Suomalaisyrityksiä vastaan protestoidaan Argentiinassa, Brasiliassa ja Kiinassa, niitä epäillään sekaantumisesta Kongon verimineraaleihin, Nokiaa mätkitään joka suunnalta ja Neste Oil listataan maailman pahimpien yritysten joukkoon. Onko sinivalkoinen kapitalismi saavuttanut maturiteettinsä?
Jotkut suomalaiset teknologiayritykset sekä paperin- ja sellun valmistajat ovat saavuttaneet merkittävän aseman maailmanmarkkinoilla. Mutta kun niitä verrataan muihin eurooppalai- tai amerikkalaisyrityksiin, on maailmanvalloituksemme jokseenkin uutta, emmekä ehkä ole vielä tottuneet siihen. Ajattelemme helposti, että yrityksemme käyttäytyvät maailmalla samalla tavalla kuin kotimaassakin.
Aihetta käsittelee Voiman Fifi.fi-lehden päätoimittaja Hanna Nikkanen kirjassaan Viaton Imperiumi. Kirjan julkistamisen aikaan viime syksynä esitettiin myös tanskalaisen Frank Poulsenin Verikännykät-dokumenttielokuvaa. Näistä piirtyvä kuva ei mairittele suomalaisen, kansainvälistyneen liike-elämän lippulaivojen etiikkaa maailmalla. Tähän on yleensä suhtauduttu maassamme varsin kritiikittömästi. Nikkasen syy kirjan kirjoittamiseen olikin ”väsyminen tähän sinivalkoiseen omahyväisyyteen” - koska maamme on niin mainio, olemme aina oikeassa. Ja on julkeaa, jos joku uskaltaa muuta väittää!
Nikkanen ja Poulsen syyttävät suomalaisyritysten ostavan, rikastavan ja käyttävän aseellisten konfliktien vaivaaman Kongon mineraaliraaka-aineita. Sisällissotia ja vallankaappauksia pyöritetään elektroniikkateollisuuden tarvitsemien mineraalien myynnillä. Louhintaa harjoittavat köyhät yksityisyrittäjät epäinhimmillisissä olosuhteissa, sotaherrojen valvonnassa. Kaivoksissa käytetään jopa lapsityövoimaa.
Kongon kaivostoiminnassa on kunnostautunut ainakin yksi suomalainen: C.T. Eriksson etsi malmia Kongossa Belgian hallitsijan Leopold II siirtomaallinnon aikana. Erikssonin malminetsintämenetelmä oli varsin yksinkertainen: hän pyysi paikallisia viemään hänet paikkaan missä oli makubaa, eli kuparia. Palkkioksi ”löydöstään” hän antoi oppaalle pumpulikangasta tai halvan huovan.
Nykyään Kongosta ei himoita kuparia vaan tinaa ja kobolttia, joita käytetään mm. kännyköissä ja hybridiautojen akuissa. Nikkasen kirja antaa hyvän katsauksen Kongon historiaan ja taustan maan konflikteihin ja kaivostoimintaan. Syyllisiä ovat mm. siirtomaahistoria, suurvaltaintressit sekä afrikkalaisten omat, sekavat käsitykset demokratiasta, ihmisoikeuksista, vallasta ja politiikasta. Kaivosten todellisuudesta kertoo termi ”Katangan syndrooma”, tarkoittaen ympäristötuhoja, jotka johtuvat maan raaka-aineriippuvuuden aiheuttamasta heikosta hallinnosta. Suomalaiset kaivosfirmat eivät ole tähän osallistuneet, mutta jotkut muut kotimaiset yritykset saavat kirjassa kuulla kunniansa:
Kokkola Chemicals on yhdysvaltalaisomisteisen OMG:n menestynein yksikkö, joka hallitsee neljännestä maailman kobolttimarkkinoista. Sitä syytetään kongolaisen koboltin ja tinan ostamisesta, tuonnista ja rikastamisesta Kokkolassa. Koboltista päästäänkin kätevästi kännyköihin:
Nokia on maailman suurin kännyköiden valmistaja. Kongosta tuotettuja mineraaleja käytetään mm. kännyköissä. Mitään suoria todisteita Nokian osallisuudesta verimineraalibisnekseen ei kuitenkaan esitetä. Syytöksiin näyttää riittävän se että yritys ei tiedä, mistä kännyköiden raaka-aineet ovat peräisin.
