Ruoalla elämöinti tai siitä kieltäytyminen eivät lisää yhteisöllisyyttä

Se mitä Sofia Kilpikivi lisäsi ruoan merkityksestä (HS Mielipide 20.03) vastineena aihetta käsittelevään kommenttiini (HS Mielipide 14.03.), on sanomattakin selvää ilman uskonnollisia selityksiäkin. Sen ymmärtämiseen ei tarvitse olla teologi. Ruokaan liittyy kulttuurisia merkityksiä, luoden yhteisöllisyyttä, koska se on olemassaolomme keskeinen elementti. En tosin näe, miten mainitsemani tosi-TV kokkikilpailut ja –ohjelmat, vegaanit, anorektikot, pro-anat, eläinaktivistit ym. modernin maailmamme muoti-ilmiöt edistäisivät sitä ruokaan liittyen? Pikemminkin ne repivät sitä. Monissa perheissä isovanhemmat eivät voi enää tarjota perinteisiä ruokia lasten lapsilleen, kun nämä nyrpistävät nenäänsä mm. kaikelle eläinperäiselle, saaden hyvän syyn riitaan.

Kilpikivi unohti myös verrata toteamaani kehitysmaiden oloihin, mikä oli kirjoitukseni pääkohta. Niissä ei ole varaa tälläiseen nirsoiluun. Kun teollisuusmaissa on ratkaistu perustoimeentuloon liittyvät kysymykset, jää kapinointiin vähän syitä. Teollisuusmaiden nuorison pitää kuitenkin purkaa angstiaan yltäkylläisyydenkin keskellä. Siksi pitää kehittää uusia ongelmia. Kehitysmaissa eläinaktivismi, vegaanit, anorektikot ja pro-ana-intoilijat nähdäänkin juuri tälläisinä. Mielestäni on tietysti jokaisen oma valinta, mitä suuhunsa panee, mutta pitääkö henkilökohtaisuuttaan tuputtaa muillekin ilmastonmuutoksen, eettisyyden ja ekologisuuden nimissä ainoana oikeana vaihtoehtona?

Meidät erottaa kehitysmaiden todellisuudesta niin suuri elintasokuilu, että ravinnon merkitys tuntuu unohtuvan. TV:n nuorten miesten kulinaarisiin seikkailuihin saadaan lisälientä oksentamalla vieraan kulttuurin paikallisten elämälle välttämättömiä ainesosia. Sillä saadaan ohjelmaan Jackass-tyyppistä, nykynuorisoa kosiskelevaa draamaa. Siksi Kilpikiven ei pitäisi kirjoittaa siitä, mitä ei tunne. Siitä on hänen ”hyväksyntää ja yhteyttä merkitsevä ele” kaukana. Onneksi paikallisilta löytyy ilmeisesti ymmärtämystä näitä ulkomaalaisia kohtaan. Meillä taas nousee iso häly siitä, kun vieraan maan pääministeri uskaltaa kritisoida kotimaamme ruokakulttuuria.

Ilmastonmuutos on monessa mukana

Johdanto

Ilmastokeskustelu viileni Kööpenhaminan kokouksen flopin, kylmän talven ja IPCC kritiikin vuoksi (ks. Winterhalter 2010). Ennen sitä Juha Rudanko (2009) puhui Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kumppani-lehdessä jopa ”ilmastoähkystä”. Hanna-Leena Ylinen (2010) huomasi että ilmastonmuutoksen varjolla ajetaan monia asioita, kuten ydinvoimaa ja Meri-Rastilan rakentamista. Jari Holopainen (2010) lisäsi listaan rakentamisen energiatehokkuuden, autoilun päästönormit ja ruokavalion. Itse olin pannut tämän merkille jo pari vuotta sitten (Eerola 2008) ja lisään tähän vielä kolme muuta: tasa-arvo, geenimuuntelu ja lapsettomuus. Jokainen näistä kaipaa selittelyä eikä kaikkia ole ilmeisestikään mietitty aivan loppuun asti.

Ylisen (2010) mukaan ilmastonmuutoksella ratsastamiseen syyllistyvät yritykset ja viranomaiset ja siksi ”meidän pitäisi älähtää aina kun sitä epäilemme”. Nämä eivät kuitenkaan ole ainoat tahot jotka siihen syyllistyvät. Jokainen saa päätellä, mitkä tahot ajavat kutakin asiaa ja mitä intressejä on niiden takana.

Ydinvoima

Kannattajilleen ydinvoima on verraton energialähde ja keino vähentää kasvihuonekaasupäästöjä (ks. Isomäki 2009). He uskovat myös että ydinvoiman avulla päästään eroon fossiilisista polttoaineista ja ulkomaisesta energiariippuvuudesta. Holopainen (2010) oli kuitenkin huolissaan ydinvoiman käytön pitkäaikaisista vaikutuksista ja Isomäki (2009) sen turvallisuudesta.

Ekorakentaminen ja liikenne

Tiivis yhdyskuntarakentaminen, uusiutuvat energialähteet ja energian säästö ja sen käytön tehostaminen nähdään keinoina vähentää asumisen ja liikenteen kasvihuonekaasujen päästöjä. ”Nurmijärveläiset puutarhakaupungit” ja ”ideaparkit” halutaan sivuuttaa. Tähän mahtuu Ylisen (2010) mainitsema Meri-Rastilakin. Autojen päästöt normitetaan ja verotetaan. Jotkut taas haluaisivat kieltää autoilun kokonaan.

Ruokavalio

Karjankasvatuksen katsotaan vastaavan merkittävää osaa kasvihuonepäästöistä metaanintuotannon ja sademetsien hakkuiden vuoksi (Steinfeld et al. 2006). Kasvissyöjien mukaan lihan syönti pitäisi sen vuoksi lopettaa. Tämän ja eläinten hyväksikäytön ja kärsimyksen vuoksi vegaanit kieltäytyvät kaiken eläinperäisen käytöstä (ks. Konttinen ja Peltokoski 2004). Monet vaativat myös lähiruoan kuluttamista, jotta energiaa ei tuhlattaisi elintarvikkeiden kuljetuksiin. Tällä suosittaisiin kotimaista elintarviketuotantoa, -työllisyyttä ja protektionismia.

Geenimuuntelu

Biotekniikkateollisuus näkee geenimuuntelun pelastajana mm. nälänhätien suhteen. Se haluaa kehittää lajikkeita, jotka kestäisivät ja sopeutuisivat ilmastonmuutoksen seurauksiin (ks. Väliverronen 2007).

Tasa-arvo

Ilmastonmuutoksen katsotaan koettelevan rankimmin kehitysmaita. Heikomman asemansa vuoksi naisten katsotaan olevan alttiimpia luonnonkatastrofien seurauksille. Naisten kuolleisuus on näiden seurauksena suurempaa kuin miesten. Tämän vuoksi ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan naisiin eniten (Suomen UNIFEM 2009). Feministeille ilmastonmuutos onkin myös tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymys.

Lapsettomuus

Luontoliiton uusi pääsihteeri, Leo Stranius, pohtii lapsen hankinnan eettisyyttä (Honkanen 2009), kun taas Sami Vaahterukselle (2010) lasten hankinta on epäekologista. Sitä perustellaan väestönkasvulla ja sen aiheuttamalla paineella luonnonvaroihin ja ilmastoon. On perustettu jopa ihmiskunnan vapaaehtoinen sukupuuttoliike (www.vhemt.org).

Jotain rajaa!

Ilmastokeskustelu nostaa ekologisuuden ja eettisyyden aivan uusin ja arvaamattomiin ulottuvuuksiin. Se muovaa ajattelua, kulutustottumuksia, kulttuuria ja liike-elämää. Ilmastonmuutos on kokonaisvaltainen, yhteiskuntaa läpileikkaava aihe. Siitä on tullut jokamiehen (ja naisen) työkalupakki, jota voidaan soveltaa asiaan kuin asiaan. Pitää vain käyttää mielikuvitustaan. Ilmastokeskustelu elääkin jo omaa elämäänsä. Sosialismin romahdettua ympäristöasioista, varsinkin ilmastonmuutoksesta, on tullut ideologian korvike ja moderni, vihreä käsikassara markkinatalouden, globalisaation ja suuryritysten vastustamiseen (ks. Konttinen ja Peltokoski 2004, Lindholm 2005). Taas markkinatalouden kannattajille se avaa uusia mahdollisuuksia liiketoiminnalle, ydinvoiman ja geeniteknologian käytön edistämiselle, viherpesulle, markkinoinnille, jne. Ilmastonmuutoksella myydään erinäisiä asioita, aina kirjoista pesuaineisiin ja autoihin. Se tarjoaa jokaiselle jotakin.

