Wikileaks vuodot ja Visan vinguttaminen

Wikileaksin vuodoilla on ollut yllättäviä sivuvaikutuksia. Mastercards ja Visa-luottokorttiyritykset ovat keskeyttäneet maksupalvelunsa Wikileaksille ja sveitsiläinen pankki jäädyttänyt sen varat. Perusteita tälle ei ole julkisuudessa esitetty.

Kyseisten luottokorttiyritysten asiakkaana haluaisin tietää, voivatko ne tehdä tälläistä laillisesti ja millä perustein? Voisivatko näiden asiakkaat saada mahdollisesti tietä asiasta? Olisiko kenties boikotti kuitenkin parempi keino ilmaista mielipiteensä kuin hakkeroida näiden sivustot?

Meidän on länsimaissa aivan turha syyttää esim. Kiinaa sanavapauden ja ihmisoikeuksien rikkomisesta, jos meillä toimitaan samoin. En ota kantaa Wikileaksin johtajan Assangen rikosepäilyihin, mutta jos häntä jostain voidaan syyttää, niin ainakin sinisilmäisyydestä. Ei kai hän oikeasti uskonut, etteikö vuodoilla olisi epämiellyttääviä seurauksia? Täytyy kuitenkin nostaa hattua moiselle siviilirohkeudelle.

Isku ytimeen: geologiaa, ydinjätejemmausta ja ekoterrorismia

Toni Eerola

Kirjoittaminen on taiteenlaji. Kirjailijan työ on vielä haastavampaa. Erityisen haastavaa voi olla yhteensovittaa perinteinen toimintatrilleri viher-utopioihin. Mutta kun ilmasto-, energia- ja ympäristökeskustelu käy kuumana, olisi vaikea kuvitella, etteivätkö kirjailijatkin puuttuisi siihen. Yllättävästi Ilkka Remes yrittää tätä kirjassaan Isku ytimeen, Risto Isomäen vesillä kalastellen. Remeksenkin pitää turvautua ekoterroristeihin ja ydinvoiman uhkakuviin, joita Isomäki on käsitellyt kirjassaan Litium 6. Trillereihinhän ekouhkakuvat sopivatkin mitä parhaimmin. Mutta kosiskeleeko tominnallisten best-sellerien kirjoittaja ympäristöaktivisteja ja punavihreitä älykköjä muodin mukaisesti? Kirja ei ole kuitenkaan saanut laajempaa huomiota. Mainitut tahot kun eivät oikein kuulu Remeksen lukijakuntaan, eikä hänen kirjoistaan käydä kuumia keskusteluja Punavuoren tai Kallion trendikuppiloissa. Voi hyvin kuvitella, minkä vaikutuksen saisi aikaan kulttuurikahvilan pöydässä, kun täräyttäisi henkevän kirjallisuuskeskustelun lomassa lukeneensa Remeksen viimeisen. Siinä voisi reilun kaupan latet ja luomuteet mennä väärään kurkkuun. Syvän hiljaisuuden ja toisten vilkuilun katkaisisi vain nikottelu ja sitä seuraava paheksunta. Kirja saattaa kuitenkin upota hyvinkin best-sellereiden perinteisiin lukijoihin. Krittisempää tarkastelua se ei tietenkään kestä, aivan kuin kirjassa sivuttujen ydinjätteiden loppusijoitusta tai uraanikaivoksia vastustavien argumentitkin.

Syy siihen miksi tuon juuri tämän kirjan esille on se, että siinä seikkailee suomalainen, ydinvoimateollisuudelle selkänsä kääntänyt geologi. Kirja käsittelee myös geologeille ajankohtaisia aiheita. Suomalaisessa fiktiossa geologi on ollut pääosassa vain Reino Marjosen kirjoissa.

Remeksen geologi työskentelee haamukaivosyhtiölle nimeltä Allcorn Mining, joka hakee uraanivaltauksia Suomesta estääkseen muiden uraaninetsinnän ja ”suojellakseen” paikallisia asukkaita ja ”puhdasta luontoa” kaivostoiminnalta. Kirjassa valtaus on voimassa ikuisesti, kun todellisuudessa se on vain viisi vuotta, mahdollisen lisäajan myötä korkeintaan kahdeksan. Remes ei myöskään näytä tietävän, että valtausten saaminen ei ole Suomessa kovinkaan helppoa. Kolmekin vuotta saattaa vierähtää, ennen kuin päätös saadaan, oli kyse sitten uraanista tai muusta kaivannaisesta. Valtaushakemus pitää myös laatia niin, että siinä osoitetaan alueella olevan malmia sekä ne toimenpiteet, joilla malmin etsintää tullaan harjoittamaan. Sen lisäksi pitää käydä läpi kuulemiset ja mahdolliset valitukset KHO:ssa. Jos valtausta ei nykyään saa edes sitä varten tarkoitettuun toimintaan, miten sellaisen saisi uraanin ”suojelulle”?! TEM:issä saatettaisiin pyöritellä silmiä, kun hakemus saapuisi pöydälle. Epäuskottavaa on myös uraanialueiden paikallisten asukkaiden negatiiviset reaktiot uraanin etsijään. Geologi pelkää että autokorjaamo kieltäytyisi tarjoamasta palvelujaan sabotoidulle autolleen, kun saataisiin tietää, millä asioilla hän liikkuu. Omiin kokemuksiini perustuen suurin osa asukkaista ei ole moksiskaan koko toiminnasta, käyttäytyen ystävällisesti. Monet jopa toivovat uraanikaivoksia alueelle. Vastustus keskittyykin pieneen, mutta sitäkin äänekkämpään joukkoon.

Kirjan geologi työskenteli aiemmin Posivassa, ydinjätteiden loppusijoituksen parissa. Hän kuitenkin joutui lähtemään yhtiöstä, koska oli eri mieltä jääkautisen ikiroudan syvyydestä. Manipuloituaan eri muuttujia, hän sai tulokseksi 750 m svyyden, kuten Kanadassa. Ydinvoimaa vastustava Prof. Matti Saarnisto on esittänyt samanlaisia ajatuksia. Ilmaston päästöskenaarioista riippuen, Posivan mallinnuksissa se olisi kuitenkin vain 80-170 m, koska Suomen olosuhteet ovat erilaiset. Tämän vuoksi sijoitusluola on suunniteltu 400 m syvyyteen. Sitä, mikä tuosta routimisesta tekisi uhkan loppusijoitukselle, ei kirjassa selitetä. Se on kuitenkin hyvä heitto hämmentämään keskustelua ja luomaan uhkakuvia. Olivatpa ne todellisia tai ei, ne ovat monelle paljon kiehtovampia ja jännittävämpiä kuin jos kaikki olisi täysin turvallista. Niillä on kuitenkin käyttöä lähinnä fiktiossa. Loppusijoituksen pitkä ajanjakso, 250.000 vuotta, on monelle käsittämätön ja omiaan luomaan scifimäisiä kuvitelmia jälkipolviamme ”uhkaavasta” tulevaisuudesta. Milloin joku kirjailja käyttää tätä juonessaan (haloo, Isomäki)?

Iskussa ytimeen radikaalit ympäristöjärjestöt protestoivat mm. ydinvoimaa ja globalisaatiota vastaan valtaamalla ydinjätteitä kuljettavan laivan ja järjestämällä mielenosoituksen valtaapitävien salaisessa, kansainvälisessä Bilderberg-huippukokouksessa Ruotsissa. Geologi on mukana ydinjätelaivan valtauksessa. Aiemmin hän osallistui iskuun Venäjän kaasuputkea vastaan Itämerellä. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Laivassa on muutakin ja geologi joutuu tahtomattaan keskelle ekoterrorismia, salaliittoteorioita ja suurvaltapoliittista kamppailua. Niitähän ei kenenkään itseään arvostavan best-seller-kirjailijan teoksesta saa puuttua (edes geologinkaan kohdalla).

En paljasta juonta, mutta loppu on tyypillistä remesläistä rymistelyä ja kliseillä kikkailua, jotka jyräävät alleen minkä tahansa ”ekologiseksi” tarkoitetun sanoman. Monet kirjailijat kuuluvat siihen joukkoon, jolla on sinisilmäinen tapa ihannoida automaattisesti kaikkia niitä, jotka nousevat suuryrityksiä, valtioita ja viranomaisia vastaan, olivatpa kapinan syyt kuinka katteettomia ja aiheettomiin pelkoihin ja/tai ideologiaan perustuvia tahansa. Kirjassa esitetään myös vakavia syytöksiä suomalaisia viranomaisia kohtaan (Suomen säteilyturvakeskus ja Posiva). Ne ovat kovassa huudossa uraanikaivoskiistassakin. Remes toteaakin kirjan jälkisanoissa: ”tein tämän kirjan uudella tavalla, joka yllätti minut ja toivottavasti myös lukijan”. Kirja onkin mielenkiintoista ja vauhdikasta kesälukemista, geologeillekin.

