännykkäyhteyksiensä avulla. Kun tapaus tuli ilmi, NSN:n yhteiskuntavastuujohtaja loikkaisi Yleen pääjohtajaksi.

Stora Enso on taas maakaupoillaan ja puupelloillaan onnistunut ärsyttämään Brasilian maattomien maatyöläisten liikkeen, MST:n. Nikkasen mukaan kannat kiistassa ovat niin kaukana toisistaan, ettei näe mahdollisuuksia sopuun.

Suomalaista sellu- ja paperiteollisuutta voidaan syyttää sinisilmäisyydestä, kun se luottaa siihen että kunhan luvat ovat kunnossa, kaikki on ok. Näin ei käynyt Uruguayssakaan, missä Fray Bentosin sellutehdas sai aikaan sitä vastustavan kansanliikkeen Argentinassa. Riskianalyysi ja paikallisen kulttuurin ja yhteisöjen huomioonottaminen puuttuivat.

Sinisilmäisyyttä on kuitenkin myös suomalaisissa aktivistipiireissä. Ei MST:kään ole mikään pyhimyskatras, vaan Leninin, Maon, Stalinin, yms. nimeen vannova järjestö. Sen suora toiminta kyseenalaistetaan laajalti Brasiliassa, ollen kiusallinen kumppani jopa maata hallitsevalle työväenpuolueelle. Stora Enson ja MST:n kysymys ei olekaan aivan niin mustavalkoinen, kuin mitä Nikkanen kuvaa.

Luís Inácio Lula da Silvan hallituksen aikana MST ajautui yllättävästi umpikujaan. Liike odotti että Lulan vasemmistohallitus vihdoin toteuttaisi kauan odotetun maareformin. Lula jakoi maata kuitenkin vähemmän kuin hänen keskusta-oikeistolainen edeltäjänsä, Fernando Henrique Cardoso.

Vuosikymmeniä MST:n liikehdinnässä mukana olleet perheet eivät enää sukupolviin tiedäkään muunlaisesta elämästä kuin leireistä ja maavaltauksista. Lulan saamattomuus aiheutti pettymystä ja turhautumista, joka purkautui väkivaltaisissa maatilojen valtauksissa, vandalismissa ja tiesuluissa läpi koko 2000-luvun. Lulaa vastaan se ei kuitenkaan oikein voinut protestoida. Tämän valtaannousun myötä MST näyttääkin menettäneen suuntansa. Viha ja energia pitää kohdistaa johonkin muuhun. Stora Enso tuli kuin tilauksesta, suomalaisaktivistien myötätuella. Keskustelu onkin täällä kiivampaa kuin Brasiliassa. Kirjassakin jauhetaan seikkaperäisesti joitakin konfliktin yksityiskohtia. Tragikoominen on mm. Helsingin Sanomissa vuonna 2009 käsitelty käännösjupakka MST:n edustajan oletetuista sanomisista. Samasta nauhoituksesta on kaksi käännöstä, joista Stora Enson versiossa uhkaillaan ”konfliktien provosoinnilla, väkivallalla ja jopa kuolemantapauksilla”. Vastapuolen versio on erilainen. Näin ristiriitaisessa tilanteessa olisi kummankin osapuolen parempi kääntyä puolueettoman, auktorisoidun kääntäjän puoleen, kuin luottaa omiin, tarkoituksenhakuisiin käännöksiin, ilman asianmukaista kielen- ja kulttuurin tuntemusta. Jutun julkaisseiden toimittajien etiikka myös kyseenalaistetaan, koska nämä eivät olleet edes kuulleet kyseistä nauhaa ja teettäneet siitä omaa käännöstään.

Suomessa MST:n puolesta kampanjoivat Maan ystävät ry ja Maattomien ystävät ry, tätä voimakkaasti ihannoiden. Liikehdintä sai alkunsa Kemijärven tehtaan lakkauttamisesta. Suuri, monikansallinen yhtiö onkin oiva maali globalisaatiokriitikoille. Aiemmin ei paperi- ja selluteollisuutta ole juurikaan vastustettu Brasiliassa.