Yllä listattujen asioiden kannattajilla on omat, enemmän tai vähemmän järkevät perustelunsa ajamilleen asialle. He ottavat väitteensä vakavasti, uskoen niihin vankasti tai jopa fanaattisesti. Valitettavasti näillä tuputetaan omia mieltymyksiä, valintoja, ideologiaa tai taloudellisia intressejä - ainoina oikeina. Monet haluaisivat sanella kulutuskäyttäytymistä ilmastolain muodossa. Toiset taas uskovat markkinapohjaiseen ohjailuun ja omien valintojen kautta vaikuttamiseen. Degrowth, eli talouskasvun pysäyttäminen tai hidastaminen, on taas joidenkin tavoitteena. Radikaalimpien salaisissa haaveissa näyttää kuitenkin häämöttävän jonkinlainen ekodiktatuuri vegaanimiliiseineen.

Kun ottaa huomioon kovasti muodissa olevan nimbyilyn (ks. Kopomaa et al. 2008), josta Ylinen (2010) on esimerkki, olisi tässä kontekstissa erikoista, jos viranomaiset eivät käyttäisi tilaisuutta hyväkseen harjoittaen vaikkapa kaavoitusta ja erilaisten hankkeiden sanelua ilman kansalaisosallistumista tai jos mm. yritykset, vegaanit, feministit, ympäristöjärjestöt ja idealistiset, itsekkäät hedonistit eivät edistäisi omia etujaan. Winterhalterin (2010) mukaan tutkijoidenkin on helpompaa saada rahoitusta tutkimukselleen, kun ilmastonmuutos on tavalla tai toisella ympätty hakemukseen.

Yliselle (2010) ”ilmastonmuutos on niin vakava argumentti, että sen käyttöä ilman vahvoja näyttöjä voisi pitää asiattomana”. Ihmisen luovuus on kuitenkin rajatonta ja uusia sovelluksia tullaan vielä esittämään. Mutta vaikka ihmisperäinen ilmastonmuutos on saanut laajan hyväksynnän, on siitä edelleen epävarmuutta ja epäilijöitäkin riittää. Esitetyistä asioistakin käydään vilkasta keskustelua, eivätkä ne ole niin yksinkertaisia kuin halutaan esittää. Sen vuoksi ilmastonmuutoksen käytössäkin pitäisi olla varovainen. Sillä voi saada kuitenkin tehokkaasti häirittyä esim. sukukokousta tai vilkastuttaa tai hiljentää keskustelua työpaikan kahvipöydässä.

Jatkuva ilmastonmuutoksella pelottelu ja asioiden ajaminen sen varjolla nakertaa sen esittäjien uskottavuutta ja asian vakavuutta. Kuten Rudanko (2009) totesi, se voi samalla ahdistaa, ärsyttää, turhauttaa ja lamauttaa ihmisiä. Toivon mukaan keskustelu auttaa meitä, jos ei pysäyttämään ilmastonmuutosta, niin ainakin järkeistämään ja tehostamaan energiankäyttöämme, luoden näin uutta tehokkuutta ja dynamiikkaa yhteiskuntaan. On kuitenkin helpompaa vaatia ilmastonmuutosta hillitseviä toimenpiteitä kuin toteuttaa niitä. Yritti yhtä tai toista, aina tulee mutkia matkaan. Ajatuksina monet kasvihuonepäästöjä alentavista toimenpiteistä ovat kauniita, mutta niiden toteutus saattaa kariutua niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin inhimillisyyteen.

Kirjallisuus

Eerola, T. 2008. Ei minun pihalleni! Paikalliset kiistat tilasta (opas kaiken vastustamiseen). Materia 4/2008:46-47.

Holopainen, J. 2010. Konflikti ilmastonmuutoksesta. Geologi 62:122-123.

Honkanen, J. 2009. Leo Stranius: ”Olen kontrollifriikki”. Suomen Luonto, 68:66-67.

Isomäki, R. 2009. Kosminen rakkaus vai suuri saatana? 20 päätöstä ydinvoimasta. Keuruu, Like/Into, 143 s. Ovh 11,95 €.

Konttinen, E. ja Peltokoski, J. 2004. Ympäristöprotestin neljäs aalto. Eläinoikeusliike ja uuden polven ympäristöradikalismi. Jyväskylä, Jyväskylän yliopisto, SoPhi 85, 223 s.

Kopomaa, T., Peltonen, L. Litmanen, T. 2008. Ei meidän pihallemme! Paikalliset kiistat tilasta. Helsinki, Gaudeamus, 303 s.

Lindholm, A. 2005. Maailmanparantajat. Globalisaatiokriittinen liike Suomessa. Gaudeamus,

Helsinki, 238 pp.

Rudanko, J. 2009. Pallo jalassa – ilmastonmuutos ahdistaa. Kumppani 11/2009:16-17.

Steinfeld, H., Gerber, P., Wassemaar, T., Castel, V., Rosales, M. ja de Haan, C. 2006. Livestock’s long shadow. Environmental issues and options. FAO, Rome, 26 s. http://www.fao.org/newsroom/en/news/2006/1000448/index.html

Suomen UNIFEM 2009. Naiset ja ilmastonmuutos. Suomen UNIFEM, http://www.unifem.fi/ilmastonmuutos.php

Vaahterus, S. 2010. Valittu lapsettomuus on järkevää mutta syrjittyä. Helsingin Sanomat Mielipide, 9.6.2010.

Väliverronen, E. 2007. Geenipuheen lupaus. Biotekniikan tarinat mediassa. Helsingin yliopiston viestinnän laitos, Viestinnän julkaisuja 13, 159 s.

Winterhalter, B. 2010. Onko ilmastonmuutoksella pelottelu menettämässä otettaan? Geologi 62:90-95.

Ylinen, H-L. 2010. Voiko ilmastonmuutoksella perustella mitä tahansa? Helsingin Sanomat 5.5.2010, Mielipide-sivu.

Ilmastopuheen puutteen ihmettelystä kaivostoimintaa vastaan?

Vapaa toimittaja Elina Grundström on valittanut Helsingin Sanomien kolumnissaan ilmastopuheen puuttumisesta, syyttäen milloin toimittajia, milloin politiikkoja. Ilmastokeskustelu viilenikin kylmän talven, IPCC:n kritiikin, taantuman ja Kööpenhaminan kokouksen flopin ansiosta. Aiemmin ilmastopuhetta tulikin joka suunnalta. Jokainen hysteria elää kuitenkin vain aikansa. Siitä tuli ilmastoähky joka turruttaa, sen sijaan että saisi jokaisesta aktiivisen päästövähentäjän. Nyt asiaan voidaan suhtautua kylmäjärkisemmin ja ehkä toimiakin, sanojen sijaan.

Tästä turhautuneena Elina Grundström hyökkää nyt kaivosteollisuutta vastaan (HS Vieraskynä 28.09.2010). Hänestä se on ”Suomen turhin tomiala” (Vihreän langan pääkirjoitus 16.11.2007). Grundström ihmettelee että kaivostoimintaa ei saa ”vihreäksi” mitenkään, varsinkaan kuluttajien toiminnalla. Esitän vastalauseen: kyllä saa! Jos haluaa vähentää kaivostoimintaa, kannattaa vähentää kulutusta. Ei saa asua, rakentaa, liikkua, lukea, käyttää tietokonetta, kuunnella musiikkia tai puhua puhelimeen. On luovuttava modernista yhteiskunnasta ja sen elintasosta. Se pyörii kaivonnalaisilla, joita tarvitaan lähes kaikkeen. Luopumalla elintasostamme on mahdollista vähentää kaivannaisten tarvetta.

Maisemassa avolouhos ei ehkä miellytä kaikkia, mutta ympäristön kannalta sosiaalisesti kestävä, vastuullinen ja lainsäädäntöä noudattava kaivostoiminta, jota Suomessakin harjoitetaan, on niin vihreää, kuin se suinkin on mahdollista. Se pilaa luontoa vain paikallisesti. Kaivostoiminnan jäljet on mahdollista korjata toiminnan päättyessä.

Mineraalisten raaka-aineiden hyödyntämisestä ei päästä eroon. Jos kaivostoiminta on kuitenkin jollekin ongelma, kannattaa miettiä, millä muulla tavalla kaivannaisia saadaan kuin louhimalla? Heti kun se keskitään, siitä kannattaa kertoa myös meille geologeille, jotka malmeja etsivät. Vaikka esim. metalleja kierrätetään kasvavassa määrin, ei kaivannaisten tarve siltikään vähene.

Kaivosala ei ole syyllinen ilmastonmuutokseen. Grundströmin kirjoituksista saa kuitenkin käsityksen, että kaivostoiminta olisi suuri paha. Ei louhintaa kuitenkaan huvin vuoksi tai muita kiusatakseen harjoiteta, vaan siksi, että yhteiskunta tarvitsee kaivoksia, halusi sitä tai ei. Yrityksissään irtaantua kulutuksesta tai puhumalla sen vähentämisestä irtaudutaan valitettavan usein myös todellisuudesta. Rajoittuneella näkökulmalla ei luoda kuin utopioita.

