Vuonna 2007 punk täytti Suomessa pyöreät 30 vuotta ja ’Ganes pyöri täysillä leffateattereissa. Punkin tuloa on muisteltu useissa dokkareissa. Mitä muuta nelkyt-ja-risat voisi toivoa muistellakseen 1970-luvun nuoruuttaan? Hurriganesin ja Ramonesin soidessa moni muistaa ensimmäiset kotibileet, -tappelut, -suuudelmat ja keskikaljan-, Vineton- ja oksennuksen maun. Vaikka punk tuli samaan aikaan Suomeen kuin 50-luvun villitys, ei tästä tosiretronostalgiasta ole näkynyt häivääkään – (vielä?), paitsi Ylen Teema-kanavalla ja rasvaisissa autonäyttelyissä. Ehkä The Baseballs herättää senkin vielä henkiin?
Hurriganes oli kova sana ja hallitsi pitkään suvereenisti Suomen 1970-luvun rock-skeneä. Epäpoliittisuudessaan se edusti kapinaa: bändi soitti yksinkertaista perusrokkia aikana, jona jotkut pitkätukat ottivat rokin tosissaan; ”proge” oli silloisen ajan ”vakavasti” otettavaa peruskamaa yhdessä ryppyotsaisen taistolaisuuden kanssa. Säröä tähän imageen toi tietysti myös Sleepy Sleepers, tämä punkin pioneeri Suomessa. Muuten, kuka ”rehabilitoisikaan” sliipparit?
Hurriganes soitti mm. monia perusrokin covereita esikuvinaan 1950-luvut mestarit. Se oli ”punk” omana aikanaan – se kulki omaa tietään, välittämättä muista tai ajan konventioista, saamalla silti suuren kaupallisen suosion – ehkä juuri sen takia? Se ihannoi avoimesti Jenkkilää ja esiintyi mainoksissa aikana, jolloin amerikkalaisuus ja kaupallisuus olivat kirosanoja. Meitä ei politiikka olisi voinut tuolloin vähempää kiinnostaa.
Remu, Cisse, Albert ja Ile olivat sankareitamme. Cooleimmista cooleimpia. Itse muistan elävästi - ja mikä pahinta, ilman häpeän häivääkään - monet omat kaljanhuuruiset Albert Järvistä imitoivat ilmakitaraperformanssini kaveriporukassa Hurriganesin keikoilla Porin Kirjurinluodon Kuplahallissa. Get on ja ”kiponokipatsykeepokee” soivat kovaa ja niitä huudettiin kuorossa.
1970-luku lähestyi kuitenkin loppuaan ja uudet tuulet alkoivat puhaltaa Kekkosenkin Suomessa. Hipit ja taistolaiset pukeutuivat Travolta-uniformuihin ja katosivat diskoihin tai kuolivat yliannostukseen, teinit taas hullaantuivat punkkiin ja fiftarimusaan. Risaisiin farkkuihin ja nahkatakkeihin pukeutuneet piikkitukkaiset hakaneulahuligaanit nimittivät poliiseja ”natsisioiksi”, kun taas toiset tvistasivat letti rasvassa ihannoiden isiensä nuoruuden James Deaniä ja Elvistä. Hiukset leikattiin lyhyemmiksi ja molemmat pätkivät ”hämyjä” turpaan ja nahistelivat vielä keskenään. Teddy and the Tigers ja Pelle Miljoona toivat uutta säpinää kaduille ja tanssipaikoille. Hurriganes jäi monille pelkäksi pakolliseksi taustamusiikiksi.
Katsoen taaksepäin vuosikymmenten etäisyydestä, on Suomi muuttunut noista ajoista valtavasti. Täällä oli silloin tasan kolme totuutta: Kekkonen, Kekkonen ja Kekkonen. Sleepy Sleepers haluttiin kieltää mm. sen Neuvostoliittoa kohtaan osoittaman hulvattoman huumorin vuoksi ja Sex Pistolsin tulo Suomeen estettiin. Asialla olivat nuorisoa "edustavat" kansalaisjärjestöt! Samaan syssyyn haluttiin kieltää myös Aku Ankka, jonka ”pornografiasta” käytiin kovaa keskustelua eduskunnassa asti. Tosin Suomen ulkopoliitiset ”haasteet” eivät ole noista päivistä muuttuneet miksikään, nyt niistä pitäisi vain jo saada puhua ääneen.
Sleepy Sleepersin kaltaiset avant garde-kulttuurisabotöörit eivät nykyään saisi aikaan niin paljon kohua kuin aikanaan, eikä Hurriganesin kaupallisuudesta ja musiikillisesta tasosta enää väännettäisi yhtä paljon kättä kuin silloin. Rock-musiikin kapinakin on nykyään suurten levy-yhtiöiden valjastamaa: heavy metal on mainstreamiä josta mummotkin pitävät ja Marilyn Mansonin kaltaisen provokaattorin musa soi automainoksissa! Post-modernismi elää ja voi hyvin!
No comments:
Post a Comment