”Kaaos rulettaa”
Sergei Savelnikov
Toimittaja Risto Isomäki on pitkän linjan kehitysmaa- ja ympäristöaktivisti. Hän on Suomen Maan ystävät ry:n perustajia ja oli sen ensimmäinen puheenjohtaja. Hän on myös tietokirjailija, jolla on laaja tuotanto. Suuren yleisön tietoisuuteen hän on tullut scifi-teostensa yhteydessä (Gilgamešin tappio, Herääminen, Sarasvatin hiekkaa, Litium 6 ja juuri ilmestynyt Jumalan pikkusormi). Isomäen kirjat ovat saaneet mielenkiintoa ulkomaillakin ja niitä on käännetty useille eri kielille. Romaaneissaan hän käsittelee ekologisia aiheita, tieteellisiin faktoihin nojautuen. Hänen kiinnostuksensa kohteina ovat etenkin ilmastonmuutos ja ydinenergian vastustaminen, jotka hän usein sitoo yhteen. Juuri ilmestyi myös ydinvoimapamfletti "Kosminen rakkaus vai suuri saatana? 20 päätöstä ydinvoimasta", jota tullaan kommentoimaan myös tässä blogissa. Isomäki kertoo kuitenkin valinneensa fiktion parempana keinona saavuttaa laajempia kansanosia, kuin mitä tietokirjojen kautta olisi mahdollista. Tämän älykön hiljaista ja rauhallista puhetta kuuntelevat nykyään jopa yritysjohtajatkin.
Sarasvatin hiekkaa kertoo ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista fiktiivisessä muodossa. Se julkaistiin jo joitakin vuosia sitten. Aiemmin ilmastonmuutosta on fiktiossa käsitellyt best-seller-kirjailija Michael Crichton kirjassaan Pelon ilmasto, tosin skeptikon vinkkelistä. Kirja onkin siksi draamallisesti "tylsä". Siinä ei tapahdu katastrofeja.
Sarasvatin hiekkaa sekoittaa mielenkiintoisesti arkeologiaa, intialaista kulttuuria, länsimaiden kritiikkiä ja geologiaa. Tietokirjailijana Isomäki taitaa hyvin myös dramatiikan ja romaanikerronnan niksit. Kirjaa on nautinnollista lukea. Dialogit ovat hyvin rakennettuja ja monet geologiset tapahtumat tuodaan jännittävästi ja varsin seikkaperäisesti esiin, mistä kirjailijalle pitää nostaa hattua. Tosin luonnon prosessit tuntevana geologi valitettavasti jo ennalta aavistaa, mitä on tapahtunut tai tulee tapahtumaan. Se hieman laimentaa lukukokemusta. Maallikolle sen sijaan tarjotaan täysipainoinen tieteistrilleri.
Kirja alkaa merenalaisesta arkeologisesta löydöstä Intian rannikolla. Parinkymmenen metrin syvyydestä löytyy muinaisten kaupunkien raunioita, jotka kuuluivat nk. Sarasvatin kulttuuriin. Niiden iäksi paljastuu n. 10.000 eKr. Näin sivilisaation alku olisi huomattavasti aikaisempi kuin mitä Lähi-idän ja Intian tunnettujen vanhimpien kaupunkien perusteella on aikaisemmin todettu ja Atlantiksen taru voitaisiin sijoittaa Intian rannikolle. Mutta mikä tuhosi nämä kaupungit ja miksi ne ovat veden alla? Vastauksena on jääkauden loppu. Ilmaston lämmetessä Etelämantereelta lohkesi suuri osa jäätikköä mereen, mikä aiheutti megatsunamin, jonka vaikutuksista kertovat lähes kaikkien kansojen vedenpaisumuskertomukset. Se tuhosi muinaiset kaupungit, jonka jälkeen merenpinnan nousu hautasi nämä alleen. Tästä kirjan nimikin. Jäljelle jäi vain hiekkaa...
Tähän johtopäätöksen pääseminen ja nyky-Intian kuvaus ovat kirjan parasta antia. Venäläisen syvänmeren tutkijan Sergei Savelnikovin ja intialaisen naisarkeologin Amrita Desain välisen suhteen kehittymisessä ja siihen liittyvissä henkilökohtaisissa tunteissa Isomäki yltää kaunokirjallisista runollisiin mittoihin. Kuten yhdysvaltalainen rock-muusikko ja runoilija Patti Smith on sanonut: ”seurasimme samalla sekä onnekkaita, että epäonnekkaita tapahtumia.”