Vieraskynä-palsta on HS:n mukaan tarkoitettu asiantuntijoille. Siksi onkin mielenkiintoista lukea Grundströmin pamfletinomaisia, idealistisia kannanottoja kyseisellä palstalla. Kaivostoiminta ei ole ”luonnonvarojen tuhlausta”, kuten Grundström esittää, vaan raaka-aineiden tuottamista yhteiskunnan tarpeisiin. ”Tuhlaus” syntyy aivan muualla, yleensä meissä kuluttajissa, joihin Grundströmkin kuuluu. Siksi hänen asennettaan kaivostoimintaa kohtaan on vaikeaa ymmärtää. Vapaalta toimittajaltakin voisi odottaa laajempaa näkemystä kuin vain Vihreän langan päätoimittajana toimiessaan.

Onko ruoka menettänyt merkityksensä?

Ruoan ympärillä kuohuu: TV:ssä on kymmeniä ruokaohjelmia, joissa pääosassa ovatkin kilpailijoiden väliset konfliktit tai oksennus, ruoanlaitosta on tullut muodikas harrastus, samalla kun taas toiset kieltäytyvät lihasta tai kaikesta eläinperäisestä, karjankasvatusta vastustaen, nuoret tytöt sairastavat anoreksiaa tai eivät muuten syö juuri mitään pro-ana-muodin mukaisesti, toiset tas syövät liikaa, ylipainosta kärsien. Ruoalla leikitään ja elämöidään.

Tarvitsemme ruokaa pitääksemme itsemme hengissä ja saadaksemme energiaa päivittäiseen toimintaamme. Näyttää kuitenkin siltä, että olemme saavuttaneet sellaisen elintason, jossa ravinnon perimmäinen merkitys on hämärtynyt. Voimme luksustella hienostuneilla, eksoottisilla ruokalistoilla, nirsoilemalla tai syömällä liikaa. Voimme tehdä valintoja ruoan suhteen. Nuoret nyrpistävät nenäänsä ilmaiselle kouluruualle, heittäen tätä roskiin. Kasvissyönti ja jopa vegaanius ovat muodissa ja henkilökohtaiset elämäntapavalinnat on puettu eettiseen ja ekologiseen kaapuun joita tuputetaan muille ainoina oikeina.

Vain muutamia vuosikymmeniä sitten tämä ei olisi ollut mahdollista Suomessa. Eikä kehitysmaissa tule olemaan vielä pitkiin aikoihin. Kehitysmaissa nähdään edelleen nälkää, kun ruokaa tai rahaa sen hankkimiseen ei ole tarpeeksi edes peruselintoimintojen ylläpitämiseen. Näissä vauraiden teollisuusmaiden ruoan ympärille kehitetyt muotivillitykset aiheuttavatkin hämmästelyä. Ruoalla elämöintiin tai nirsoiluun ei yksinkertaisesti ole varaa. Eläinaktivistit, vegaanit ja anorektikot nähdään helposti samoina, teollisuusmaiden liiallisen hyvinvoinnin oireina. Näitä ei tapaa kehitysmaissa, paitsi ehkä vauraan eliitin parissa, missä apinoidaan teollisuusmaiden muoti-ilmiöitä. Köyhän lapsen on irvokasta katsoa TV:stä kokkiohjelmaa, samalla kun vatsa kurnii. Suomestakin matkaa kehitysmaihin hyvin ravittuja nuoria miehiä maistelemaan eksoottisia ruokia ja oksentamaan niitä TV-ohjelmissa. Tällä ei juuri osoiteta kunnioitusta paikallista ruokakulttuuria tai ravintoa kohtaan ylipäätänsä.

Näitä asioita olisi syytä meidänkin pohtia ruokaillessamme täysinäisten lautastemme ääressä (ja osoittaa kiitollisuutta siitä!).

Suppea näkökulma kiven ja kallion geoestetiikkaan

Vuonna 2007 Kolilla järjestettiin 6. kansainvälinen ympäristöestetiikan kokous. Sen teemana oli kiven ja kallion estetiikka (ks. Kivi 3/2007), eli geoestetiikka. Valituista käsikirjoituksista koottiin kirja nimeltä Jalo kivi. Kirja koostuu filosofisista pohdinnoista kiven olemuksesta, -estetiikasta ja -merkityksestä. Se on osa Maahenki Oy kustantamon julkaisemaa ympäristöestetiikan kirjasarjaa, jonka aiemmat teokset ovat käsitelleet maisemaa, vettä, suota, metsää ja peltoa. Tämä on sarjan viimeinen teos.

Jalossa kivessä ovat mukana aiempien ympäristöestetiikan kokousten ja kirjojen vakiokasvot ja ulkomaiset kutsuvieraat. Kirjoittajina on filosofeja, puutarhasuunnittelijoita, kirjakustantajia, ympäristöesteetikkoja, taiteilijoita, antropologeja, yms., mutta ei geologeja tai kiviharrastajia. Kirja on sen mukainen.

Teoksen sisältö on jaettu eri kokonaisuuksiin, jotka noudattavat Kolin 2007 kokouksen aihepiirien jakoa. Ne, artikkelit ja niiden tekijät listataan alla.

Johdanto

Kirja alkaa kokouksen järjestäjän ja kirjan päätoimittajan, ympäristöestetiikan prof. Yrjö Sepänmaan alustuksella, jossa hän avaa oven kiven estetiikkaan.

Luonto

Filosofian prof. Robert Frodeman eksyy mietiskelyssään kauas kivestä. Hän pohtii pyörremyrsky Katriinan aiheuttamia tuhoja New Orleansissa, löytäen geoestetiikasta jopa erotiikkaa. Tekstissään hän omii ja käyttää geoestetiikka-termiä vaivautumatta selittämään sen tarkoitusta, alkuperää ja historiaa. Nopea ja vaivaton perusgooglaus olisi auttanut valaisemaan mitä geoestetiikasta on ennen kirjoitettu sekä noudattamaan edes jonkinlaista alkeellista tieteellistä menetelmää ja -etiikkaa viitekäytäntöineen - varsinkin kun aihetta vielä esiteltiin Kolin kokouksessa. Taas Barbra Sandrissen kertoo tulivuorten esteettisestä kohtaamisesta, lainaten kuvauksia eri kirjailijoilta. Tiedekirjakustantaja Markus Hotakainen esittelee Marsin punaisia kiviä.

Monet käytöt

Antropologi Riva Berleant pohtii, onko paleoliittisten kivityökalujen estetiikka mahdollista? Asiaa mietitään huolellisesti. Taas Yoriko Sato, Katzumo Makioku, Zhang Jan ja Wu Enqin tarkastelevat kiven käyttöä itämaisissa puutarhoissa ja huonekaluissa. Estetiikan prof. Pauline von Bonsdorff tutkii Raili ja Reino Pietilän arkkitehtuuria, jossa kivellä on merkittävä osa (esim. Otanimen Dipoli), edustaen brutaalia estetiikkaa. Taas prof. Arnold Berleant analysoi kiven ”pehmeää puolta” fenomenologisesta näkökulmasta.

Kulttuuriset merkitykset

Aleš Erjavec filosofoi kivestä ja koetinkivestä. Uraanikeskustelussakin kunnostautunut ekoteologi Pauliina Kainulainen esittelee puolestaan kivisymboliikkaa Raamatussa ja kristillisessä perinteessä. Kun puhutaan kivestä, tulee yleensä mieleen geologia. Mutta kuten uraanikaivoskiistassakin, nyt siihen sekoitetaan myös teologiaa. Tätä tasapainottavat kuitenkin ”pakanallisten”, esihistoriallisten kivirakennelmien kuvat muualla kirjassa. Jari Kupiainen puolestaan käsittelee kivien merkitystä kivettömällä saarella. Tämä kaivannee selitystä: kirjoitus koskee Tyynenmeren atollisaaria, joilla ei ole kiviä korallien lisäksi. Kivet on tuotu tai ovat kulkeutuneet muualta ja niillä on erityinen merkitys paikallisille.

Kertova kivi

Eläinaktivismin filosofiaa aiemmin julistanut Leena Vilkka vaati nyt oikeutta myös kallioille. Hänen kirjoituksensa on varsinainen nimbyilijän käsikirja, puolustaen Hyvinkään Tapionkallion oikeuksia olla kallio ja elää, liittäen siihen monia eri merkityksiä ja lähiympäristön luonto-, kulttuuri- ja historiallisia arvoja. Eli mihinkään ei saa koskea, mitään ei saa hyödyntää eikä mitään saa rakentaa – minnekään, lähelle ketään! Tässä olisi mietittävää geologisten kohteiden suojelulle ja geodiversiteettipohdinnoillekin. Tietyillä kallioilla saattaa olla paikallisille erityinen merkitys, ainakin silloin, kun sitä ei käytetä ideologisperäiseen liiketoiminnan vastustamiseen. Taas Dan Snow kirjoitti kuvitteellisen historian erään alueen kivistä Bill Longin hauskoin kuvituksin. Artikkelien lisäksi kirjassa on runoja (mm. kirjailija Heikki Turuselta) ja runsaasti upeita, geoesteettisiä kuvia.