Kaiken rymistelyn, kliseiden ja epäuskottavuuksien jälkeen kirja päättyy kuitenkin seuraavasti:

”Patrik katsoi ikkunasta arkaaista (sic) kallioperää ja sen päällä kasvavaa metsää. Tänne jäi hänen valtauksensa eikä kukaan mahtaisi sille mitään, tapahtuipa hänelle itselleen mitä tahansa. Tämä oli hänen monumenttinsa tuleville sukupolville: tonneittain koskematonta, 2000 miljoonaa vuotta vanhaa migmatiittikalliota…Mikä sopisi paremmin geologin lahjaksi lapsilleen ja lapsenlapsilleen?”.

Haluaisin todella tutustua kolleegaan, joka osallistuu ekoiskuihin ja fiilistelee tuolla tavoin. Humanisteihin tälläinen hempeily saattaa upota, vaikka eivät olisi koskaan ”arkaaisesta” migmatiitista kuulleetkaan, mutta alan ammattilaiselle tämä on lähinnä säälittävää. Eiköhän sitä kalliota vielä riitä tulevillekin sukupolville, tuli uraanikaivoksia ja ydinjätteiden loppusijoitusta tai ei? Perustavaa laatua oleviin kysymyksiin kirja ei myöskään anna vastausta: 1) miten syvälle kallioperään sijoitettu ydinjäte muodostaisi suuremman uhan kuin nyt, maanpäällisessä varastossa ja 2) mikä vaihtoehdoksi ydinjätteiden loppusijoitukselle? Näistä vaikenevat sen vastustajatkin.

Remes, I. 2009. Isku ytimeen. Juva, WSOY, 507 s., ovh 21,95 €.

NIMBYILYLLÄ TUULIVOIMAA VASTAAN?

Toni Eerola

Mila Tanskanen (HS Mielipide 17.08.2010) vastusti tuulivoimaloiden asentamista saaristoon. Hän kertoo ettei vastusta tuulivoimaa, ”vaan tuulivoimaloiden harkitsematonta sijoittamista Suomen herkkään ja uniikkiin saaristomaisemaan”. Kirjoituksessaan Tanskanen käyttää tyypillistä nimby (not in my backyard eli ei minun takapihalleni)-terminologiaa.

Timo Kopomaan työryhmän nimbyjä käsittelevän kirjan mukaan nimby-kiistat noudattavat tiettyä kaavaa. Nimbyilijöille kaikki luonto ja maisema on ”kaunista” ja ”herkkää”. Kun jostakin hankkeesta valitetaan, listataan lähistön ja kauempanakin olevian alueiden todellisia ja kuviteltuja luontoarvoja, kerrotaan, miten liiketoiminta aiheuttaa uhan ja valitetaan kansalaisten vähäisiä vaikutusmahdollisuuksia ja sitä ettei asiasta ole tiedotettu. Nimbyissä ei yleensä kerrota vastustavan hankkeita sinällään, kunhan ne eivät tule lähelle tai ”keskelle kauneinta saaristomaisemaa”. Samalla kerrotaan, miten ”voimakasta” vastustus on, vaikka se yleensä keskittyy joihinkin aktiiveihin, joilla on tapana vastustaa kaikkea, varsin kyseenalaisin perustein. Luontoa, kuten linnustoa, harvinaisia kasveja tai liito-oravaa käytetään vain välineenä. Tuulivoiman vastustuksen todelliset syyt ovat kuitenkin itsekkäitä: ”melu” ja mökkimaiseman ”pilaantuminen”.

Tuulivoimaa kannattaa pystyttää sinne, missä tuulee. Saaristo on tälläistä aluetta. Vaikka tuulivoimala on mielestäni maisemassa kaunis, uljas, puhtaan energian ja edistyksen merkki, ei sellaista kannata pystyttää ihan minne vain, esim. paikkaan, missä ei tuule. Otaksun Kustavin Piekilän olevan tutkittu vaihtoehto. Vaikka liiketoiminta on kyseessä, kaikille hankkeille pitää Suomen lainsäädännön mukaisesti laatia ympäristövaikutusten arvio, myös tuulivoimaloille, toisin kuin Tanskanen väittää.

Symbolina tuulivoimala saa kiihkeimmät kannattajansa autuaiksi. Nämä luultavasti pystyttäisivät tuulivoimaloita kaikkialle. Tuulivoimaloiden vastustajat ovatkin kiusallisia kannattajilleen ja ympäristöjärjestöille. Vastustus kun on näiden ihaileman kansalaisaktivismin ilmentymä, osa demokratiaa.

Ilmastonmuutos asettaa yhteiskunnalle suuria haasteita. Fossiilisten polttoaineiden käyttöä vähentäessämme tarvitsemme uusiutuvia energiamuuotoja, joihin tuulivoima kuuluu. Hiilidioksidipäästöjen supistus vaatii uhrauksia. Pidimme siitä tai ei, joudumme nielemään niin ydinvoimaa kuin tuulivoimaloitakin. Jos näitä ei voida käyttää, niin mistä sitä energiaa aiotaan saada? Emme voi valita vain meille mieluisia vaihtoehtoja.

Ydinjätteet jemmaan!

Satu Hassi (HS 16.6) oli huolissaan ydinjätteiden loppusijoituksesta. Toimittaja Anu Nousiainen kutsui sitä ihmiskunnan kylmäpäisemmäksi päätökseksi (HS Kuukausiliite 3/2010). Eikö kylmäpäisintä olisi kuitenkin jättää loppusijoittamatta?

Geologeja työskentelee ydinjätteiden loppusijoitustutkimuksissa yrityksessä taata tämä mahdollisimman turvallisesti. Onneksi työssä ovat asiantuntijat. Ongelma ja sen ratkaisu ovat geologisia. Pelottaisi, jos asialla olisi ”asiantuntijoiksi” itsensä julistavia sosiologeja, teologeja, kauppatieteiden ylioppilaita tai teatteritaiteen maistereita.

Mutta mikä olisi ydinjätteiden loppusijoituksen vaihtoehto? Jätettä on tuotettu ja tuotetaan lisää koko ajan. Atomienergiakomisso onkin todennut: ”jo syntyneiden jätteitten olemassaoloa ei voida perua poliittisin päätöksin – eikä toistaiseksi millään muillakaan keinoin. Ydinenergiasta luopuminen ei siis voi tehtävää poistaa: nykyiset jätteet on pakko hoitaa”. Päätöstä tehtäessä ei myöskään otettu huomioon sitä, että sitä tulevaisuudessa ryhdyttäisiin vastustamaan.

Mutta miksi syvälle kallioperään sijotettu ydinjäte muodostaisi suuremman uhan kuin nyt maanpäällisissä varastoissa säilytetty? Joillekin suurin ”uhka” näyttääkin olevan sen pitkän ajanjakson käsittämättömyys, jonka ydinjäte tarvitsee muuttuessaan vaarattomaksi - 100.000 vuotta kauhistuttaa. Mutta onko sillä todella merkitystä? Kallioperä on vakaampi kuin yhteiskunta ja syvällä olosuhteet pysyvät tasaisina ilmaston ja ympäristön muutoksista huolimatta.

Ydinjätteiden loppusijoitustutkimuksissa haetaan globaalia, geologista ratkaisua ongelmaan. GTK:n tutkimusjohtajan Pekka Nurmen mukaan ydinjätteiden loppusijoitus on yksi maassamme parhaiten tutkittuja asioita. Hankittua osaamista ja kokemusta voidaan viedä myös muualle.

Vaikka monille ydinvoima on riski ja toisille tuulivoimalat pilaavat maiseman, pitävät melua, tappavat lintuja ja karkottavat kalakannat, joudumme ilmeisesti kuitenkin toistaiseksi ”nielemään” kumpiakin. Ei voida olettaa, että valittaisiin vain ne ratkaisut, joista itse pidämme. Taas ”risupaketit” lisäävät metsähakkuita ja monimuotoisuuden häviämistä, samalla kun metsäpeitettä pitäisi lisätä. Oleme ”puun ja kuoren” välissä.

Uraaniin perustuva ydinvoima on vain väliaikainen ratkaisu, koska sitä ei riitä ikuisesti. Sen jätteet tulevat kuitenkin säilymään pidemmän aikaa. Maalämpöä, aurinkoa, aaltoja ja tuulta riittää sen sijaan vielä kauemmin...