Kun Nikkanen ja Poulsen ovat kiusallisine kysymyksineen lähestyneet yritysten edustajia, ovat nämä yrittäneet kiemurrella, vältellä ja pompotella toimittajia, ympäripyöreitä puhuen. Yritysten selittelyä onkin kirjassa ja dokumentissa paljon. Siitä revitään esiin tahatonta ja tahallista, jopa tragikoomista huumoria. Molempien sanomana on se, että yritysten kannattaisi ottaa yhteiskuntavastuussaan opiksi sen, että ylimielisyys, kieltäminen, kiertely ja kaartelu vain pahentavat asiaa. Ne lisäävät epäluuloa ja vettä vastustajien myllyyn. Suora ja rehti kontaktin haku, avoimuus, ongelmien myöntäminen ja dialogi saattavat olla parempia lähestymistapoja. Ristiriitaista on kuitenkin vaatia yrityksiltä täyttä avoimuutta, mutta aktivisteille täyttä yksityisyyden suojaa.

Nikkasen kirja on tutkivaa journalismia parhaimmillaan, osoittaen siviilirohkeutta, koska kriittisiä äänenpainoja ei kotimaisia yrityksiä kohtaan juuri kuule. Tosin tuntuu siltä että Nokian kritisoiminen on jopa kansanhuvia, kun taas sen kilpailijoita hehkutetaan.

Kirjassa käsitellään runsaasti otsikoissa olleita ajankohtaisia aiheita. Valitettavasti kirjallisuusviitteet puuttuvat. Välillä tuodaan esiin myös omat tunteet ja ideologia. Teos ei olekaan varsinainen tietokirja, vaikka sai tukea Tietokirjailijat ry:ltä. Se on Liken Into-sarjassa julkaistu pamfletti. Neutraalista objektiivisuudesta ei voi puhua. Kriittisyyttä kun voi harjoittaa myös kaksisuuntaisesti. Siitä huolimatta, kirja on mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu. Sitä lukee mielellään, koska se tiivistää tuoreen keskustelun yritystemme asemasta maailmalla tiiviiksi paketiksi.

Nikkasesta tullaan varmasti vielä kuulemaan. Ehkä hän vielä hoitaaa jonkun nyt kritisoimansa suuryrityksen viestintää ja yhteiskuntasuhteita?

Kirjan kansi on hauskasti oivaltava, mutta jokseenkin lapsellinen: sinivalkoisessa, Suomen lippujen täyttämässä tilassa on hopeinen pää, jonka silmiä peittää rosvon naamio. Kun kantta katsoo lähempää, hopeinen kasvo muodostaa peilikuvan ja siitä katsovat, aivan oikein – siniset silmät!

NIKKANEN, HANNNA 2010. Viaton imperiumi. 204 s. Into/Like, Vaajakoski.

*Arvostelu julkaistu otsikolla "Suomalaisyritysten yhteiskuntavastuu ulkomailla" Suomen maantieellisen Seuran Terra-lehdessä 123: 1 (2011). 

ILMASTOKESKUSTELU BRASILIASSA

Miksi kehitysmaissa on vaikea hillitä ilmastonmuutosta?