Entä geologian rooli?

Jalo kivi osoittaa että kivestä ja kalliosta voi puhua kauniisti monenlaisesta näkökulmasta. Geologeille ja kiviharrastajille kirja antaa kiinnostuksen kohteeseensa varsin mielenkiintoisia, mutta totutusta poikkeavia näkökulmia. Se piristää ja kiehtoo! Yksinkertaiset asiat monimutkaistetaan ja itsestään selvyydet selitellään, kuten filosofiassa yleensä. Aihe kiedotaan kulttuurin savuverhoon ja kuorrutetaan sivistyksellä. Tiede on jossain kaukana ja kivestä tehdään jotain, joka ei näytä kuuluvan tähän maailmaan. Mukana on pohdintoja, joita ei monen geologin mieleen pulpahda. Itse jäinkin kaipaamaan geologien panosta kirjassa. Kun puhutaan kivistä, voisi äkkiseltään olettaa, että geologeillakin olisi jotain sanottavaa asiasta, varsinkin kun heitä osallistui Kolin kokoukseen. Kivestä ja kalliosta puhuttaessa geologiaa on vaikea noin vain sivuuttaa. Geologien esittämiä ajatuksia kirjassa vilisee kyllä yllättävän paljon, mutta viittaukset niihin puuttuvat. Aihetta pohditaankin kaikista muista näkökulmista, paitsi geologin. Geologi kuitenkin tarkastelee alaansa myös estetiikan kautta, mutta eri tavalla kuin ympäristöesteetikko. Esimerkiksi maisemaan, kiveen tai kallioon liittyvät selitykset niiden alkuperästä ja muodostaneista prosesseista näyttävät olevan ympäristöesteetikoille jonkinlainen tabu. Valitettavasti geologit ja ympäristöesteetikot ovatkin aivan eri aaltopituuksilla. Kohtaaminen on vaikeaa, mutta törmäys helppoa (ks. Kivi 3/2007). Ja se ei välttämättä johdu geologeista. Lainaten Taneli Eskolaa, Yrjö Sepänmaan jälkisanoissa:

”Maisema on nyrkki. Kumpaakin, nyrkkiä ja maisemaa, voi katsoa monelta puolelta, eri seikkoja esiin tuoden, kuten Eskola selittää. Nyrkissä päällimmäisenä iho – nykyisyys – mutta siinä on myös syvyysulottuvuus: käsi, käsvarsi ja koko ruumis. Pinnan alla on kerroksia kerrosten jälkeen, maisemassa lopulta maapallon sula kivisydän. Ihon ohuus antaa myös viitteellisen kuvan geologisen ajan ja historiallisen aikamme suhteesta. Käsivarren mittaa jatkamaan tarvitaan avuksi koko ruumi, enemmänkin. Metaforaa tai vertausta voisi jatkaa: nyrkki on kivenmurikka, kova ja sellaisena väkivallan väline, mutta nyrkki aukeaa myös tervehtiväksi kädeksi ja käsi ojentuu tervehdykseksi. Maisema on välillä umpimielinen ja vaikeasti lähestyttävä, välillä avoimen kutsuva.[…] Maisemaa ei tavoiteta yksin katsomalla ja kuulemalla, ei vain tuntemalla, haistamalla eikä maistamallakaan, vaan se on yhtä paljon tajuamisen ja ymmärtämisen kysymys.”

Ympäristöesteetikon nyrkki ei kuitenkaan aina aukea tervehtiväksi kädeksi. Loppujen lopuksi onkin ehkä parempi että geologit loistavat poissaolollaan, vaikka se on kirjan selvä ja ihmetystä aiheuttava puute. Kokonaisuus pysyy näin kuitenkin paremmin kasassa ja samoilla linjoilla, ilman ”häiriöitä”. Se tekee kirjan näkökulmasta kuitenkin rajatun ja jokseenkin elitistisen. Ympäristöesteetikot leikkivät ”omalla” hiekkalaatikollaan. Tosin William Blake sanoi että ”hiekanjyvässä voi nähdä koko maailmankaikkeuden”. Jalo kivi on hyvä yritys.

Sepänmaa, Y., Heikkilä, L. ja Kaukio, V. 2010. Jalo kivi. Maahenki Oy, Hämeenlinna, 263 s. Ovh. 48 €.

Kivillä on kysyntää!

Geologi Kalle Taipale on pitkän linjan geologian popularisoija. Vuosien varrella häneltä on ilmestynyt useita geologiasta kertovia kirjoja: Kivien maailma (1989), Tulivuorista jääkausiin – Suomen maankamaran kehitys (1991), Jokamiehen geologiaa (1995), Kivet: Etsijän ja keräilijän opas (1995) ja Levoton maapallo (1996). Hänen uusin kirjansa, Kivet ja mineraalit Suomen luonnossa komeili viime kesänä monien kirjakauppojen aitiopaikoilla. Kivien ja mineraalien kerääminen onkin Suomessa laajalle levinnyt harrastus. Kivikerhoja on ympäri maata ja vuosittain järjestetään useita kivimessuja milloin missäkin. Siksi kivi- ja mineraalioppaille on aina kysyntää.

Aiemmin on julkaistu useita vastaavanlaisia kivi- ja mineraalioppaita. Viimeisistä on kuitenkin jo vierähtänyt aikaa ja monet ovat loppuunmyytyjä. Näin Kivet ja mineraalit Suomen luonnossa lunastaa paikkansa alan teoksena. Tosin joillekin kirjan otsikko saattaa aiheuttaa hämmennystä: ”ovatko kivet ja mineraalitkin muka luontoa?! Eikö vain biodiversiteetti ole sitä?” Ei, tämän rinnalla luonnossa on myös geodiversiteetti. Se on osa luonnon monimuotoisuutta, eikä biodiversiteetti elä ilman geodiversiteettiä.

Kirja on jaettu osiin, jossa zoomataan maapallosta mineraaleihin. Maapallosta annetaan perustiedot ja kuvaillaan sen toimintaa eli niitä prosesseja, jotka kiviä ja mineraaleja muodostavat. Eri kivilajit ja niiden syntymekanismit erotellaan. Kerrotaan, mihin kaikkeen kivikunnan tuotteita käytetään ja tarvitaan. Tämä on tarpeen, sillä monelle on epäselvää, mistä ja miten jokapäiväisessä elämässämme tarvitsemamme raaka-aineet tulevat käyttöömme. Taipaleen sanoin ”yhteiskunnan toiminta pysähtyisi, jos mineraalisia luonnonvaroja ei yhtäkkiä olisikaan käytössä”.

Mineraaleilla, eli kivien rakennuspalikoilla on oma lukunsa. Siinä käydään läpi niiden rakenne, luokittelu ja ominaisuudet, jotka auttavat näiden tunnistamisessa. Lisäksi jokaisen mineraalin kohdalla on annettu paljon oheistietoa mineraalin merkityksestä ihmiskunnan historiassa ja nykyaikana sekä esiintymisalueista. Ihmiskunnan ja mineraalien suhteeseen liittyy komiikkaa. Jotkut Taipaleen kuvaukset ihmisten mineraalien omnaisuuksiin liittyvistä uskomuksista repäisevät naurut paatuneimmaltakin kiviharrastajalta. Kirjassa ne tosin eivät ole yhtä hulvattomia kuin Vuorimiesyhdistyksen Materiassa, mutta osoittavat että kivistä ja mineraaleista on moneksi sekä käytännössä ja mielikuvituksessa.

Kirjan lopussa kiviharrastajalle annetaan vinkkejä kivien etsintään ja työstämiseen. Kirjassa on myös sanasto, hakemisto ja kirjallisuusluettelo, jonka avulla aiheesta kiinnostuneet voivat etsiä lisätietoa. Kirjassa on hieno kuvitus, joka tosin ei pääse oikeuksiinsa taskukirjakokonsa vuoksi. Mineraalien kuvat ovat GTK:n Jari Väätäisen ja muut Taipaleen.

Geologille kirjan sisältö on tuttua peruskauraa, vaikka sen avulla voi helposti kerrata joitakin perusasioita. Kiviharrastajlle kirja tarjoaa oivan oppaan kiinnostavan ja hyödyllisen luontoharrastuksen pariin.

Taipale, K. 2010. Kivet ja mineraalit Suomen luonnossa. Otava, helsinki, 182 s.