Ilmastonmuutos on monessa mukana

Ilmastokeskustelu on viilentynyt Kööpenhaminan kokouksen flopin, kylmän talven ja IPCC:n kritiikin vuoksi. Ennen sitä Juha Rudanko puhui Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kumppani-lehdessä 11/2009 jopa ”ilmastoähkystä”. Hanna-Leena Ylinen (HS Mielipide 5.5.2010) huomasi että ilmastonmuutoksen varjolla ajetaan monia asioita, kuten ydinvoimaa ja Meri-Rastilan rakentamista. Jari Holopainen lisäsi Geologi-lehdessä 3/2010 listaan rakentamisen energiatehokkuuden, autoilun päästönormit ja ruokavalion. Listaan tässä vielä kolme muuta: tasa-arvo, geenimuuntelu ja lapsettomuus. Jokainen näistä kaipaa selittelyä. Joitakin näistä ei ole ilmeisestikään mietitty aivan loppuun asti.

Ylisen mukaan ilmastonmuutoksella ratsastamiseen syyllistyvät yritykset ja viranomaiset ja ”meidän pitäisi älähtää aina kun sitä epäilemme”. Nämä eivät kuitenkaan ole ainoat, jotka siihen syyllistyvät. Jokainen saa päätellä, mitkä tahot ajavat kutakin asiaa ja mitkä intressit ovat niiden takana.

Ydinvoima

Kannattajilleen ydinvoima on verraton energialähde ja keino vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. Teollisuus uskoo että ydinvoiman avulla päästään eroon fossiilisista polttoaineista ja ulkomaisesta energiariippuvuudesta.

Ekorakentaminen ja liikenne

Tiivis yhdyskuntarakentaminen, uusiutuvat energialähteet ja energian säästö ja sen käytön tehostaminen nähdään keinoina vähentää asumisen ja liikenteen kasvihuonekaasujen päästöjä. ”Nurmijärveläiset puutarhakaupungit” ja ”ideaparkit” halutaan sivuuttaa. Autojen päästöt normitetaan ja verotetaan. Jotkut taas haluaisivat kieltää autoilun kokonaan.

Ruokavalio

Karjankasvatuksen katsotaan vastaavan merkittävää osaa kasvihuonepäästöistä metaanintuotannon ja sademetsien hakkuiden vuoksi. Kasvissyöjien mukaan lihan syönti pitäisi sen vuoksi lopettaa. Tämän ja eläinten hyväksikäytön ja kärsimyksen vuoksi vegaanit kieltäytyvät kaiken eläinperäisen käytöstä. Monet vaativat myös lähiruon kuluttamista, jotta energiaa ei tuhlattaisi elintarvikkeiden kuljetuksiin. Tällä suosittaisiin kotimaista elintarviketuotantoa ja -työllisyyttä.

Geenimuuntelu

Biotekniikkateollisuus näkee geenimuuntelun pelastajana mm. nälänhätien suhteen. Se haluaa kehittää lajikkeita, jotka kestäisivät ja sopeutuisivat ilmastonmuutoksen seurauksiin.

Tasa-arvo

Ilmastonmuutoksen katsotaan koettelevan rankimmin kehitysmaita. Heikomman asemansa vuoksi naisten katsotaan olevan alttiimpia luonnonkatastrofien seurauksille. Naisten kuolleisuus on näiden seurauksena suurempaa kuin miesten. Tämän vuoksi ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan naisiin eniten. Feministeille ilmastonmuutos onkin tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymys.

Lapsettomuus

Joidenkin mukaan lasten saaminen on epäeettistä ja epäekologista. Sitä perustellaan väestönkasvulla ja sen aiheuttamalla paineella luonnonvaroihin ja ilmastoon. On perustettu jopa ihmiskunnan vapaaehtoinen sukupuuttoliike (Voluntary Human Extinction Movement).

Jotain rajaa!

Ilmastokeskustelu muovaa ajattelua, kulutustottumuksia, kulttuuria ja liike-elämää. Se on kokonaisvaltainen, yhteiskuntaa läpileikkaava aihe. Ilmastonmuutoksesta on tullut jokamiehen (ja naisen) työkalupakki, jota voidaan soveltaa asiaan kuin asiaan. Pitää vain käyttää mielikuvitustaan. Ilmastokeskustelu elääkin jo omaa elämäänsä. Sosialismin romahdettua ympäristöasioista, varsinkin ilmastonmuuutoksesta, on tullut ideologian korvike ja moderni, vihreä käsikassara markkinatalouden, globalisaation ja suuryritysten vastustamiseen. Taas markkinatalouden kannattajille se avaa uusia mahdollisuuksia liiketoiminnalle, ydinvoiman edistämiselle, viherpesulle, jne. Se tarjoaa jokaiselle jotakin.

Yllä listattujen asioiden kannattajilla on omat, enemmän tai vähemmän järkevät perustelunsa ajamilleen asialle. He ottavat väitteensä vakavasti, uskoen niihin vankasti tai jopa fanaattisesti. Valitettavasti näillä tuputetaan omia mieltymyksiä, valintoja, ideologiaa ja taloudellisia intressejä - ainoina oikeina. Monet haluaisivat sanella kulutuskäyttäytymistä ilmastolain muodossa. Toiset taas uskovat markkinapohjaiseen ohjailuun ja omien valintojen kautta vaikuttamiseen. Radikaalimpien salaisissa haaveissa näyttää kuitenkin häämöttävän jonkinlainen ekodiktatuuri vegaanimiliiseineen. Tässä kontekstissa olisikin erikoista, jos viranomaiset eivät käyttäisi tilaisuutta hyväkseen harjoittaen vaikkapa kaavoitusta ja hankkeiden sanelua ilman kansalaisosallistumista tai jos yritykset eivät edistäisi omia etujaan.

Yliselle ”ilmastonmuutos on niin vakava argumentti, että sen käyttöä ilman vahvoja näyttöjä voisi pitää asiattomana”. Ihmisen luovuus on kuitenkin rajatonta ja uusia sovelluksia tullaan vielä esittämään. Mutta vaikka ihmisperäinen ilmastonmuutos on saanut laajan hyväksynnän, on siitä edelleen epävarmuutta ja epäilijöitäkin riittää. Sen vuoksi sen käytössäkin pitäisi olla varovainen.

Jatkuva ilmastonmuutoksella pelottelu ja asioiden ajaminen sen varjolla nakertaa sen esittäjien uskottavuutta ja asian vakavuutta. Kuten Rudanko totesi, se voi samalla ahdistaa, ärsyttää, turhauttaa ja lamauttaa ihmisiä. Toivon mukaan keskustelu auttaa meitä kuitenkin järkeistämään ja tehostamaan energiankäyttöämme, luoden näin uutta tehokkuutta ja dynamiikkaa yhteiskuntaan.

Ydinvoiman kannattajilla ja vastustajilla on paljon yhteistä

Ilmasto-, ympäristö- ja energiakeskustelu käy vilkkaana. Suomi on päättämässä ydinvoiman lisärakentamisesta. Kannattajilleen ydinvoima on verraton energialähde ja keino vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. Taas vastustajat näkevät sen uhkana, luottaen uusiutuviin ja energian käytön tehostamiseen ja säästöön. Kirjailija Risto Isomäki totesi viime syksyllä julkaistussa ydinvoimapamfletissaan että ydinvoimakeskustelua on meillä käyty aivan kuin kyseessä olisi uskonnollinen kysymys; kiihkeimmät kannattajat kokevat ydinvoimaan Kosmista Rakkautta, kun taas vastustajille se on Suuri Saatana. Molemmilla osapuolilla on kuitenkin enemmän yhteistä kuin äkkiseltään arvaisikaan: radioaktiivisuuden merkki ja tuulivoimalan siivet muistuttavat yllättävästi toisiaan. Ne tekevät myös radikaalimmat kannattajansa autuaiksi, aivan kuin kyseessä olisivat uskonnolliset symbolit. Yhdestä asiasta ollaan myös yksimielisiä: fossiilisista polttoaineista ja ulkomaisesta energiariippuvuudestamme olisi päästävä eroon. Luopuessamme fossiilisista polttoaineista tulemme luultavasti tarvitsemaan sekä ydinvoimaa että uusiutuvaa energiaa, jota pitää kehittää. Uraaniin perustuva ydinvoima on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu, koska sitä ei riitä ikuisesti, mutta sen jätteet tulevat säilymään pidemmän aikaa. Maalämpöä, aurinkoa, aaltoja ja tuulta riittää sen sijaan paljon kauemmin…

Rock yhdistää sukupolvia

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla on keskusteltu rockista ja sen eri aikakausien tyylilajien paremmudesta verrattuna nykymusiikkiin. Makuasioista ei pitäisi kiistellä, koska jokaisella aikakaudella on omat ikoninsa ja tyylisuuntansa, kuvastaen sen ajan yhteiskuntaa. Tietty vuosikymmen tai jopa vuosi voidaan ajoittaa tarkasti tietyn kappaleen avulla. Rock ilmentää länsimaista kulttuuria. Voimme lukea teollisuusmaiden lähihistoriaa sen välityksellä.