Brasilian vuodenvaihdetta hallitsivat luonnonkatastrofit. São Paulon ja Rio de Janeiron osavaltioita piiskasivat rankkasateet, jotka aiheuttivat tulvia ja maanvyörymiä. Niiden seurauksena kuoli kymmeniä ihmisiä. Ne aiheuttivat suuria materiaalisia vahinkoja ja lukuisia kodittomia. Vahingot ovat suuria, koska yhä enemmän ihmisiä asuu riskialttiilla paikoilla, kertoo geologian professori José Oswaldo de Araújo Brasílian yliopistosta. Tällä kertaa luonnononnettomuudet eivät kuitenkaan koskeneet vain köyhiä. Brasilialaisen yläluokan turistien suosimassa Angra dos Reisin eräällä saarella maanvyörymä tuhosi kukkulan juurelle rakennetun luksusmajatalon. Vain neljä sen vieraasta säilyi hengissä. Samalla etelämpänä Rio Grande do Sulissa tulva vei kokonaisen sillan mukanaan aiheuttaen lukuisia kuolonuhreja. Espoon Sellon ampumavälikohtaus hautautui kotimaisten katastrofiuutisten alle uuden vuoden aattona.

Brasilialaiset ovat tottuneet sään ääri-ilmiöihin. Niitä tapahtuu joka vuosi samaan vuodenaikaan. Siksi TV-kolumnisti Arnaldo Jabor totesi, etteivät tämänkään vuodenvaihteen luonnononnettomuuksien olisi pitäneet tulla päättäjille yllätyksenä. Silti niihin ei oltu varauduttu. Tämän vuotisia katastrofeja pahensi vielä El Niño-ilmiön loppuvaihe, kertoo Elisabete Alves Ferreira, Brasilian meteorologisen instituutin johtaja. Amazoniasta virtasi runsaasti kosteaa ilmaa Rion ja São Paulon alueille. Kesä on ollut tavallista lämpimämpi ja vaikka pohjoisempana on satanut paljon, etelä-Brasilian Santa Catarinan osavaltio on kylpenyt auringossa. Viime vuosina Santa Catarinankin osavaltiota ovat kuitenkin koetelleet tulvat ja kuivuudet. Siellä on nähty jopa eteläiselle Atlantille harvinaisia sään ääri-ilmiöitä kuten tornadoja. Onkohan niitä odotettavissa myös tälle vuodelle? Ja onko ilmastonmuutos syynä näihin?

Ennustusten mukaan ilmastonmuutos tulee koettelemaan rankemmin kehitysmaita. Keskustelu aiheesta on näissä kuitenkin melko vaatimatonta. Ne ovat myös nihkeitä toimimaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Niissä vallitsevan mielipiteen kiteytti Brasilian presidentti Luís Inácio Lula da Silva Kööpenhaminan ilmastokokouksen alla: ”syypäitä ilmastonmuutokseen ovat valkoihoiset, sinisilmäiset ihmiset”, tarkoittaen pohjoisen pallonpuoliskon teollisuusmaiden asukkaita.

Brasilian äänellä on painoarvoa. Maa on yksi maailman merkittävimmistä talouksista. Se on Kiinan, Intian ja Venäjän rinnalla kehitysmaiden kehittyvien markkinoiden veturi. Brasilia on luonnonvaroiltaan rikas latinalaisen Amerikan teollisuusmahti. Ilmastonmuutoksen kannalta siitä tekee merkittävän myös Amazonian sademetsä.

Jos Suomessa vatvotaan ilmastonmuutosta suuntaan jos toiseenkin ja lasketaan hiilijalanjälkeä, ekologista selkäreppua, yms., Brasiliassa eletään huolettomasti. Kulutusvalinnoissa ei ympäristöä pohdita. Maan energiantarve tyydytetään suureksi osaksi vesivoimalla. Brasilia on myös edelläkävijä biopolttoaineiden kehittämisessä ja käytössä, vaikka onkin omavarainen öljyntuottajamaa. Maalla on myös paljon potentiaalia muillekin uusiutuville energiamuodoille.