Kongon koboltista kännyköihin ja kartonkiin: suomalaisyritysten yhteiskuntavastuu maailmalla*

Suomalaisyrityksiä vastaan protestoidaan Argentiinassa, Brasiliassa ja Kiinassa, niitä epäillään sekaantumisesta Kongon verimineraaleihin, Nokiaa mätkitään joka suunnalta ja Neste Oil listataan maailman pahimpien yritysten joukkoon. Onko sinivalkoinen kapitalismi saavuttanut maturiteettinsä?

Jotkut suomalaiset teknologiayritykset sekä paperin- ja sellun valmistajat ovat saavuttaneet merkittävän aseman maailmanmarkkinoilla. Mutta kun niitä verrataan muihin eurooppalai- tai amerikkalaisyrityksiin, on maailmanvalloituksemme jokseenkin uutta, emmekä ehkä ole vielä tottuneet siihen. Ajattelemme helposti, että yrityksemme käyttäytyvät maailmalla samalla tavalla kuin kotimaassakin.

Aihetta käsittelee Voiman Fifi.fi-lehden päätoimittaja Hanna Nikkanen kirjassaan Viaton Imperiumi. Kirjan julkistamisen aikaan viime syksynä esitettiin myös tanskalaisen Frank Poulsenin Verikännykät-dokumenttielokuvaa. Näistä piirtyvä kuva ei mairittele suomalaisen, kansainvälistyneen liike-elämän lippulaivojen etiikkaa maailmalla. Tähän on yleensä suhtauduttu maassamme varsin kritiikittömästi. Nikkasen syy kirjan kirjoittamiseen olikin ”väsyminen tähän sinivalkoiseen omahyväisyyteen” - koska maamme on niin mainio, olemme aina oikeassa. Ja on julkeaa, jos joku uskaltaa muuta väittää!

Nikkanen ja Poulsen syyttävät suomalaisyritysten ostavan, rikastavan ja käyttävän aseellisten konfliktien vaivaaman Kongon mineraaliraaka-aineita. Sisällissotia ja vallankaappauksia pyöritetään elektroniikkateollisuuden tarvitsemien mineraalien myynnillä. Louhintaa harjoittavat köyhät yksityisyrittäjät epäinhimmillisissä olosuhteissa, sotaherrojen valvonnassa. Kaivoksissa käytetään jopa lapsityövoimaa.

Kongon kaivostoiminnassa on kunnostautunut ainakin yksi suomalainen: C.T. Eriksson etsi malmia Kongossa Belgian hallitsijan Leopold II siirtomaallinnon aikana. Erikssonin malminetsintämenetelmä oli varsin yksinkertainen: hän pyysi paikallisia viemään hänet paikkaan missä oli makubaa, eli kuparia. Palkkioksi ”löydöstään” hän antoi oppaalle pumpulikangasta tai halvan huovan.

Nykyään Kongosta ei himoita kuparia vaan tinaa ja kobolttia, joita käytetään mm. kännyköissä ja hybridiautojen akuissa. Nikkasen kirja antaa hyvän katsauksen Kongon historiaan ja taustan maan konflikteihin ja kaivostoimintaan. Syyllisiä ovat mm. siirtomaahistoria, suurvaltaintressit sekä afrikkalaisten omat, sekavat käsitykset demokratiasta, ihmisoikeuksista, vallasta ja politiikasta. Kaivosten todellisuudesta kertoo termi ”Katangan syndrooma”, tarkoittaen ympäristötuhoja, jotka johtuvat maan raaka-aineriippuvuuden aiheuttamasta heikosta hallinnosta. Suomalaiset kaivosfirmat eivät ole tähän osallistuneet, mutta jotkut muut kotimaiset yritykset saavat kirjassa kuulla kunniansa:

Kokkola Chemicals on yhdysvaltalaisomisteisen OMG:n menestynein yksikkö, joka hallitsee neljännestä maailman kobolttimarkkinoista. Sitä syytetään kongolaisen koboltin ja tinan ostamisesta, tuonnista ja rikastamisesta Kokkolassa. Koboltista päästäänkin kätevästi kännyköihin:

Nokia on maailman suurin kännyköiden valmistaja. Kongosta tuotettuja mineraaleja käytetään mm. kännyköissä. Mitään suoria todisteita Nokian osallisuudesta verimineraalibisnekseen ei kuitenkaan esitetä. Syytöksiin näyttää riittävän se että yritys ei tiedä, mistä kännyköiden raaka-aineet ovat peräisin.

Nokia Siemens Network (NSN) myi puolestaan Iraniin mobiiliverkon valvontajärjestelmän, jonka avulla maan viranomaiset pystyivät paikantamaan ja pidättämään vihreän oppositioliikkeen aktivisteja heidän kännykkäyhteyksiensä avulla. Kun tapaus tuli ilmi, NSN:n yhteiskuntavastuujohtaja loikkaisi Yleen pääjohtajaksi.

Stora Enso on taas maakaupoillaan ja puupelloillaan onnistunut ärsyttämään Brasilian maattomien maatyöläisten liikkeen, MST:n. Nikkasen mukaan kannat kiistassa ovat niin kaukana toisistaan, ettei näe mahdollisuuksia sopuun.

Suomalaista sellu- ja paperiteollisuutta voidaan syyttää sinisilmäisyydestä, kun se luottaa siihen että kunhan luvat ovat kunnossa, kaikki on ok. Näin ei käynyt Uruguayssakaan, missä Fray Bentosin sellutehdas sai aikaan sitä vastustavan kansanliikkeen Argentinassa. Riskianalyysi ja paikallisen kulttuurin ja yhteisöjen huomioonottaminen puuttuivat.

Sinisilmäisyyttä on kuitenkin myös suomalaisissa aktivistipiireissä. Ei MST:kään ole mikään pyhimyskatras, vaan Leninin, Maon, Stalinin, yms. nimeen vannova järjestö. Sen suora toiminta kyseenalaistetaan laajalti Brasiliassa, ollen kiusallinen kumppani jopa maata hallitsevalle työväenpuolueelle. Stora Enson ja MST:n kysymys ei olekaan aivan niin mustavalkoinen, kuin mitä Nikkanen kuvaa.

Luís Inácio Lula da Silvan hallituksen aikana MST ajautui yllättävästi umpikujaan. Liike odotti että Lulan vasemmistohallitus vihdoin toteuttaisi kauan odotetun maareformin. Lula jakoi maata kuitenkin vähemmän kuin hänen keskusta-oikeistolainen edeltäjänsä, Fernando Henrique Cardoso.

Vuosikymmeniä MST:n liikehdinnässä mukana olleet perheet eivät enää sukupolviin tiedäkään muunlaisesta elämästä kuin leireistä ja maavaltauksista. Lulan saamattomuus aiheutti pettymystä ja turhautumista, joka purkautui väkivaltaisissa maatilojen valtauksissa, vandalismissa ja tiesuluissa läpi koko 2000-luvun. Lulaa vastaan se ei kuitenkaan oikein voinut protestoida. Tämän valtaannousun myötä MST näyttääkin menettäneen suuntansa. Viha ja energia pitää kohdistaa johonkin muuhun. Stora Enso tuli kuin tilauksesta, suomalaisaktivistien myötätuella. Keskustelu onkin täällä kiivampaa kuin Brasiliassa. Kirjassakin jauhetaan seikkaperäisesti joitakin konfliktin yksityiskohtia. Tragikoominen on mm. Helsingin Sanomissa vuonna 2009 käsitelty käännösjupakka MST:n edustajan oletetuista sanomisista. Samasta nauhoituksesta on kaksi käännöstä, joista Stora Enson versiossa uhkaillaan ”konfliktien provosoinnilla, väkivallalla ja jopa kuolemantapauksilla”. Vastapuolen versio on erilainen. Näin ristiriitaisessa tilanteessa olisi kummankin osapuolen parempi kääntyä puolueettoman, auktorisoidun kääntäjän puoleen, kuin luottaa omiin, tarkoituksenhakuisiin käännöksiin, ilman asianmukaista kielen- ja kulttuurin tuntemusta. Jutun julkaisseiden toimittajien etiikka myös kyseenalaistetaan, koska nämä eivät olleet edes kuulleet kyseistä nauhaa ja teettäneet siitä omaa käännöstään.

Suomessa MST:n puolesta kampanjoivat Maan ystävät ry ja Maattomien ystävät ry, tätä voimakkaasti ihannoiden. Liikehdintä sai alkunsa Kemijärven tehtaan lakkauttamisesta. Suuri, monikansallinen yhtiö onkin oiva maali globalisaatiokriitikoille. Aiemmin ei paperi- ja selluteollisuutta ole juurikaan vastustettu Brasiliassa.