Kerrotaan, että miehet usein ”jämähtävät” nuoruutensa musiikkiin, eli siihen, joka soi kun heillä oli eniten kanssakäymistä tyttöjen kanssa. Taas nykynuorisolla on mahdollisuus ”paeta” aikaansa populaarikulttuurin arkeologiaan, löytäen isiensä musiikin rennosti retroillen. Jotkut kaipailevat 1950-luvun rock’n rollia, toiset 1960-luvun psykedeliaa, kun taas monet 1970-luvun mahtipontisuutta ja kitaravirtuoosien pitkiä sooloja. Viimeisiin kyllästyneenä Sex Pistolsin Johnny Rotten totesi: ”Elvis ei keikuttanut lanteitaan jotta jotkut hölmöt ottaisivat rockin tosissaan”. Punkin jälkeen rock pirstaloituikin moniksi eri genreiksi ja alakulttuureiksi. Ne jatkavat rinnakkaiseloa alati uudistuvilla markkinoilla ja uusia tyylisuuntia syntyy toisensa jälkeen. Se kuvastaa vapaan, demokraattisen kapitalistisen järjestelmän sykkivää dynaamisuutta, jossa kaikki on kaupan ja muutokset nopeita. Jokainen löytää oman tyylinsä tai jopa luo sellaisen. "Systeemi" muuttaa kauppatavaraksi ja ikoneiksi jopa sitä itseään kohtaan suunnatut hyökkäykset. Kapinallisuudestaan huolimatta, tai juuri sen takia, se onnistuu myymään ne takaisin tuottajilleen. Rock on osa Guy Debordin spektaakeliyhteiskuntaa. Ja vaikka monet mieltävät 1960- ja 1970-lukujen psykodelisen ja progressiivisen rockin edustajat ei-kaupallisiksi, levy-yhtiöt valjastivat heidätkin omiin tarkoituksiinsa. He hallitsivat aikansa levymyyntiä tuottaen yhtiöille huikeat voitot ja itselleen leveän elämän lentokoneineen ja linnoineen. Punk oli sen vastareaktio. Sen ansiosta rock yksinkertaistui ja sen luoma linja on edelleen voimakas. Tästä eivät kaikki pidä.

Nähdessään mihin suuntaan rock kehittyi 1960- ja 1970-luvuilla, Bill Haley sanoi luoneensa hirviön. Hän ei kuitenkaan tiennyt näkevänsä vain oireita länsimaisen yhteiskunnan kasvukivuista. Hyvinvoinnistaan huolimatta teolliset ja jälkiteolliset yhteiskunnat tuottavat angstia. Teiniangsti, kapina ja seksuaalisuus tulevat olemaan rockin peruspolttoaineita pitkälle tulevaisuuteen. Rockin radikaalimmat tyylisuunnat, kuten punkin ja heavy metalin eri muodot ovatkin eräänlaisia paineventtiilejä, joita ilman luultavasti enemmän nuoria olisi melenterveyspalvelujen tarpeessa tai jopa tappamassa toisiaan.

Musiikkimausta voidaan olla montaa mieltä, mutta eri tyylisuunnistaan huolimatta rock on lähes ainut asia, joka saa keski-ikäiset ottamaan parikymppisten tekemiset vakavasti. Se yhdistää sukupolvia. Nyt isät ja lapset voivat käydä yhdessä jopa Marilyn Mansonin konserteissa ja sen on hienoa! Ongelmana voi tosin olla kapinallisuuden katoaminen. Mitä vastaan nuori kapinoi, jos ei isänsä musiikkimakua? Joka tapauksessa, kuten rollarit soittivat: ”It’s only rock’n roll, but I like it”…

Suomalaisen aktivistin murha Meksikossa

Suomalaisen aktivistin murha Meksikossa kuohuttaa Suomen latinalaisamerikkalaista yhteisoa, tai enemmänkin siihen kuuluvia suomalaisia ja varsinkin niita, jotka ovat asian kanssa tekemisissä. Kuten jo suomi-latam-sähköpostikeskustelussakin sanottiin, Oaxacassa ja muualla Meksikossa aktivistien murhat ovat arkipaivää. Campesinoja ja alkuperaiskansan edustajia kuolee siellä paivittäin saman tapaisissa olosuhteissa, ilman etta kukaan lotkauttaa korviaan. Tarvitaan siis suomalaisen kuolema, jotta taalla mobilisoidutaan? Ihailen siihen liittyvää tehokkuutta: heti jarjestyy mielenosoitusta, pressiriliisiä, kokousta, seurojen perustamista, hallituksen painostamista, yms. Se on hienoa, mutta samalla hieman valitettavaa, ettei samaa järjesty alueen tilanteelle yleensä ja niille meksikolaisille, jotka on jo murhattu tai parhaillaan murhataan.

Oaxacassa tilanne on olut kireä jo pitkan aikaa, eikä tapahtuman pitäisi tulla yllatyksenä kenellekään asiaa vähääkään seuraavalle. Kaikki siellä toimivat varmasti myös tietävät siihen liittyvista riskeistä. Valitettavasti epäonni on pelissa mukana. Shit happens.

Voisimmeko kuitenkin pitää edes minuutin hiljaisuuden niille murhatuille meksikolaisille aktivisteille, jotka ovat antaneet henkensä, eivatka voineet paeta takaisin kotimaahansa tiukan paikan tullen? Voimme tehdä sen yksityisesti tai ensi viikon tiistaina ja perjantaina jarjestetyissä Oaxacaan liittyvissä tapahtumissa...

Paz, Salud y Respecto a Todos,

Toni Eerola

Romanian suurlähettilään lausunto närästää

Romanian suurlähettiläs närkästyi median tavasta kirjoittaa Romaniasta tulleista kerjäläisistä (HS Kaupunki 17.04.10). Hän on pahoillaan siitä, että tämä muistuttaa heistä tämän tästä. Niin, eihän sen tarvitsisi tehdä sitä koko ajan. Näkyväthän he katukuvassakin. Ehkä emme ole vielä tottuneet heihin?

Itse taas olen närkästynyt siitä, ettei Romania huolehdi kansalaisistaan, vaan maan vähemmistön pitää lähteä maastaan kauas hankkimaan elantoaan ihmisarvoa alentavalla tavalla, globalisoiden kerjäläisyytensä. Olen myös närkästynyt siitä, ettei herra suurlähettilään mukaan maamme median pitäisi huomioida asiaa, vaikka se häiritsee ja antaa ulkomaisille matkailijoille melko omituisen kuvan pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Arvoisa suurlähettiläs, meillä täällä Suomessa nyt vaan sattuu olemaan sellainen käytäntö kuin sanan- ja lehdistönvapaus, mikä ehkä Romaniassa on vielä suhteellisen uutta ja joillekin mahdollisesti harmillinen ilmiö.

Suomalaisen median toiminnasta loukkaantumisen sijasta suurlähettilään kannattaisi ehkä hieman miettiä mitä puhuu. Valitettavasti hän menetti mainion tilaisuuden olla hiljaa ja hävetä köyhien maanmiestensä puolesta, jotka kyhjöttävät kylmissä kadunkulmissamme ropoja anelemassa. Hän voisi myös miettiä, miltä meistä suomalaisista tuntuu ja että voisiko kenties suurlähetystö auttaa ahdingossa olevia kansalaisiaan? Vai jättääkö Romania tämän Helsingin kaupungin harteille?

Ympäristöhysteria voi haitata luonnonsuojelua

Ilmastonmuutos on tuonut ympäristöasiat jokapäiväiseen elämäämme. Sen varjolla ajetaan mitä moninaisempia asioita aina ydinvoimasta kasvisruokaan, sukupuolten tasa-arvosta geenimuunteluun ja lapsettomuuteen. Valitettavasti tähän liittyy pateettisia ja jopa lähes hysteerisiä piirteitä. Kaikkia patistetaan laskemaan hiilijalanjälkeään joka asiassa ja tekemään tähän liittyviä päätöksiä koko ajan. Jopa Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kumppani-lehdessä 09/2009 puhuttiin "ilmastoähkystä". Taustalla pyörivät kauhuskenaariot ilmastonmuutoksen seurauksista. Tämä on johtanut ihmisten suurempaan ympäristotietoisuuteen, mutta myös yritysten viherpesuun ja joidenkin rehentelyyn omalla ympäristöystävällisyydellään, jota Annamari Sipilä kuvaili ”viherpöyhkeydeksi” (HS 27.09). On olemassa tilausta jopa tietynlaiselle ekofasismille, jossa ”tiedostavat” haluavat sanella muille omia elämäntapavalintojaan ainoina oikeina.