Kiehtova on myös kuvaus Grönlannin jäätikön nopeasta sulamisesta ja sen havainnoimisesta, josta ei dramatiikkaa puutu. Henkilökuvaukset jäävät tosin melko ohuiksi. Itse luonto onkin pääosassa. Kirjalija on ottanut varsin hyvin selvää erilaisista geologiaan ja fyysiseen maantieteeseen liittyvistä seikoista. Siitä myös näkee, että mm. nämä asiat kiinnostavat kirjailijaa. Tosin Grönlannin jäätikölle on laitettu turbiinit,niin nopeasti sen lukuminen mereen tapahtuu. Vastaava ei ihan luonnossa ole mahdollista. Se onkin enenmmän ilmastonmuutosaktivistin "märkä uni", kuin luonnontieteisiin perustuva fakta.
Valitettavasti kirja kuitenkin lässähtää yht’äkkiä, kun ”Pelle Peloton” astuu kehään. Onneksi tämä tapahtuu vasta kirjan loppupuolella, Jäätä ja vettä-luvussa. Kirjan päähenkilöt nimittäin keksivät, miten nykyinen ilmastonmuutos, tai ainakin Grönlannin jäätikön sulaminen ja sen luisuminen Atlanttiin voitaisiin yrittää pysäyttää. He alkavat yhdessä venäläisten kanssa pystyttää tuulimyllyjä jäätikölle ja jäälautoille. Tarkoitus on tuottaa lisää lunta, pumppaamalla merestä vettä ja levittämällä sitä tuulimyllyillä Pohjoisnavan pakkasessa. Päämääränä on kasvattaa lumen määrää, lisätä albedoa ja saada jäätikkö kasvamaan paksuutta. Epäuskottavaa on myös se, että selitykseen uskotaan ja toimeen ryhdytään välittömästi, vieläpä venäläisten toimesta. Toisessa kirjassaan "34 tapaa hillitä ilmastonmuutosta" esitellään muita vastaavia ajatuksia.
Tässä ei kuitenkaan onnistuta ja lisävaaratekijäksi osoittautuvat rannikoilla sijaitsevat ydinvoimalat, joihin jäätikön romahtamisen aiheuttama megatsunami iskee. Venäläisen syvänmerentutkijan Sergei Savelnikovin sanoin:
”Kaaos rulettaa. Ja siinä vaiheessa monelta lorahtaakin pissa lahkeeseen, sillä maailmankaikkeus palvelee kaaosta eikä se ole kohdellut meidän kaltaisiamme sertifioituja tampioita erityisen hellävaraisesti.” Ei nytkään. Ja vielä ”oman käden kautta”.
Isomäki on kaikesta päätellen katastrofielokuvansa katsellut. Kirja on elokuvamainen. Siitä voisi saada kansainväliseen levitykseen sopivan kokoillan leffan. Mutta ehkä ei kuitenkaan aivan kotimaisin voimin, jos Mannerheimkin kohtaa vaikeuksia? Tällä hetkellä 2012 pyörii elokuvateattereisa...
Valitettavasti nykyistä ympäristökeskusteluakin tuntuu vaivaavan monien ympäristönsuojelijoiden ”mitä pahempi, sen parempi”-periaate. Uhkakuvista jopa innostutaan. Mutta olisikin outoa, jos trillerissä ei dramatiikkaa kehitettäisi juuri sen avulla. Tosin se mikä usein jää keskustelussa ja kirjassakin huomiotta, on se, että oli ilmastonmuutos ihmisen aiheuttama tai ei, seuraukset voivat olla samat ja niihin pitää valmistautua ja sopeutua. Kirjassa ei myöskään käydä yhtä kiinnostavia keskusteluja ilmastonmuutoksesta kuin Michael Chrichtonin Pelon ilmastossa, vaikka tämä onkin kaupallinen best-seller-kirjailija.
Tuntien geologisen historian, tämä ei suinkaan jää ihmiskunnan viimeiseksi ilmastonmuutokseksi. Ei voida myöskään olettaa, että ne tästä lähtien olisivat aina ihmisen aiheuttamia. Olisikin pateettista alkaa miettimään, miten jääkausi pysäytetään? Ilmastonmuutos tarjoaa ihmiskunnalle varsinaisen oppitunnin luonnon mekanismeista. Tästä kirja kertoo, ehkä itse kirjailijan sitä huomaamatta?
Isomäki, R. 2005. Sarasvatin hiekkaa. Otava, Helsinki, 320 s.
No comments:
Post a Comment