Kun Nikkanen ja Poulsen ovat kiusallisine kysymyksineen lähestyneet yritysten edustajia, ovat nämä yrittäneet kiemurrella, vältellä ja pompotella toimittajia, ympäripyöreitä puhuen. Yritysten selittelyä onkin kirjassa ja dokumentissa paljon. Siitä revitään esiin tahatonta ja tahallista, jopa tragikoomista huumoria. Molempien sanomana on se, että yritysten kannattaisi ottaa yhteiskuntavastuussaan opiksi sen, että ylimielisyys, kieltäminen, kiertely ja kaartelu vain pahentavat asiaa. Ne lisäävät epäluuloa ja vettä vastustajien myllyyn. Suora ja rehti kontaktin haku, avoimuus, ongelmien myöntäminen ja dialogi saattavat olla parempia lähestymistapoja. Ristiriitaista on kuitenkin vaatia yrityksiltä täyttä avoimuutta, mutta aktivisteille täyttä yksityisyyden suojaa.

Nikkasen kirja on tutkivaa journalismia parhaimmillaan, osoittaen siviilirohkeutta, koska kriittisiä äänenpainoja ei kotimaisia yrityksiä kohtaan juuri kuule. Tosin tuntuu siltä että Nokian kritisoiminen on jopa kansanhuvia, kun taas sen kilpailijoita hehkutetaan.

Kirjassa käsitellään runsaasti otsikoissa olleita ajankohtaisia aiheita. Valitettavasti kirjallisuusviitteet puuttuvat. Välillä tuodaan esiin myös omat tunteet ja ideologia. Teos ei olekaan varsinainen tietokirja, vaikka sai tukea Tietokirjailijat ry:ltä. Se on Liken Into-sarjassa julkaistu pamfletti. Neutraalista objektiivisuudesta ei voi puhua. Kriittisyyttä kun voi harjoittaa myös kaksisuuntaisesti. Siitä huolimatta, kirja on mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu. Sitä lukee mielellään, koska se tiivistää tuoreen keskustelun yritystemme asemasta maailmalla tiiviiksi paketiksi.

Nikkasesta tullaan varmasti vielä kuulemaan. Ehkä hän vielä hoitaaa jonkun nyt kritisoimansa suuryrityksen viestintää ja yhteiskuntasuhteita?

Kirjan kansi on hauskasti oivaltava, mutta jokseenkin lapsellinen: sinivalkoisessa, Suomen lippujen täyttämässä tilassa on hopeinen pää, jonka silmiä peittää rosvon naamio. Kun kantta katsoo lähempää, hopeinen kasvo muodostaa peilikuvan ja siitä katsovat, aivan oikein – siniset silmät!

NIKKANEN, HANNNA 2010. Viaton imperiumi. 204 s. Into/Like, Vaajakoski.

*Arvostelu julkaistu otsikolla "Suomalaisyritysten yhteiskuntavastuu ulkomailla" Suomen maantieellisen Seuran Terra-lehdessä 123: 1 (2011). 

Kirjaesittely: SEKOPÄISTÄ ”TIEDETTÄ”

66 vuotta Kolmannen valtakunnan luhistumisen jälkeen natsit jaksavat yllättää vieläkin. Hulluudella ei ollut rajoja, tieteessäkään. He ”kunnostautuivat” monessa asiassa lyhyen valtakautensa aikana. Kirjassaan ”Himmlerin suuri suunnitelma. Arjalaisen herrakansan etsintä” kanadalainen tiedetoimittaja Heather Pringle marssittaa sivuilleen kansallissosialistisen Saksan tutkijoiden eturivin ja heidän surullisen kuuluisat aikaansaannoksensa. Merkittävimmistä tutkijoista piirretään elämänkerta ja henkilökuva. Näiden tunnetuimmat tutkimusalat liittyivät rotuoppiin, -hygieniaan ja ”lääketieteellisiin” kokeisiin. Mutta se ei jäänyt siihen.

Antisemitismi ja rotuoppi olivat niin juurtuneet länsimaiseen ajatteluun 1920-1930-luvuilla, että natsit edustivat siitä vain jäävuoren huippua. Arjalaisen herrarodun käsitettäkin voi etsiä jo 1700-luvun Englannista. Tämän tutkimus oli kehittynyt Intiassa ja sai Saksassa romantiikan aikakautena merkillisen uuden suunnan. Vasta 1800-luvun lopulla, saksalaisten nationalistien käsissä, arjalaisten käsite muuntui vihamielisen rasistiseksi ja siitä tuli todella vahingollinen. Natsit seikkailivat kuitenkin myös kansanperinteen, historian, arkeologian ja jopa geologiankin kentillä. Näiden ”tutkimusten” päämäärä oli ”todistaa” arjalaisen rodun ylemmyys. Muiden puuhiensa ohella SS-johtaja Heinrich Himmler perusti tätä varten kokonaisen tutkimuslaitoksen, Ahnenerben, joka tarkoittaa ”esi-isien perintöä”. Ahnenerbe oli ”aatteellisen muinaishistorian opintoseura”. Sen tavoite oli ”tarkkojen tieteellisten metodien” avulla löytää uusia todisteita saksalalaisten esi-isien teoista ja saavutuksista ja tuoda nämä löydöt saksalaisen yleisön tietoon. Todellisuudessa sen tarkoitus oli tuottaa myyttejä. Se halusi todistaa germaanien muinaisen alkuperän ja niiden luoneen maailman ensimmäisen sivilisaation Pohjolassa (Atlantis) ja vaikuttaneen kaikkiin muinaisiin korkeakulttuureihin. Tätä varten varustettiin retkikuntia eri puolille maailmaa. Kirjassa kuvaillaan tutkimusretkiä Lähi-Itään, Pohjois-Afrikkaan, Tiibetiin, Pohjoismaihin ja Kaukasukselle. Jotkut näistä vilahtavat Indiana Jones- ja Seitsemän vuotta Tiibetissä elokuvissa. Retkiä suunniteltiin myös Boliviaan, Iraniin, Kanariansaarille ja Islantiin. Suunnitelmat ”pilasi” II maailmansodan puhkeaminen.

Arjalaisten ja geologian yhdistämisen voisi kuvitella olevan haastavaa, mutta natsit onnistuivat siinäkin, soveltaen ”geologiaa” utopioihinsa. Kun Grönlannista löydettiin trooppisten kasvien fossiileja, johtopäätös oli selvä: olosuhteet olivat olleet otollisia arjalaisten muinaisen sivilisaation kukoistukseen pohjoisessa. Se, että kasvifossiilit olivat 50 miljoonaa vuotta vanhoja, oli sivuseikka joka pimitettiin yleisöltä. Taas Bolivian Tititcaca-järven Tiahuanacon raunioista arkkitehti ja kirjailija Edmund Kiss päätyi johtopäätökseen, että arjalaiset olivat asuttaneet alueen n. miljoona vuotta sitten ja perustaneen tuon sivilisaation. Luotiin myös malli arjalais-Atlantiksen tuhosta, kun viisi kuuta putosi maahan ja sitä seurasi jääkausi. Tämä omalaatuinen maailmanjääoppi viskasi sivuun kaikki perinteiset tieteelliset käsitykset maailmankaikkeudesta. Se tarjosi uuden selityksen aurikokunnan synnylle, auringonpilkuille, Linnunradan muodolle, ihmissuvun synnylle, Atlantiksen uppoamiselle ja muinaisten islantilaisten luomiskertomusten hämärille kohdille. Teoria oli itävaltalaisen insinöörin Hans Hörbingerin hengentuote, jota natsit pitivät nerona. Heidän tarkoituksensa oli saattaa juutalainen Albert Einstein unohduksiin.

Natsigeologiassa olivat yleensä liikkeellä kaikki muut kuin itse geologit. Kun humanistisen alan tutkijat seikkailevat geologian maastossa, syntyy usein sotkua. Natsit eivät olleet poikkeus. Itse geologien rooli rajoittui lähinnä luolatutkimuksiin. Cro-Magnonin ihmisen ”arjalaisen alkuperän” määrittäminen oli tärkeä tehtävä, joka uskottiin geologi Assien Bohmersille. Hitleriä tosin harmitti suuresti se, ettei mahtavista muinaisista esi-isistä löytynyt muuta kuin saviruukun palasia, kivikirveitä ja nuolenpäitä, kun samaan aikaan kreikkalaiset olivat rakentaneet Akropoliksen. Siitä huolimatta Hitleriä miellytti suuresti ajatus siitä, että Rooman imperiumin olivatkin perustaneet germaanit. Italialaiset eivät luonnollisestikaan olleet ideasta yhtä innostuneita. Hörbingerin puheet maailmanjääoppinsa kuiden putoamisesta seuranneista jättimäisistä vuorovesiaalloista ja jääkausien valtavista jäätiköistä selittivät näppärästi sen, miksi pohjolan perukoilta ei löytynyt jälkekään muinaisesta arjalaisesta sivilisaatiosta.