Ilmastonmuutos ei ole kuitenkaan ainut ympäristöön liittyvä asia, joita kauhukuvissa maalaillaan, useimmiten perusteettomasti tai vahvasti liioitellen. Myös erilaiset nimby (not in my backyard)-konfliktit ovat tällaisia. Näissä luovuus ja mielikuvitus kukkivat yhdessä kadotetun suhteellisuudentajun kanssa. Uhkakuvia tehtaillaan hatusta vetämällä.

Ylilyönti ja pelottelu ovat kelpoja keinoja propagandassa. Mitä pahempi skenaario, sen parempi. Ne ovat jännittäviä ja niillä saadaan huomiota. Media ja suuri yleisö näyttävät olevan varsin alttiita tällaiselle sanomalle. Yhdessä tiedon puutteen kanssa ne valitettavasti tuottavat terminologisia sekaannuksia, katastrofaalisia mielikuvia ja villejä mielipiteitä, kuten ilmastonmuutoksen tiedottamista visuaalisin keinoin tutkinut S.A. Nicholson-Colen työryhmä on todennut.

Ympäristöjärjestöjen ja median harjoittama pelkotehtailu voi kuitenkin vielä kääntyä tarkoitustaan vastaan. Se voi aiheuttaa vastareaktion turhautumisena, ärtymyksenä tai jopa kieltäytymisenä ilmastonmuutosta torjuviin toimenpiteisiin. Kööpenhaminan ilmastokokouksen floppaaminen, tavallista kylmempi talvi ja IPCC:n virheet ja kritiikki ovat jo laimentaneet keskustelua.

Edelleen on suuri joukko niitä, jotka eivät valitettavasti välitä, tiedosta tai jopa vastustavat ympäristönsuojelun tarvetta. Heillä voi olla jopa ideologista vastenmielisyyttä luonnonsuojelijoita ja -suojelua kohtaan. Näille uhkakuvia suoltava ja yliampuva propaganda saattaa toimia tarkoituksenvastaisesti. Myös kriittisissä ja ideologisesti riippumattomissa tutkijoissa ja asiantuntijoissa menettely voi aiheuttaa närkästystä. Nämä voivat kyseenalaistaa esitetyn tiedon luotettavuuden ja tarkoitusperän, nakertaen esittäjiensä uskottavuutta. Kun tätä tapahtuu entisten ympäristöaktivistien piirissä, ympäristöliikkeen kannattaisi tarkistaa kantojaan ja käytäntöjään. Ylenpalttisessa ”ekopornon” tarjonnassa on vaarana se, että jopa luonnonsuojelulle myönteiset saattavat turtua ja muuttua ”hällä-väliä-ympäristönihilisteiksi”, Pasi Toiviaisen termiä käyttäen. Hysterian lietsominen ja ympäristövouhotus voivat lamaannuttaa ja estää ihmisiä toimimasta. 

Jotta luonnonsuojelun sanoma ei kääntyisi itseään ja esittäjiään vastaan, ympäristöasioita olisi tarkasteltava asiallisesti, enemmän tieto- kuin tunnepohjalta, kärjistyksiä välttäen ja myös niihin liittyvistä epävarmuuksista puhuen. Muuten hyvätkin tarkoituksetkin voivat vesittyä.

Toni Eerola

Geologi

ILMASTOKESKUSTELU BRASILIASSA

Miksi kehitysmaissa on vaikea hillitä ilmastonmuutosta?

Brasilian vuodenvaihdetta hallitsivat luonnonkatastrofit. São Paulon ja Rio de Janeiron osavaltioita piiskasivat rankkasateet, jotka aiheuttivat tulvia ja maanvyörymiä. Niiden seurauksena kuoli kymmeniä ihmisiä. Ne aiheuttivat suuria materiaalisia vahinkoja ja lukuisia kodittomia. Vahingot ovat suuria, koska yhä enemmän ihmisiä asuu riskialttiilla paikoilla, kertoo geologian professori José Oswaldo de Araújo Brasílian yliopistosta. Tällä kertaa luonnononnettomuudet eivät kuitenkaan koskeneet vain köyhiä. Brasilialaisen yläluokan turistien suosimassa Angra dos Reisin eräällä saarella maanvyörymä tuhosi kukkulan juurelle rakennetun luksusmajatalon. Vain neljä sen vieraasta säilyi hengissä. Samalla etelämpänä Rio Grande do Sulissa tulva vei kokonaisen sillan mukanaan aiheuttaen lukuisia kuolonuhreja. Espoon Sellon ampumavälikohtaus hautautui kotimaisten katastrofiuutisten alle uuden vuoden aattona.

Brasilialaiset ovat tottuneet sään ääri-ilmiöihin. Niitä tapahtuu joka vuosi samaan vuodenaikaan. Siksi TV-kolumnisti Arnaldo Jabor totesi, etteivät tämänkään vuodenvaihteen luonnononnettomuuksien olisi pitäneet tulla päättäjille yllätyksenä. Silti niihin ei oltu varauduttu. Tämän vuotisia katastrofeja pahensi vielä El Niño-ilmiön loppuvaihe, kertoo Elisabete Alves Ferreira, Brasilian meteorologisen instituutin johtaja. Amazoniasta virtasi runsaasti kosteaa ilmaa Rion ja São Paulon alueille. Kesä on ollut tavallista lämpimämpi ja vaikka pohjoisempana on satanut paljon, etelä-Brasilian Santa Catarinan osavaltio on kylpenyt auringossa. Viime vuosina Santa Catarinankin osavaltiota ovat kuitenkin koetelleet tulvat ja kuivuudet. Siellä on nähty jopa eteläiselle Atlantille harvinaisia sään ääri-ilmiöitä kuten tornadoja. Onkohan niitä odotettavissa myös tälle vuodelle? Ja onko ilmastonmuutos syynä näihin?

Ennustusten mukaan ilmastonmuutos tulee koettelemaan rankemmin kehitysmaita. Keskustelu aiheesta on näissä kuitenkin melko vaatimatonta. Ne ovat myös nihkeitä toimimaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Niissä vallitsevan mielipiteen kiteytti Brasilian presidentti Luís Inácio Lula da Silva Kööpenhaminan ilmastokokouksen alla: ”syypäitä ilmastonmuutokseen ovat valkoihoiset, sinisilmäiset ihmiset”, tarkoittaen pohjoisen pallonpuoliskon teollisuusmaiden asukkaita.

Brasilian äänellä on painoarvoa. Maa on yksi maailman merkittävimmistä talouksista. Se on Kiinan, Intian ja Venäjän rinnalla kehitysmaiden kehittyvien markkinoiden veturi. Brasilia on luonnonvaroiltaan rikas latinalaisen Amerikan teollisuusmahti. Ilmastonmuutoksen kannalta siitä tekee merkittävän myös Amazonian sademetsä.

Jos Suomessa vatvotaan ilmastonmuutosta suuntaan jos toiseenkin ja lasketaan hiilijalanjälkeä, ekologista selkäreppua, yms., Brasiliassa eletään huolettomasti. Kulutusvalinnoissa ei ympäristöä pohdita. Maan energiantarve tyydytetään suureksi osaksi vesivoimalla. Brasilia on myös edelläkävijä biopolttoaineiden kehittämisessä ja käytössä, vaikka onkin omavarainen öljyntuottajamaa. Maalla on myös paljon potentiaalia muillekin uusiutuville energiamuodoille.

Santa Catarinan osavaltion pääkaupungissa Florianópoliksessa toimivan Poliittisen ekologian instituutin johtaja Agripa Alexandre toteaa että ”Brasiliassa ryhdytään ilmastonmuutosta hillitseviin tai siihen sopeuttaviin toimenpiteisiin vasta kun vahinko on jo tapahtunut, eli amanhã” (huomenna). Contas Abertas-kansalaisjärjestön tutkimuksen mukaan Brasiliassa panostetaan enemmän luonnonkatastrofien seurausten korjaamiseen kuin niiden ennaltaehkäisyyn. Sama pätee ilmastonmuutoksen hillintään, kertoo Alexandre.

Hiilidioksidipäästöjen vähentäminen ja energiansäästö nähdään keinoina torjua imastonmuutosta. Mutta maassa jossa ”kaikki mitä kylvää, kasvaa”, ei ole totuttu säännöstelemään mitään. Maa on yksi maailman suurimmista elintarvikkeiden tuottajista. Vesivoimalla tuotettua sähköä ja biopolttoaineita ei ole tarvinnut säästellä, kertoo maantieteiljä Arthur Frasson. Sähkön säästämisen syynä on lähinnä sähkölasku, ei ilmastonmuutos, hän naurahtaa. Maalla on myös suuret makean veden varannot. Köyhyydestä huolimatta maassa ei ole ollut sotia, nälänhätää, tms., joka olisi pakottanut ajattelemaan niukempaa huomista. Siksi mm. ruokaa haaskataan huomattavia määriä erityisesti keski- ja yläluokan perheissä. Kierrätystä ei juurikaan harjoiteta ja ruoantähteet päätyvät yleensä kaatopaikoille yhdessä muun jätteen kanssa – metaania päästämään, valittaa Frasson.