Nokia Siemens Network (NSN) myi puolestaan Iraniin mobiiliverkon valvontajärjestelmän, jonka avulla maan viranomaiset pystyivät paikantamaan ja pidättämään vihreän oppositioliikkeen aktivisteja heidän kännykkäyhteyksiensä avulla. Kun tapaus tuli ilmi, NSN:n yhteiskuntavastuujohtaja loikkaisi Yleen pääjohtajaksi.
Stora Enso on taas maakaupoillaan ja puupelloillaan onnistunut ärsyttämään Brasilian maattomien maatyöläisten liikkeen, MST:n. Nikkasen mukaan kannat kiistassa ovat niin kaukana toisistaan, ettei näe mahdollisuuksia sopuun.
Suomalaista sellu- ja paperiteollisuutta voidaan syyttää sinisilmäisyydestä, kun se luottaa siihen että kunhan luvat ovat kunnossa, kaikki on ok. Näin ei käynyt Uruguayssakaan, missä Fray Bentosin sellutehdas sai aikaan sitä vastustavan kansanliikkeen Argentinassa. Riskianalyysi ja paikallisen kulttuurin ja yhteisöjen huomioonottaminen puuttuivat.
Sinisilmäisyyttä on kuitenkin myös suomalaisissa aktivistipiireissä. Ei MST:kään ole mikään pyhimyskatras, vaan Leninin, Maon, Stalinin, yms. nimeen vannova järjestö. Sen suora toiminta kyseenalaistetaan laajalti Brasiliassa, ollen kiusallinen kumppani jopa maata hallitsevalle työväenpuolueelle. Stora Enson ja MST:n kysymys ei olekaan aivan niin mustavalkoinen, kuin mitä Nikkanen kuvaa.
Luís Inácio Lula da Silvan hallituksen aikana MST ajautui yllättävästi umpikujaan. Liike odotti että Lulan vasemmistohallitus vihdoin toteuttaisi kauan odotetun maareformin. Lula jakoi maata kuitenkin vähemmän kuin hänen keskusta-oikeistolainen edeltäjänsä, Fernando Henrique Cardoso.
Vuosikymmeniä MST:n liikehdinnässä mukana olleet perheet eivät enää sukupolviin tiedäkään muunlaisesta elämästä kuin leireistä ja maavaltauksista. Lulan saamattomuus aiheutti pettymystä ja turhautumista, joka purkautui väkivaltaisissa maatilojen valtauksissa, vandalismissa ja tiesuluissa läpi koko 2000-luvun. Lulaa vastaan se ei kuitenkaan oikein voinut protestoida. Tämän valtaannousun myötä MST näyttääkin menettäneen suuntansa. Viha ja energia pitää kohdistaa johonkin muuhun. Stora Enso tuli kuin tilauksesta, suomalaisaktivistien myötätuella. Keskustelu onkin täällä kiivampaa kuin Brasiliassa. Kirjassakin jauhetaan seikkaperäisesti joitakin konfliktin yksityiskohtia. Tragikoominen on mm. Helsingin Sanomissa vuonna 2009 käsitelty käännösjupakka MST:n edustajan oletetuista sanomisista. Samasta nauhoituksesta on kaksi käännöstä, joista Stora Enson versiossa uhkaillaan ”konfliktien provosoinnilla, väkivallalla ja jopa kuolemantapauksilla”. Vastapuolen versio on erilainen. Näin ristiriitaisessa tilanteessa olisi kummankin osapuolen parempi kääntyä puolueettoman, auktorisoidun kääntäjän puoleen, kuin luottaa omiin, tarkoituksenhakuisiin käännöksiin, ilman asianmukaista kielen- ja kulttuurin tuntemusta. Jutun julkaisseiden toimittajien etiikka myös kyseenalaistetaan, koska nämä eivät olleet edes kuulleet kyseistä nauhaa ja teettäneet siitä omaa käännöstään.