Kirjaa lukiessa alkaa usein hymyilyttää, jos ei suorastaan naurattaa. Niin päättömiä olivat tutkimusten tavoitteet, kysymysten asettelu ja menetelmät. Himmler ja hänen tutkijansa suorastaan pulppusivat näitä ”nerokkaita” ideoita. Tutkimuslaitosta edeltäneen RusHA:n ensimmäisiä vuosia kuvaa hyvin se, että sen ensimmäinen johtaja, Karl-Maria Wiligut, oli entinen mielisairaalapotilas, mutta kuuluisa arjalaisteorioistaan, joita Himmler ihaili. Wiligut oli itseoppinut riimuasiantuntija, joka uskoi polveutuvansa skandinaavisesta Thor-jumalasta ja väitti vartioivansa muinaisten germaaniheimojen salattua tietoa. Hän oli Himmlerin muinaisten germaaniperinteiden neuvonantaja. Ahnenerben ensimmäinen johtaja oli taas kielentutukija Herman Wirth. Hän uskoi löytäneensä Ruotsin kalliomaalauksista näytteitä maailman vanhimmasta kirjoitusjärjestelmästä, kadonneesta arjalaisesta kirjaimistosta.

Vaikka Ahnenerben tarkoitus oli tukea Hitlerin rotuoppia, sen alussa meno oli kuitenkin niin mahdotonta, että jopa itse Führer paheksui sitä vähämielisyyttä ja vakavuuden puutetta, joka laitoksessa vallitsi. Saavuttaakseen edes jonkinlaista tieteellistä arvostusta, Himmler korvasi Wirthin varovaisella ja pidättyväisellä sanskritin ja muinaispersian asiantuntijalla Walther Wüstillä. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä kansainvälinen tiedeyhteisö suhtautui nuivasti natsien ”akateemisiin” ambitioihin.

Ahnenerbessä toimi myös suomalainen, itseoppinut kansanperinteen ”asiantuntija” Yrjö von Grönhagen. Hän oli vaikuttunut natsien rotuajattelusta. Vaikka suomalaisetkin luokiteltiin ali-ihmisiksi, Himmler innostui Kalevalasta ja lähetti Grönhagenin Karjalaan keräämään kansanperinnettä. Kanteleesta tuli Himmlerin mielisoitin. Samalla kun osa suomalaisesta (varsinkin ruotsinkielisestä) eliitistä ihannoi natseja, Grönhagen sai puuhillaan maamme tiedeyhteisön raivoihinsa. Witrthiäkin kiellettiin tulemasta Islantiin ja Ruotsiin tekemään ”tutkimuksiaan”.

Kirjassa ei voi välttyä mustaltakaan huumorilta. Esimerkkinä mainittakoon SS:n-kaivausjoukot. Tästä tulee mieleen lähinnä tämän jälkeensä jättämät haudat, mutta hautoja kaivoivatkin kuolemanpartiot, Einsatzgruppen. SS:llä oli itse asiassa oma arkeologinen osasto! Kirjaan ja aiheeseen sisältyykin paljon sekä tahatotonta, että tahallista huumoria, jota Pringle viljelee. Hymy tosin hyytyy, kun muistelee natsien muita tekemisiä. Jos kirjoittaja olisi saksalainen, hän tuskin uskaltaisi leikkiä näillä asioilla, niin arka paikka natsimenneisyys on Saksassa edelleen.

II maailmansodan loppua kohti natsien mielenvikaisuus vain yltyi. Kun jälkiä muinaisesta arjalaisesta korkeakultuurista ei oikein löytynyt, Himmler päätteli että arjalaiset olivatkin tulleet avaruudesta. Saksan ollessa jo alakynnessä, hän otti muinaisen pohjoismaisen Edda-eepoksen kirjaimellisesti ja uskoi Thorin vasaran olevan sähkömagneettinen ase, jota hän kiiruhti Ahnenerben tutkijat kehittämään. Hän ei uskonut, ettei se ollut mahdollista.

II maailmansodan päätyttyä, Himmler teki itsemurhan ja monet Ahnenerben tutkijat joutuivat Nürnbergin oikeudenkäyntehin ja osa heistä tuomittiin. Taas toiset jatkoivat akateemista uraansa korkeissa asemissa arvostettuina tiedemiehinä.

Himmlerin suuri suunnitelma kuvaa mitä tapahtuu, kun järjestäytynyt sekopäisyys pääsee valtaan. Natsi-Saksa osoitti, miten eurooppalainen sivistysvaltio voi vajota kollektiiviseen hulluuteen ja organisoituun barbaariuteen, sokaisten ideologiallaan tiedemaailmankin. Natsien ”saavutukset” hipovat jopa gootti-tieteisfantasiaa. Kansallisosialismi oli niin järkyttävä ja kokonaisvaltainen painajainen, että luulisi meidän ottaneen siitä oppia. Mutta vaikka sen kukistamisesta onkin jo 66 vuotta, mikä loppujen lopuksi on aika lyhyt aika, kuulee tuon ajan kaikuja tänäänkin: ulkomaalais- ja homovastaisuus, kansallismielisyys, ”oikean” taiteen määrittäminen, kasvissyönnin tuputtaminen, yms. ovat kuin Suomeen sovellettuja otteita Mein Kampfista.

Pringlen teos on niin hyvin kirjoitettu ja aihe mielenkiintoinen, että kaikesta sen kuvailemasta huolimatta kirjaa voi kuvailla herkulliseksi.

Pringle, H. (2009). Himmlerin suuri suunitelma. Arjalaisen herrakansan etsintä. Suom. Vappu Orlov ja Anne Orlova. Slovakia, Bazar, 512 s., Ovh. 29,90 € (saatavana myös pokkarina).

Kirjaesittelyjä: Teologiasta geologiaan

The Geological Society of London julkaisee geotieteisiin liittyviä laadukkaita, ajankohtaisia artikkelikokoelmia Special Publications-kirjasarjassaan. Yleensä artikkelit kerätään jonkin kokouksen aihepiirin tiimoilta ja niitä lukevat ja ymmärtävät alaan vihkiytyneet tai pahimmissa tapauksissa, vain suppean aihepiirin asiantuntijat. Geotieteiden valtavirran ulkopuolelta ilmestyi sarjassa hiljattain kaksi varsin ajankohtaista teosta, jotka linkittyvät toisiinsa. Ne voivat kiinnostaa muitakin kuin geologeja.

Teologia vs. geologia

Maailman syntyä on ”aikojen alusta” yritetty selittää erilaisilla uskomuksilla, vaikka jo muinaisilla sivilisaatioilla oli geologiaan pohjautuvia ajatuksia. Euroopassa kristinusko kuitenkin kanonisoi maailmanselityksen, kahlehtien tieteiden kehityksen vuosisadoiksi. Raamattuun pohjautuen pappi James Ussherin mukaan maailma oli luotu kuudessa päivässä v. 4004 eKr, klo. 9 aamulla. Ja vedenpaisumuksella selittyi yksi jos toinenkin geologinen seikka. Uskonto antoi takuun ja turvan. Asioita ei tarvinnut ajatella, kaikki oli jo ratkaistu. Jos halusi ajatella itse ja uskalsi sanoa sen vielä ääneen, paloi roviolla tai joutui ainakin paheksunnan kohteeksi. Geologia ja teologia elivät harmoniassa keskenään.

Vasta valistuksen ajan ja teollisen vallankumouksen myötä geotieteet erkaantuivat uskonnosta. Kehittyvä markkinatalous tarvitsi uusia selityksiä, joiden avulla luonnonvaroja voitiin löytää ja hallita teollisen vallankumouksen tarpeisiin. Hutton, Lyell, Darwin, ym. uhmasivat kirkon mahtia hitaasti kertyviin todisteisiin nojaten, jotka eivät sopineet uskonnollisiin käsityksiin. Huomattiin, että maailma oli muuttuva ja huomattavasti vanhempi kuin mitä kristinuskossa sanottiin. Syntyi geologia. Uskonto ja tiede ajautuivat konfliktiin.

Tästä historiallisesta kiistasta kertovat M. Kölbl-Ebertin (2009) toimittaman ”Religion and Geology: a history of harmony and hostility”:n artikkelit. Suurin osa niistä käsittelee aikaa, jolloin mm. luonnonkatastrofien ”tiedettiin” olevan Jumalan vihasta johtuvaa.

Kirja keskittyy kolmeen pääaiheeseen: maapallon ikä, vedenpaisumus ja ihmisen alkuperä. Useat artikkeleista käsittelevät jonkin tutkijan työtä, jossa hän joutui painiskelemaan teologisten ja geologisten käsitysten ristitulessa, usein omaa uskonnollista vakaumusta vastaan, kuten itse Darwin. Kirjassa käsitellään kuitenkin myös monien pappien arvokasta työtä museoiden mineraali- ja fossiilikokoelmien keräämisessä ja ylläpidossa.