Santa Catarinan osavaltion pääkaupungissa Florianópoliksessa toimivan Poliittisen ekologian instituutin johtaja Agripa Alexandre toteaa että ”Brasiliassa ryhdytään ilmastonmuutosta hillitseviin tai siihen sopeuttaviin toimenpiteisiin vasta kun vahinko on jo tapahtunut, eli amanhã” (huomenna). Contas Abertas-kansalaisjärjestön tutkimuksen mukaan Brasiliassa panostetaan enemmän luonnonkatastrofien seurausten korjaamiseen kuin niiden ennaltaehkäisyyn. Sama pätee ilmastonmuutoksen hillintään, kertoo Alexandre.

Hiilidioksidipäästöjen vähentäminen ja energiansäästö nähdään keinoina torjua imastonmuutosta. Mutta maassa jossa ”kaikki mitä kylvää, kasvaa”, ei ole totuttu säännöstelemään mitään. Maa on yksi maailman suurimmista elintarvikkeiden tuottajista. Vesivoimalla tuotettua sähköä ja biopolttoaineita ei ole tarvinnut säästellä, kertoo maantieteiljä Arthur Frasson. Sähkön säästämisen syynä on lähinnä sähkölasku, ei ilmastonmuutos, hän naurahtaa. Maalla on myös suuret makean veden varannot. Köyhyydestä huolimatta maassa ei ole ollut sotia, nälänhätää, tms., joka olisi pakottanut ajattelemaan niukempaa huomista. Siksi mm. ruokaa haaskataan huomattavia määriä erityisesti keski- ja yläluokan perheissä. Kierrätystä ei juurikaan harjoiteta ja ruoantähteet päätyvät yleensä kaatopaikoille yhdessä muun jätteen kanssa – metaania päästämään, valittaa Frasson.

Maailman jyrkimmästä tuloeroista johtuen kaikki eivät elä yltäkylläisyydessä. Monet saavat elantonsa mm. kierrätyksellä, keräten tölkkejä, muovipulloja ja paperia muun roskan seasta. Niitä kerätään itse työnnettäviin kärryihin, joilla kerääjät kuljettavat ja myyvät ”tuotantonsa” kierrätyslaitoksille. Näiden ”muurahaisten” työn tuloksena Brasilia on alumiinitölkkien kierrätyksen maailmanmestari. Maa kierrättää 96,5 % alumiinistaan ”dyykkaamalla”. Nämä ympäristösankarit elävät kuitenkin slummien hökkeleissä tai pahimmassa tapauksessa kadulla, kertoo Frasson. Työtä ei arvosteta, eikä siitä makseta palkkaa, hän valittaa. Se mikä toiselle on roskaa, on joillekin elinehto.

”Suuremmasta kulutuksestaan huolimatta, teollisuusmaiden asukkailla on paremmat mahdollisuudet vastata ilmastonmuutoksen asettamiin haasteisiin”, kertoo maantieteen opettaja Elisiane Caetano. Koulutustaso ja tiedonsaanti ovat parempia. Asian ymmärtäminen on helpompaa. Tämän lisäksi esim. Euroopassa sodat ja karut luonnonolosuhteet ovat aiheuttaneet niukkuutta aiemmin, joten mahdollinen tuleva säännöstely olisi helpompaa hyväksyä ja sopeutua siihen. ”Tätä edesauttaa myös kurinalainen ja pidättyväinen protestanttinen maailmankatsomus”, lisää Caetano.

Kehitysmaissa vasta nyt monet ovat saaavuttamassa teollisuusmaiden kulutustason. Ilmastonmuutos on monille edelleen kaukainen, vaikeasti ymmärrettävä asia. ”Ilmaston ääri-ilmiöt ovat olleet kehitysmaissa riesana aina. Köyhät ovat valitettavasti tottuneet kärsimään niistäkin. Heille se on ikään kuin Jumalan tahto. Monien mielestä tässä suhteessa mikään ei tule muuttamaan ilmastonmuutoksenkaan suhteen”, toteaa Caetano. ”Jos kehitysmailta tullaan vaatimaan vastaavia ilmastonmuutosta hillitseviä toimenpiteitä kuin teollisuusmailta, on parempi laittaa hanskat naulaan”, naurahtaa Caetano. Jos teollisuusmaat eivät näytä esimerkkiä, on turha odottaa sitä kehitysmailta.