Maailman jyrkimmästä tuloeroista johtuen kaikki eivät elä yltäkylläisyydessä. Monet saavat elantonsa mm. kierrätyksellä, keräten tölkkejä, muovipulloja ja paperia muun roskan seasta. Niitä kerätään itse työnnettäviin kärryihin, joilla kerääjät kuljettavat ja myyvät ”tuotantonsa” kierrätyslaitoksille. Näiden ”muurahaisten” työn tuloksena Brasilia on alumiinitölkkien kierrätyksen maailmanmestari. Maa kierrättää 96,5 % alumiinistaan ”dyykkaamalla”. Nämä ympäristösankarit elävät kuitenkin slummien hökkeleissä tai pahimmassa tapauksessa kadulla, kertoo Frasson. Työtä ei arvosteta, eikä siitä makseta palkkaa, hän valittaa. Se mikä toiselle on roskaa, on joillekin elinehto.

”Suuremmasta kulutuksestaan huolimatta, teollisuusmaiden asukkailla on paremmat mahdollisuudet vastata ilmastonmuutoksen asettamiin haasteisiin”, kertoo maantieteen opettaja Elisiane Caetano. Koulutustaso ja tiedonsaanti ovat parempia. Asian ymmärtäminen on helpompaa. Tämän lisäksi esim. Euroopassa sodat ja karut luonnonolosuhteet ovat aiheuttaneet niukkuutta aiemmin, joten mahdollinen tuleva säännöstely olisi helpompaa hyväksyä ja sopeutua siihen. ”Tätä edesauttaa myös kurinalainen ja pidättyväinen protestanttinen maailmankatsomus”, lisää Caetano.

Kehitysmaissa vasta nyt monet ovat saaavuttamassa teollisuusmaiden kulutustason. Ilmastonmuutos on monille edelleen kaukainen, vaikeasti ymmärrettävä asia. ”Ilmaston ääri-ilmiöt ovat olleet kehitysmaissa riesana aina. Köyhät ovat valitettavasti tottuneet kärsimään niistäkin. Heille se on ikään kuin Jumalan tahto. Monien mielestä tässä suhteessa mikään ei tule muuttamaan ilmastonmuutoksenkaan suhteen”, toteaa Caetano. ”Jos kehitysmailta tullaan vaatimaan vastaavia ilmastonmuutosta hillitseviä toimenpiteitä kuin teollisuusmailta, on parempi laittaa hanskat naulaan”, naurahtaa Caetano. Jos teollisuusmaat eivät näytä esimerkkiä, on turha odottaa sitä kehitysmailta.

Lagesin poliisipäällikkö Márcio Schutz kertoo että ”jos brasilialaisia on vaikea saada noudattamaan liikennesääntöjä, miten voidaan odottaa heidän toteuttavan ilmastonmuutosta hillitseviä toimenpiteitä?” Ympäristöasioiden suhteen ajatellaan helposti edelleen ”miksi minun pitää tehdä jotain jos muutkaan eivät tee?”, kertoo Schutz.

Teollisuusmaiden odotetaan tekevän osansa joka niille kuuluu. Niiden pitää olla edelläkavijöitä ja näyttää esimerkkiä. Näiltä odotetaan myös rahallista tukea kehitysmaiden ilmastonmuutosta hillitseviin toimiin, jota Kööpenhaminan ilmastokokouksessa luvattiin. ”On kuitenkin epäselvää, kuinka suuri osa rahoituksesta päätyy sille tarkoitettuihin kohteisiin vai joidenkin taskuihin esimerkiksi Brasiliassa?”, kysyy Caetano.

Brasilian odotetaan hillitsevän etenkin metsäkatoaan Amazoniassa ja lisäävän sademetsiensä suojelua. Lulan hallitus on kuitenkin virallistamassa laittomia hakkuualueita, sahoja ja maatiloja, kertoo Frasson. Tämän odotetaan helpottavan näiden valvontaa.

Tosin kun teollisuusmaiden ympäristöaktivistit pauhaavat karjankasvatuksen ja lihansyönnin paheista, Brasiliassa hymähdellään aiheen merkityksestä huolimatta, kertoo Frasson. Ne ovat osa maan kulttuuria. Churrasco, eli lihavarrasateria on kansallisruoka. Liha on myös maalle tärkeä vientituote. Vaikka kasvissyönti on Brasiliassakin kasvussa, sen noudattajia kuitenkin ihmetellään yhä. Vegaanit, anorektikot ja eläinaktivistit luokitellaan helposti samaan pussiin. Kehitysmaissa nämä saavat hyvin vähän ymmärrystä osakseen. He ovat monille teollisuusmaiden hyvinvoinnin oireita. ”Ajatellaan että kun kaikki muut ongelmat on ratkaistu, kapinan kohteiksi ja huomion saamiseksi pitää ilmeisesti löytää uusia ongelmia”, arvelee Frasson. Kehitysmaissa ei katsota olevan varaa sellaiseen nirsoiluun, hän toteaa. ”Jos Brasiliassa vaadittaisiin lihansyönnin rajoittamista ja karjankasvatuksen lopettamista, se saisi luultavasti aikaan kansanliikkeen”, naurahtaa Frasson.

Elisiane Caetanon mukaan Brasiliassa ympäristöasioita ja etenkin ilmastonmuutosta käsitellään maassa vähän ja yleensä vain kouluopetuksessa tai tiedeaikakauslehdissä. Suurelle osalle väestöä aihe on edelleen outo tai täysin tuntematon. Toisin kuin meillä, maan TV-ohjelmissa ilmastonmuutos ei juuri esiinny. On kuin koko ongelmaa ei olisikaan.

Tämä tuntuu samalla sekä helpottavalta että ärsyttävältä. Helpottavalta, koska koko ajan ei vouhoteta eikä mietitä mihin syyllistyy, varsinkin jos vertaa Suomessa vallitsevaan ”ilmastoähkyyn”, josta on puhuttu tässäkin lehdessä (11/09). Ja ärsyttävältä, kun niin merkittävää asiaa ei huomoida ollenkaan. Suomen ilmastohysterian ja Brasilian hällä-väliä-fatalismin välille olisikin hyvä saavuttaa jonkinlainen tasapaino.

Oikeudenmukaisuus, tulonjako sekä elin- ja koulutustason nostaminen ovat vastaus moniin kehitysmaiden ongelmiin. Niiden avulla on helpompi vastata myös ilmastonmuutoksen asettamiin haasteisiin, arvelee Frasson.

Toni Eerola

Aika ja geologia ydinjätteiden loppusijoituksessa

Aika on keskeinen käsite ydinjätteiden loppusijoituskeskustelussa. Kallioperään varastoitu ydinjäte muuttuu uraanin luonnollisen radioaktiivisuuden tasolle 200.000 vuoden kuluessa. Anu Nousiaisen mukaan ”sellaisen ajanjakson pystyy käsittämään vain geologi” (HS Kuukausiliite 3/2010). Ilmastonmuutos, ydinjätteiden loppusijoitus ja uraanin etsintä ovat tuoneet geologiaa enemmän esille kuin voisi toivoakaan, tosin ei aina positivisessa valossa. Se liittyy kaikkiin näihin kysymyksiin.

Anu Nousiainen kertoi muinaisista ilmastonmuutoksista. Muinaiset jää- ja lämpökaudet otetaan huomioon kun puhutaan ydinjätteiden loppusijoituksesta, kun itse ilmastonmuutoskeskustelussa ne usein sivuutetaan. Ilmastomme tulee muuttumaan vastedeskin, olimme siihen syyllisiä tai emme. Jääkaudet tulevat rouhimaan kallioperäämme ja vaikuttamaan sen jännitystiloihin, kuten se on tehnyt jo monet kerrat aiemminkin. Niiden välisten lämpökausien aikana meren pinta nousee. On kuitenkin vaikea sanoa, ulottuvatko vaikutukset kallioperään varastoituun ydinjätteseen. Aika ja ilmastonmuutokset tulevat vaikuttamaan meihin enemmän kuin kallioperään tai ydinjätteisiin. Me muutumme enemmän kuin ne.