Vaikka kirja painottaakin historiaa, oli aihe Darwinin merkkivuotena ajankohtainen. Uskonnon ja geologian välinen kiista ei ole tyystin kadonnut, vaan osittain jopa kiihtynyt. Kreationistit yrittävät säilyttää Kaikkivaltiaan luomismahdin mm. älykkään suunnittelun avulla. Yhdysvalloissa tästä käydään kiivasta kamppailua mm. kouluopetuksessa. Kirja tuo historiallista perspektiiviä tähän nykyiseen ongelmaan. Kirja kuitenkin osoittaa myös miten ihmisen käsitykset maapallosta, sen kehityksestä ja omasta alkuperästään muuttuvat ajan kuluessa. Länsimaisen kulttuurin edustajalle voi olla häpeäksi tietää, että jo tuhansia vuosia ennen Darwinia, mayojen eepoksessa Popol Vuhissa kuvattiin ihmisen evoluutio toisiaan seuraavina luomis- ja tuhoamistapahtumina, missä apina oli yksi ihmistä edeltävistä muodoista. Tai että inkojen valtakunnan kastelujärjestelmät olivat huomattavasti laajempia ja kehittyneempiä kuin vastaavat Euroopassa samaan aikaan. Vedellä oli inkojen uskonnossa suuri merkitys.

Kirja on monipuolinen ja kiihkoton. Se tarkastelee asiaa myös pappien näkökulmasta. Entinen kreationisti, nykyinen geologi R.A. Peters taas luokittelee kreationistit useisiin, enemmän tai vähemmän radikaaleihin kuppikuntiin. Aasialaisina kuriositeetteina mainittakoon japanilaisen esi-Meiji-kauden (1868-1912) uskonnonsekaiset käsitykset geologiasta sekä Mao Tse Tungin ajan kiinalainen glasiaaligeologia, jossa on ideologian värittämiä, melkein uskonnollisia piirteitä.

Artikkelit ovat kuitenkin niin tasapuolisia ja näkökulmat niin monimuotoisia, ettei kirjasta saa oikein otetta. Se on myös ymmärtäväinen. Muun muassa äärioikeistolaisten uuskreationistien kiihkoilua yritetään selittää. Evoluution hyväksyminen kun tekisi näiden maailmasta turvattoman ja arvaamattoman. Ilman Jumalan luomisvoimaa ei elämällä ole heille tarkoitusta. Tästä turvallisuudentunteesta pidetään kiinni kynsin ja hampain, jopa naurettavuuksiin asti. Tiedeyhteisö ei kuitenkaan saisi pilkata heitä sen vuoksi; se aiheuttaa vain radikalisoitumista. Kysymys onkin samantapainen kuin nimby (not in my backyard)-konflikteissa, missä erilaisilla ennakkoluuloilla ja uskomuksilla on aivan oma asemansa.

On vahinko, ettei Suomesta ole kontribuutiota kirjassa. Täältä olisi voinut kirjoittaa uraanikaivoskiistan uudesta ulottuvuudesta, missä malmin etsintää vastustettiin saarnastuolista käsin Enossa, Pohjois-Karjalassa elokuussa 2008. ”Luomakunnan messussa” asialla olivat piispa Wille Riekkinen tulikivenkatkuisin saarnoineen ja ekoteologi Pauliina Kainulainen siunauksineen. Teologia ja geologia ovat täälläkin vastakkain (ks. Eerola 2008, Kainulainen 2009). Saarnoissa on lietsottu pelkoa ja vihaa kuin noitavainoissa ja risti- ja löytöretkillä konsanaan. Malminetsijöitä kutsuttiin mm. ”palkkasotureiksi” ja mediaa ”postikonttorijournalismiksi”. Uraanista puhuttaessa käsitellään yleensä geologiaa, mutta nyt on mukaan saatu myös teologia! Tämä ja homokeskustelu osoittavat, että Richard Dawkinsin ja Sam Harrisin kaltaisia uskontokriitikoita tarvittaisiin täälläkin.

Ja jos ”uskosta” ja kiihkoilusta puhutaan, kirjasta puuttuu myös evoluutiobiologien ja naistutkijoiden välinen kiista sukupuolen muotoutumisesta…

Ympäristö ja geotieteistä tiedottaminen

Kaikella tällä on tekemistä myös geotieteistä tiedottamisen kanssa. Suurelta yleisöltä, päättäjiltä ja luonnonsuojelijoilta puuttuu tietoa geologiaan liittyvistä asioista, varsinkin ympäristöön liittyvissä kysymyksissä. Aihepiiriä valottaa D.G.E. Livermanin et al. (2008) toimittama Communicating environmental geology. Aihe on varsin moniulotteinen ja Suomessakin ajankohtainen. Artikkelit kertovat geologien mediasuhteesta, ilmastonmuutoksesta, luonnononnettomuuksista ja ympäristöongelmista tiedottamisesta, näiden paikkatietosovellusten käytöstä ja visualisoinnista, geologien kontakteista paikallisiin yhteisöihin, mm. alkuperäiskansojen edustajiin sekä monista tapaustutkimuksista eri maista, erityisesti kehitysmaista. Tälläinen tiedotustoiminta on verrattain uutta ja siinä on haasteita.

Suurin osa kirjoittajista on geologeja, mutta mukana on myös toimittaja. Toimittaja Ted Nieldin artikkeli geologeista ja mediasta on varsin hauska ja muista poikkeavasti kirjoitettu. Norm R. Catto ja Kathleen Parewick toteavatkin että ”geotieteet ovat liian vakava asia jätettäväksi vain geotieteilijöille”.

Kolme artikkelia käsittelee ilmastonmuutoksen liittyvää tiedottamista. Se onkin mediaseksikäs aihe. Muun muassa median, energiayhtiöiden ja ympäristöjärjestöjen rooli aiheesta tiedottamisessa tuodaan esiin. Kahden viimeisen strategiat poikkeavat toisistaan ja viestinnän sisältö on useimmiten odotetusti vastakkaista. Ne myös kilpailevat siitä, kuka yliampuu enemmän; yhdet vähätellen ja toiset liioitellen. Media taas yhdistää lähes jokaisen luonnonkatastrofin ilmastonmuutokseen. Erityisesti epävarmuuksiin liittyvät asiat näyttävät olevan haasteellisia. Kirjassa on myös Geologian tutkimuskeskuksen johtavan tutkijan P. Schmidt-Thomén ja D. Kaulbarszin artikkeli merenpinnan nousuun ja sen seurauksiin liittyvistä epävarmuuksista tiedottamisesta Gdánskissa, Puolassa. Tapaustutkimukset Kolumbiasta ja Perusta osoittavat, miten tärkeää on saada paikalliset yhteisöt tietoisiksi maanvyörymistä ja osallistumaan niiden torjuntaan. Myös ihmisen aiheuttamat ympäristöongelmat ovat esillä. Brasiliassa teollisuuden raskasmetalleilla saastuttamalle alueelle asettui asumaan yhteisöjä, joille oli haasteellista tiedottaa asiasta. Meillä on ollut samanlainen tapaus Helsingin Myllypurossa (ks. Saikkonen 2008). Asukkaat eivät millään uskoneet, että maaperä oli saastunutta ja alue siksi asuinkelvotonta. Monipuolisin artikkeli on kuitenkin geologi Laurence J. Donnellyn, joka kertoo tiedottamisen merkityksestä geologian eri aloilla, eri puolilta maailmaa.

Molemmat kirjat tuovat selkeästi esiin sen, ettei geologien työkenttä ole tänäkään päivänä ongelmaton ja että kommunikointia tarvitaan. Sen eteen pitää tehdä edelleen töitä kaikkialla maailmassa. Jotta geologinen osaaminen olisi yhteiskuntamme käytettävissä ja se saisi tietoa siitä, miten planeettamme toimii ja kehittyy, pitää geotieteistä kertoa muillekin.

Viitteet

Eerola, T. 2008. Uraanin teologiaa. Materia 4/2008:46.

Kainulainen, P. 2009. Geology vs. theology? Uranium prospecting and theological arguments in Northern Carelia 2006-2009. In: Abstracts, 2nd International Conference on European Forum for the Study of Religion and the Environment, Turku, Finland, 14-17 May 2009, https//www.abo.fi/student/papabs.

Kölbl-Ebert, M. 2009. Geology and religion: A history of harmony and hostility. The Geological Society of London Special Publication 310, 357 p.

Liverman, D.G.E. 2008. Communicating environmental geology. The Geological Society Special Publication 305, 214 p.

Saikkonen, P. 2008. Kaatopaikka takapihalla. Myllypuron Alakiventien tapaus asukkaiden kokemana. Teoksessa Kopomaa, T., Peltonen, L. ja Litmanen, T. (toim.) Ei meidän pihallemme! Paikalliset kiistat tilasta. Helsinki, Gaudeamus, 95-122.