Lagesin poliisipäällikkö Márcio Schutz kertoo että ”jos brasilialaisia on vaikea saada noudattamaan liikennesääntöjä, miten voidaan odottaa heidän toteuttavan ilmastonmuutosta hillitseviä toimenpiteitä?” Ympäristöasioiden suhteen ajatellaan helposti edelleen ”miksi minun pitää tehdä jotain jos muutkaan eivät tee?”, kertoo Schutz.

Teollisuusmaiden odotetaan tekevän osansa joka niille kuuluu. Niiden pitää olla edelläkavijöitä ja näyttää esimerkkiä. Näiltä odotetaan myös rahallista tukea kehitysmaiden ilmastonmuutosta hillitseviin toimiin, jota Kööpenhaminan ilmastokokouksessa luvattiin. ”On kuitenkin epäselvää, kuinka suuri osa rahoituksesta päätyy sille tarkoitettuihin kohteisiin vai joidenkin taskuihin esimerkiksi Brasiliassa?”, kysyy Caetano.

Brasilian odotetaan hillitsevän etenkin metsäkatoaan Amazoniassa ja lisäävän sademetsiensä suojelua. Lulan hallitus on kuitenkin virallistamassa laittomia hakkuualueita, sahoja ja maatiloja, kertoo Frasson. Tämän odotetaan helpottavan näiden valvontaa.

Tosin kun teollisuusmaiden ympäristöaktivistit pauhaavat karjankasvatuksen ja lihansyönnin paheista, Brasiliassa hymähdellään aiheen merkityksestä huolimatta, kertoo Frasson. Ne ovat osa maan kulttuuria. Churrasco, eli lihavarrasateria on kansallisruoka. Liha on myös maalle tärkeä vientituote. Vaikka kasvissyönti on Brasiliassakin kasvussa, sen noudattajia kuitenkin ihmetellään yhä. Vegaanit, anorektikot ja eläinaktivistit luokitellaan helposti samaan pussiin. Kehitysmaissa nämä saavat hyvin vähän ymmärrystä osakseen. He ovat monille teollisuusmaiden hyvinvoinnin oireita. ”Ajatellaan että kun kaikki muut ongelmat on ratkaistu, kapinan kohteiksi ja huomion saamiseksi pitää ilmeisesti löytää uusia ongelmia”, arvelee Frasson. Kehitysmaissa ei katsota olevan varaa sellaiseen nirsoiluun, hän toteaa. ”Jos Brasiliassa vaadittaisiin lihansyönnin rajoittamista ja karjankasvatuksen lopettamista, se saisi luultavasti aikaan kansanliikkeen”, naurahtaa Frasson.

Elisiane Caetanon mukaan Brasiliassa ympäristöasioita ja etenkin ilmastonmuutosta käsitellään maassa vähän ja yleensä vain kouluopetuksessa tai tiedeaikakauslehdissä. Suurelle osalle väestöä aihe on edelleen outo tai täysin tuntematon. Toisin kuin meillä, maan TV-ohjelmissa ilmastonmuutos ei juuri esiinny. On kuin koko ongelmaa ei olisikaan.

Tämä tuntuu samalla sekä helpottavalta että ärsyttävältä. Helpottavalta, koska koko ajan ei vouhoteta eikä mietitä mihin syyllistyy, varsinkin jos vertaa Suomessa vallitsevaan ”ilmastoähkyyn”, josta on puhuttu tässäkin lehdessä (11/09). Ja ärsyttävältä, kun niin merkittävää asiaa ei huomoida ollenkaan. Suomen ilmastohysterian ja Brasilian hällä-väliä-fatalismin välille olisikin hyvä saavuttaa jonkinlainen tasapaino.