Suomessa MST:n puolesta kampanjoivat Maan ystävät ry ja Maattomien ystävät ry, tätä voimakkaasti ihannoiden. Liikehdintä sai alkunsa Kemijärven tehtaan lakkauttamisesta. Suuri, monikansallinen yhtiö onkin oiva maali globalisaatiokriitikoille. Aiemmin ei paperi- ja selluteollisuutta ole juurikaan vastustettu Brasiliassa.
Kun Nikkanen ja Poulsen ovat kiusallisine kysymyksineen lähestyneet yritysten edustajia, ovat nämä yrittäneet kiemurrella, vältellä ja pompotella toimittajia, ympäripyöreitä puhuen. Yritysten selittelyä onkin kirjassa ja dokumentissa paljon. Siitä revitään esiin tahatonta ja tahallista, jopa tragikoomista huumoria. Molempien sanomana on se, että yritysten kannattaisi ottaa yhteiskuntavastuussaan opiksi sen, että ylimielisyys, kieltäminen, kiertely ja kaartelu vain pahentavat asiaa. Ne lisäävät epäluuloa ja vettä vastustajien myllyyn. Suora ja rehti kontaktin haku, avoimuus, ongelmien myöntäminen ja dialogi saattavat olla parempia lähestymistapoja. Ristiriitaista on kuitenkin vaatia yrityksiltä täyttä avoimuutta, mutta aktivisteille täyttä yksityisyyden suojaa.
Nikkasen kirja on tutkivaa journalismia parhaimmillaan, osoittaen siviilirohkeutta, koska kriittisiä äänenpainoja ei kotimaisia yrityksiä kohtaan juuri kuule. Tosin tuntuu siltä että Nokian kritisoiminen on jopa kansanhuvia, kun taas sen kilpailijoita hehkutetaan.
Kirjassa käsitellään runsaasti otsikoissa olleita ajankohtaisia aiheita. Valitettavasti kirjallisuusviitteet puuttuvat. Välillä tuodaan esiin myös omat tunteet ja ideologia. Teos ei olekaan varsinainen tietokirja, vaikka sai tukea Tietokirjailijat ry:ltä. Se on Liken Into-sarjassa julkaistu pamfletti. Neutraalista objektiivisuudesta ei voi puhua. Kriittisyyttä kun voi harjoittaa myös kaksisuuntaisesti. Siitä huolimatta, kirja on mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu. Sitä lukee mielellään, koska se tiivistää tuoreen keskustelun yritystemme asemasta maailmalla tiiviiksi paketiksi.
Nikkasesta tullaan varmasti vielä kuulemaan. Ehkä hän vielä hoitaaa jonkun nyt kritisoimansa suuryrityksen viestintää ja yhteiskuntasuhteita?
Kirjan kansi on hauskasti oivaltava, mutta jokseenkin lapsellinen: sinivalkoisessa, Suomen lippujen täyttämässä tilassa on hopeinen pää, jonka silmiä peittää rosvon naamio. Kun kantta katsoo lähempää, hopeinen kasvo muodostaa peilikuvan ja siitä katsovat, aivan oikein – siniset silmät!
NIKKANEN, HANNNA 2010. Viaton imperiumi. 204 s. Into/Like, Vaajakoski.
*Arvostelu julkaistu otsikolla "Suomalaisyritysten yhteiskuntavastuu ulkomailla" Suomen maantieellisen Seuran Terra-lehdessä 123: 1 (2011).
No comments:
Post a Comment