Osmo Pekonen (HS Tiede 4.8.2009) esitti osuvan vertauksen ajan vaikutuksista ydinjätteiden loppusijoituksen suhteen. 100.000 vuotta sitten Neandertalinihminen asutti Eurooppaa. Anu Nousiainen käytti vertausta jutussaan ydinjätteiden loppusijoituksesta, päätyen kanteen asti (HS Kuukausiliite 3/2010). Vertaus on hauska, mutta harhaanjohtava. Ydinjätteiden loppusijoituksessa on katsottava tulevaisuuteen.

Emme voi tietää, mitä meille tapahtuu satojen tuhansien vuosien aikana. Varmaa on se, että kallioperä on vakaampi kuin yhteiskunnat. Kehitymmekö edelleen vai kuolemmeko sukupuuttoon? Sivilisaatiomme voi jatkaa kehityskulkuaan tai taantua. Voimme kuluttaa luonnonvaramme loppuun tai keksiä uusia, suuntautua avaruuteen tai käpertyä Maan kamaralle. Ennen pitkään saavutuksemme muuttuvat kuitenkin tuulten tuivertamaksi tomuksi. On kuitenkin selvää, että jääkausien aikana, jolloin Fennoskandian päällä on kolmen kilometrin paksuinen jäätikkö, täällä ei ole ketään. Ydinjätteiden loppusijoituspaikkaa ei luultavasti pystytä jatkuvasti valvomaan, ainakaan maan päältä. Routa voi saavuttaa loppusijoitustason ja rikkoa kalliota. Jäätikön paino ja sen sulaminen voivat liikuttaa kalliolohkoja. Pohjavesi voi päästä kosketuksiin ydinjätekapseleiden kanssa ja hapettaa ne. Ydinjätettä voi päätyä pohjaveteen. Se voi muodostaa merkittävän paikallisen ongelman lämpökauden koittaessa ja ihmisen palatessa pohjoiseen. On myös mahdollista, että ydinjätettä voidaan hyödyntää uudelleen.

Anu Nousiainen kutsui ydinjätteiden loppusijoitusta ”ihmisen kylmäpäisimmäksi päätökseksi”. Kylmäpäisintä olisi jättää loppusijoittamatta. Mitä ydinjätteelle pitäisi tehdä, jos sitä ei saisi loppusijoittaa? Korkearadioaktiivista jätettä säilytetään nyt maanpintavarastoissa. Se ei näköjään ole suuri uhka, mutta kun ydinjäte eristetään maan uumeniin, se muuttuu vaaralliseksi. Mikä logiikka tässä piilee?

Kehityksemme on vienyt meidät pisteeseen, jolloin on tehtävä vaikeita ja kauaskantoisia päätöksiä. Ydinjätteiden loppusijoitus on yksi niistä. Sille ei ole tällä hetkellä muita vaihtoehtoja. Ehkä niitä syntyy tulevaisuudessa. Joka tapauksessa jälkeläisemme tulevat olemaan päätöksestä kiitollisia.

Ilmastonmuutoskeskustelu tuo esiin uusiutuvia energiamuotoja, joita on kehitettävä, jotta ne tulevaisuuden energiapaletissa muodostaisivat varteenotettavia, turvallisia ja kestävän kehityksen mukaisia vaihtoehtoja ydinvoimalle ja fossiilisille polttoaineille.

Toni Eerola

Geologi

REVOLTA EM CABINDA

A guerra civil de Angola terminou em 2002, mas refugiados angolanos continuam vindo para Finlândia. O ônibus da seleção de Togo é atacado em Cabinda.

Que Cabinda é essa e o que está acontecendo em Angola?

Há uma onda de imigração da África para Ásia. Muitos países estão em guerra ou as condições são tais, que as pessoas querem sair de lá por outros motivos. a Finlândia recebe refugiados não só da Somália, mas de outros países africanos também. Os requerentes de asilo político de Angola mantém os intérpretes de língua portuguesa ocupados aqui. Mas se a guerra civil já terminou em Angola, de que é que eles estão fugindo?

Violações de direitos humanos como cotidiano

Apesar do fim da guerra civil, uma das províncias angolanas está agitada. A província mais setentrional, a enclave de Cabinda está em rebelião. Esta quer se tornar independente e por isto está em um conflito armado.

A guerra, violações de direitos humanos e perseguição política são corriqueiras em Cabinda. Estas fazem as pessoas se refugiarem para exterior. Um terço dos cabindenses vivem como refugiados na República Democrática de Congo. Uma parte dos refugiados requer proteção internacional até na Finlândia. Segundo os dados do Departamento de Migração da Finlândia, houve 43 requerentes de asilo político angolanos no país no ano passado. Parte destes são menores de idade. A quantidade está aumentando o tempo todo. Muitos tem relatos e sinais de maus tratos e tortura. Os pais ou outros membros da família estão desaparecidos ou mortos.

”Temos prestado atenção às violações de direitos humanos perpetrados pelo Governo Angolano em Cabinda a partir de 2003-2004, conta Peter Takirambundde, o diretor da Seção pela África da Human Rights Watch. Segundo o último relatório anual desta organização de direitos humanos, a situação em Cabinda é alarmante. Já houve até o pedido de intervenção da Comissão de Direitos Humanos da Conselho Africano. Mesmo assim, o conflito praticamente não aparece na mídia.

Através do ”ataque do futebol” às manchetes

Há muitas guerras no mundo. Muitas destas são “esquecidas”, pois não são tratadas pela mídia. Porém, algumas destas podem passar a ter o interesse dela. Na Yemen, por exemplo, tem querra já por décadas, mas somente quando os Estados Unidos concentrou a sua atenção ao país devido à Al Qaida, é que o conflito começou receber atenção internacional.

O ônibus da seleção de Togo, que estava a caminho da Copa Africana, foi atacado com tiros em Cabinda, Angola no início deste ano. O ataque foi anunciado ter cometido pela facção armada da FLEC, Frente de Libertação do Enclave de Cabinda. Só neste momento é que o movimento separatista entrou nas manchetes do mundo. Porém, a guerra é travada desde 1975.

”A nossa intenção não foi atirar no ônibus da seleção de Togo, mas sim, guardas fronteiras do Governo de Angola”, disse Rodrigues Mingas, o Secretário Geral do braço armado da FLEC para o jornal inglês The Guardian. As mídias do mundo falaram em um “brilhante campanha de publicidade”.

Na Finlândia, a situação dos refugiados de Cabinda só teve atenção na ocasião da decisão de deportação de ”Arlindo” (nome mudado) no ano passado. ”A decisão de deportação fez surgir um movimento contrária à est, da qual fazem parte organizações juvenis de esquerda e do Partido Verde, disse a Katja Tuominen, diretora da ONG Vapaa liikuvuus (livre movimento) para revista Fifi.fi. ”Ao nosso ver a decisão foi feita por princípios errados. Se Arlindo retornar a Angola, ele vai ser morto”, ela disse. No caso do Arlindo, a mídia finlandesa só se relatou o caso de um indivíduo e não esclaresceu o que havia por trás da vinda de refugiados angolanos ao país. Ao mesmo tempo a discussão sobre a migração e refugiados está acirrada na internet e jornais e até uma ministra finlandesa foi ameaçada de morte por racistas e oponentes à vinda de refugiados ao país.

Rebelião por petróleo

Cabinda é situada na costa do Atlântico, nas fronteiras da República de Congo e República Democrática de Congo, no lado norte do Rio Kongo. Está separada de Angola, o que desta província um enclave. Os cabindenses fazem parte do grupo étnico de Bakongo, que se subidivide nos tribos woyo-, vili-, ndingi-, yombe- e sundi. A língua é kikongo, ou seja, diferentes dialetos da língua kongoense, além da língua dominante portuguesa e francesa. Através da fusão de português e kikongo surgiu uma linguagem simples, chamada ibinda ou fiote. Esta é uma das razões para desejo de independência. Os cabindenses se consideram diferentes em relação ao resto de Angola. A província tem também muitas riquezas naturais. Cabinda produz 700.000-900.000 barris de petróleo por dia, o que é 70% da produção petrolífera de Angola. Por isto, Cabinda é chamada de Kuwait da África. ”A província quer administrar a produção do petróleo por si mesma, por que agora o lucro desta não fica em Cabinda, mas sim, é destinado para outros lugares pelo governo angolano”, diz um requerente de asilo em Helsinki.

Muitos dos conflitos da África são relacionados com riquezas naturais. As empresas de petróleo multinacionais estão envolvidos também no caso de Cabinda. Estas tem apoiado o governo angolano, mas agora desejam que se alcance paz na região, conta Global Security.org no seu site.