Oikeudenmukaisuus, tulonjako sekä elin- ja koulutustason nostaminen ovat vastaus moniin kehitysmaiden ongelmiin. Niiden avulla on helpompi vastata myös ilmastonmuutoksen asettamiin haasteisiin, arvelee Frasson.

Toni Eerola

Pelti kolisee Brasiliassa. Auto-onnettomuuksissa kuolee enemmän ihmisiä kuin sodissa

Brasilian liikenneonnettomuustilastot ja niistä uutisointi ovat synkkää kuultavaa. Ihmisiä kuolee keskimäärin 34.000 vuodessa. Loukkaantuneita on 400.000. Lukumäärä on suurempi kuin Vietnamin sodassa. Vauhti hurmaa, liikennesääntöjä ja toisia ei kunnioiteta. Brasilian liikennepoliisin selvitysten mukaan onnettomuuksien suurin syy on välinpitämättömyys ja sumeilematon riskinotto, teiden ja autojen huonon kunnon jälkeen. Tuttu ilmiö monessa kehitysmaassa.

Paikallisissa onnettomuusuutisissa puhutaan paljon “auton hallinnan menetyksestä”, joka on yksi nokkakolareiden yleisimmisistä syistä. Markkinoille syydetään kuitenkin jatkuvasti entistä nopeampia ja isompia autoja. Talouden kasvaessa ja elintason noustessa, autojen lukumäärä moninkertaistuu. Samalla lisääntyvät uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö, ilmansaasteet ja onnettomuudet. Liikennekasvatuksesta ei puhuta. Entä sitten, kun kaikilla on varaa autoon?

Kuoleman tie

Etelä-Brasilialaisessa Santa Catarinan osavaltiossa liikennonnettomuustilastot näyttävät jyrkkää nousua. Kuolemantapauksia on eniten neljään vuoteen. Nousua on viime vuoteen verrattuna 10%. Ei ole päiväkään, etteikö uutisoitaisi rajuista kuolonkolareista, useimmiten vielä monissa eri paikoissa osavaltiota. Kuolonuhreja on keskimäärin viisi päivässä. Liikenneonnettomuudet ovat nuorten yleisin kuolinsyy ja on suurempi mahdollisuus kuolla kolarissa, kuin esim. AIDSiin tai syöpään.

Erityisesti ovat lisääntyneet rajut nokkakolarit. Niitä tapahtuu paljon kansallisella valtiellä, BR-101llä. Se kulkee Santa Catarinan osavaltion läpi pohjois-eteläsuunnassa. Suurelta osalta se on vain kaksikaistainen. Kuitenkin sen kautta kulkee vilkas ja raskas liikenne. Vilkas liikenne, tien huono kunto ja välinpitämättömät autoilijat tekevät siitä hengenvaarallisen. Se onkin ristitty “kuolemantieksi”. Tien maine ei kuitenkaan saa autoilijoita käyttäytymään varovaisemmin. Ohituksia tehdään miten sattuu.

Tien leventämistä on haluttu jo pitkään. Osavaltion ja liittovaltion hallitukset ovat monia kertoja luvanneet varoja tätä varten. Se on ollut iänikuinen vaalikampanjojen teema. Onnettomuuksissa kuolleiden omaiset, tienvarren paikkakuntien asukkaat, paikallinen TV-yhtiö sekä etenkin tienrakennusfirmat ovat kampanjoineet levennyksen puolesta jo pitkään. Pitkän painostuksen jälkeen Luís Inácio Lula da Silvan hallitus myönsi hiljattain varat tähän. Tietyöt ovat täydessä touhussa.

Tien levennys tulee varmasti lisäämään sen turvallisuutta, Mutta se yksinään ei auta, jos halutaan välttyä onnettomuuksilta. Autoilijoiden asenteita pitää muuttaa. Tien levennyksen tehokkain hyöty meneekin tienrakennusfirmoille ja alueen taloudelle. Tätä osoittaa mm. se, että onnettomuuksia onkin enemmän siellä, missa tie on leveä, ts. nelikaistainen; siellä pääsee ajamaan kovempaa.

Lainkuuliaisuus kapinaa?

Liikennesääntöjen ja nopeusrajoitusten kunnioittaminen on röyhkeää käytöstä brasilialaisilla teillä. Esimerkiksi 60 nopeusrajoituksen noudattaminen saa takana-ajajilta proput palamaan. Painutaan kiinni takapuskuriin, valoja väläytellään ja saatetaan jopa töötätä. Kun päästään ohi, se tehdään lujaa kaasuttaen ja keskisormea näyttäen. Machot vauhdissa! Ei hyväksytä sitä, että halutaan ajaa nopeusrajoitusten mukaisesti. Siksi nopeusrajoitusten noudattaminen, eli lainkuuliaisuus, onkin kapinaa. Sillä voi yrittää hillitä/ärsyttää kaahailevia autoilijoita. Ongelmana on se, että jos ohi ei päästä laillisesti, se voidaan tehdä laittomasti, tien oikeaa sivukaistaa käyttën. Viis siitä, jos se on tehty pyöräilijöille ja jalankulkijoille.

Jalankulkeminen kaupungissa on toinen osastonsa. Jalankulkijoita jää autojen alle myös ennätysmäärin. Esimerkiksi suojatien ylittäminen on extreme-laji. Autoilijat vähät välittävät tiehen maalatuista viivoista ja niillä kulkevista jalankulkijoista. Suojatien käyttäminen on kuitenkin jalankulkijan oikeus. Siinäkin lainkuuliaisuus, eli suojatien käyttö, lähenevistä autoista huolimatta, on ennenkuulumatonta. Tehokkain tapa olla jäämättä auton alle, on kohottaa käsi stop-merkiksi ja ylittää katu rohkeasti. Siinä sovelletaan väkivallatonta vastarintaa ja kansalaistottelevaisuutta, lakia noudattaen. Otetaan katu “haltuun” ja “koulutetaan” autoilijoita. Autot kyllä yleensä pysähtyvät, mutta vastaukseksi voi saada haukkumisia, tai jopa uhkauksia.

Suojelevatko fetissit?

Monissa autoissa on erilaisia uskonnollisia fetishejä (ristejä, pyhimyksiä, jne). Ne riippuvat etupeilistä, heilahdellen auton kulkiessa. Niiden uskotaan suojelevan onnettomuuksilta. Kuitenkin, jos rukoileminen, ristinmerkin tekeminen, pyhimysten palvominen, kynttilöiden sytyttäminen, krusifiksien kantaminen, jne. auttaisi, ei maailman suurimmalla katolisella maalla olisi ongelmia. Kaikki kunnioitus uskonnollisuudelle, mutta ei se päde liikenteeseenkään. Tehokkaampaa ja turvallisempaa olisikin oppia kunnioittamaan liikennesääntöjä. Siihen voidaan päästä tehokkaalla liikennekasvatuksella, jonka pitää alkaa jo kotona ja esikoulussa. Valvontaa ja rangaistuksia pitää myös koventaa.

Taas autoilua vähentämällä voitaisiin rajoittaa hiilidioksidipäästöjä ja saastetta, samalla kun ihmisiltä säästyisi rahaa, välttäisivät ruuhkia, pysäköintipaikkojen vähyyttä, stressiä ja – onnettomuuksia. Tätä on kuitenkin turha toivoa vauhtia ja autoja palvovassa brasilialaisessa yhteiskunnassa.

Hyvin vaisussa, paikallisessa TV-kampanjassa lukee: “Käytä päätä. Aja varovasti” Eri asia on, miten sanoma menee kaasujalkaan ja rattiin? Ei auta itse olla varovainen, jos muut toheloivat...