O Partido FLEC tem lutado pela independência de Cabinda. Porém, esta entrou em controvérsias internas e se fragmentou em vários movimentos que disputam entre si. Os movimentos declararam independência de Cabinda em Paris, onde possuem representações. Porém, o Fórum pelo Diálogo de Cabinda, liderado pelo vice presidente e Secretário Geral da FLEC Renovada, Antônio Bento Bembe quer estabelecer um pacto de paz, se Cabinda conseguir autonomia. ”Outros não aceitam negociações pela paz, mas querem a independência completa”, disse N’zita Enrique Tiago, o presidente da FLEC-FAC para o canal France24-TV-kanavalle em 2006. Os guerrilheiros separatistas da FLEC-FAC atacam contra objetivos do governo e exército angolano sob a liderança de Estanislau Miguel Boma. Entre outras ações, seqüestram funcionários das companhias petrolíferas.

O governo angolano, liderado pela MPLA, não aceita o movimento separatista de Cabinda e a conseqüente perda de recursos do petróleo. O ex-movimento de libertação luta contra um movimento pela libertação. O exército angolano está tentando sufocar a rebelião com 30.000 soldados. Conforme um refugiado ”mais conflitos ocorrem na região de Kivolo-Liveti entre as cidades de Buco Zau e Belize” na Cabinda Central. Ao mesmo tempo membros de FLEC e ativistas de direitos humanos são perseguidos, presos e assassinados em outros lugares na província.

”Lutamos pela independência do nosso país. Cabinda não é Angola. Os portuguêses se enganaram ao anexá-la à Angola. O nosso povo vive na miséria e as nossas riquezas resvalam às mãos dos outros. Sofremos, mas através da luta podemos conseguir a independência. Assim, o povo de Cabinda poderá ter bem-estar também”, sonha um refugiado.

(Box): Angola: palco da guerra fria

Os países africanos se tornaram independentes nas décadas de 1960 a 1980. Porém, muitos destes caíram em guerras civis sangrentas. A áfrica independente foi o palco da guerra fria. Os Estados Unidos e os governos racistas de minorias brancas da África do Sul e Rodésia financiaram movimentos guerrilheiros de direita, que se rebelaram contra os governos negros de orientação esquerda, representados pelos movimentos de libertação e apoiados pela União Soviética e Cuba. Os comerciantes de armas esfregaram as mãos de satisfação. Angola, ex-colônia de Portugal, foi um típico exemplo disto. A UNITA e a MPLA (Movimento pela Libertação de Angola) travaram uma sangrenta guerra civil por décadas. Esta arruinou o país e matou e invalidou milhões de pessoas. Um terço da população de 13 mihões estava no exílio. A Finlândia também recebeu refugiados de Angola. Quando o socialismo entrou em colapso e a guerra fria terminou, a Angola também obteve paz, mas só em 2002. Começou a reconstrução e o retorno dos exilados ao país. A volta dos refugiados angolanos é uma das maiores operações humanitárias da organização de assistência aos refugiados da ONU. Porém, por causa da situação de Cabinda, o exílio está ainda em andamento.

Toni Eerola

O autor é tradutor juramentado finlandês-português-finlandês, atuando como intérprete nas questões relacionadas com os refugiados angolanos na Finlândia

ILTAPÄIVÄLEHTIEN LÖÖPIT SAAVAT VOIMAAN PAHOIN

Tommy Lindgren kirjoitti aina mainiossa kolumnissaan (HS 14.05.08) iltapäivälehtien lööppien epäeettisyydestä. Lindgren antoi esimerkiksi Espanjan bussiturman menehtyneiden kuvilla mässäilyn, jota on jo ehditty kutsua ”surupornoksi”.

Hänen näkemyksiinsä on helppo yhtyä. Samassa lehdessä Sanomalehtien liiton tuore selvitys kertoo kuitenkin iltäpäivälehtien olevan ”paras media antamaan arjen puheenaihetta”. Lisäksi niitä pidetään ”rohkeina, yllätyksellisinä ja viihdyttävinä”. Eli tämä on lehden kuluttajan mielipide. On siis oikeastaan turha syyllistää lehtiä, jos yleisö haluaa tuon tyyppistä ”uutisointia”. Lindgrenkin toteaa että iltapäivälehdessä tiedetään mistä naruista vedetään. Tarjonta kohtaa kysynnän.

Itse en suostu ostamaan lehteä, jonka kaupan kassalla nähdyt lööpit saavat minut voimaan pahoin. Mutta niille, joita oikeasti kiinnostavat julkkisten lemmenlomat, toilailut ja muiden onnettomuudet, ne menevät kuin kuumille kiville. Lehteä lukevat ihmiset näyttävät kaipaavan suuria tunteita suurissa värikuvissa ja vähäisellä tekstillä. Jonkun suru on toisen viihdettä. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?

Meitä on moneksi. Siksi kyseinen roska myy ja kokeilee jatkuvasti uusia rajoja. Samalla lehdet nostavat tekopyhästi julkisuuteen asioita, joita meidän pitäisi kollektiivisesti paheksua, kuten joidenkin tekstiviestit. Ihmeellistä on se, että näitä lehtiä lukevat jopa akateemisesti koulutetut. Niistä saa puheenaihetta työpaikan kahvipöytäkeskusteluihin, jos ei muuta keksi. Ihmeellisintä on kuitenkin se, että niin kutsutut laatulehdetkin ovat lähteneet samaan peliin mukaan. Ja Sanomalehtien liiton viestintäjohtaja vielä väittää, ettei kyse ole median viihteellistymisestä?

Toni Eerola
Espoo

Jalankulkija, käytä oikeuttasi!

Aina silloin tällöin syntyy julkisuudessa keskustelua jalankulkijan turvattomuudesta kaupunkiemme suojateillä. Ulkomailla asuessani törmäsin siihen tuon tuostakin, mutta olen yllättynyt siitä että tämä turvattomuuden kulttuuri on rantautunut tännekin. Erityisen törkeäksi se käy silloin, kun kyseessä on lapsia, vanhuksia, lastenvaunuja työntäviä äitejä, tai kuten eräässä esimerkissä, rollaattorilla liikkuvia.

Keskustelussa on puhuttu ”kepistä ja porkkanasta” autoilijoiden kuriin saattamiseksi. Sillä välin kun odotamme valtaapitäjien toimenpiteitä, suosittelen kaikille asiasta suivaantuneille jalankukijoille oikeuksiensa radikaalia käyttämistä ”kansalaistottelemattomuudella”. Siinä sovelletaan väkivallatonta vastarintaa: jos autoilija ei aio hiljentää, vaikka näkee jalankulkijan suojatien päässä, ojenna käsi STOP-merkiksi ja osoita selkeästi, että lähdet ylittämään tietä. Sillä on maaginen vaikutus. Kokemukseni mukaan viimeistään tässä vaiheessa autoilijat hiljentävät ja pysähtyvät. Jos autoilija alkaa kuitenkin käytöksesi takia autossaan elämöimääni, huuda ”suojatie!”, sitä osoittaen.

Jos autokoulussa ei asiaa opeteta tai se on unohtunut, valista autoilijaa. Hän tarvitsee sitä. Ne valkoiset viivat tiessä eivät ole koristeita.

Vastarinnassa on kuitenkin syytä olla varovainen auton etäisyyden ja nopeuden suhteen. Pitää harkita, jos ja milloin lähtee ylittämään katua auton lähestyessä. Mutta siellä missä on suojateitä, pitäisi jo nopeusrajoituksenkin vuoksi ajaa varovasti. Toimintaa ei luonnollisestikan suositella talvella. Tosi kamikaze-kaupunkisisseille suositellaan kypärän, polvi- ja kyynärpääsuojusten käyttöä. Tapaturmavakuutus on myös hyvä olla kunnossa. Vaikka herkullisinta ja tienaavampaa on hakea korvauksia oikeusteitse autoilijalta. Tässä tapauksessa valitse mersu tai bemari jonka alle jäädä.

Sisimmässään luulisi kuitenkin jokaisen autoilijan tietävän, että jalankulkijan päälle ajaminen suojatiellä on pahempi asia kuin jostakin myöhästyminen. Nyky-yhteiskuntamme kiireistä huolimatta ei ole siis liikaa pyydetty kunnioittamaan heikomman osapuolen, eli jalankulkijan oikeuksia.

Eräsä Beatlesin levynkansi, jossa neljä liverpoolilaista muusikkkoa ylittää kadun suojatiellä turvallisesti, on sivistyneessä liikkennekultturissaan symbolinen kuin kampanjajuliste. Se olkoon esimerkkinämme.

Jos pakokaasujen ja niiden kasvihuonepäästöjen lisäksi jalankulkijat joutuvat sietämään autoilijoiden piittamattomuutta liikenneturvallisuudesta, on se omiaan lisäämään paineita Helsingin keskustan autottomuuden vaatimuksiin. Joten malttia liikenteeseen, autoilijat!

Toni Eerola