Ruoalla elämöinti tai siitä kieltäytyminen eivät lisää yhteisöllisyyttä

Se mitä Sofia Kilpikivi lisäsi ruoan merkityksestä (HS Mielipide 20.03) vastineena aihetta käsittelevään kommenttiini (HS Mielipide 14.03.), on sanomattakin selvää ilman uskonnollisia selityksiäkin. Sen ymmärtämiseen ei tarvitse olla teologi. Ruokaan liittyy kulttuurisia merkityksiä, luoden yhteisöllisyyttä, koska se on olemassaolomme keskeinen elementti. En tosin näe, miten mainitsemani tosi-TV kokkikilpailut ja –ohjelmat, vegaanit, anorektikot, pro-anat, eläinaktivistit ym. modernin maailmamme muoti-ilmiöt edistäisivät sitä ruokaan liittyen? Pikemminkin ne repivät sitä. Monissa perheissä isovanhemmat eivät voi enää tarjota perinteisiä ruokia lasten lapsilleen, kun nämä nyrpistävät nenäänsä mm. kaikelle eläinperäiselle, saaden hyvän syyn riitaan.

Kilpikivi unohti myös verrata toteamaani kehitysmaiden oloihin, mikä oli kirjoitukseni pääkohta. Niissä ei ole varaa tälläiseen nirsoiluun. Kun teollisuusmaissa on ratkaistu perustoimeentuloon liittyvät kysymykset, jää kapinointiin vähän syitä. Teollisuusmaiden nuorison pitää kuitenkin purkaa angstiaan yltäkylläisyydenkin keskellä. Siksi pitää kehittää uusia ongelmia. Kehitysmaissa eläinaktivismi, vegaanit, anorektikot ja pro-ana-intoilijat nähdäänkin juuri tälläisinä. Mielestäni on tietysti jokaisen oma valinta, mitä suuhunsa panee, mutta pitääkö henkilökohtaisuuttaan tuputtaa muillekin ilmastonmuutoksen, eettisyyden ja ekologisuuden nimissä ainoana oikeana vaihtoehtona?

Meidät erottaa kehitysmaiden todellisuudesta niin suuri elintasokuilu, että ravinnon merkitys tuntuu unohtuvan. TV:n nuorten miesten kulinaarisiin seikkailuihin saadaan lisälientä oksentamalla vieraan kulttuurin paikallisten elämälle välttämättömiä ainesosia. Sillä saadaan ohjelmaan Jackass-tyyppistä, nykynuorisoa kosiskelevaa draamaa. Siksi Kilpikiven ei pitäisi kirjoittaa siitä, mitä ei tunne. Siitä on hänen ”hyväksyntää ja yhteyttä merkitsevä ele” kaukana. Onneksi paikallisilta löytyy ilmeisesti ymmärtämystä näitä ulkomaalaisia kohtaan. Meillä taas nousee iso häly siitä, kun vieraan maan pääministeri uskaltaa kritisoida kotimaamme ruokakulttuuria.

Onko ruoka menettänyt merkityksensä?

Ruoan ympärillä kuohuu: TV:ssä on kymmeniä ruokaohjelmia, joissa pääosassa ovatkin kilpailijoiden väliset konfliktit tai oksennus, ruoanlaitosta on tullut muodikas harrastus, samalla kun taas toiset kieltäytyvät lihasta tai kaikesta eläinperäisestä, karjankasvatusta vastustaen, nuoret tytöt sairastavat anoreksiaa tai eivät muuten syö juuri mitään pro-ana-muodin mukaisesti, toiset tas syövät liikaa, ylipainosta kärsien. Ruoalla leikitään ja elämöidään.

Tarvitsemme ruokaa pitääksemme itsemme hengissä ja saadaksemme energiaa päivittäiseen toimintaamme. Näyttää kuitenkin siltä, että olemme saavuttaneet sellaisen elintason, jossa ravinnon perimmäinen merkitys on hämärtynyt. Voimme luksustella hienostuneilla, eksoottisilla ruokalistoilla, nirsoilemalla tai syömällä liikaa. Voimme tehdä valintoja ruoan suhteen. Nuoret nyrpistävät nenäänsä ilmaiselle kouluruualle, heittäen tätä roskiin. Kasvissyönti ja jopa vegaanius ovat muodissa ja henkilökohtaiset elämäntapavalinnat on puettu eettiseen ja ekologiseen kaapuun joita tuputetaan muille ainoina oikeina.

Vain muutamia vuosikymmeniä sitten tämä ei olisi ollut mahdollista Suomessa. Eikä kehitysmaissa tule olemaan vielä pitkiin aikoihin. Kehitysmaissa nähdään edelleen nälkää, kun ruokaa tai rahaa sen hankkimiseen ei ole tarpeeksi edes peruselintoimintojen ylläpitämiseen. Näissä vauraiden teollisuusmaiden ruoan ympärille kehitetyt muotivillitykset aiheuttavatkin hämmästelyä. Ruoalla elämöintiin tai nirsoiluun ei yksinkertaisesti ole varaa. Eläinaktivistit, vegaanit ja anorektikot nähdään helposti samoina, teollisuusmaiden liiallisen hyvinvoinnin oireina. Näitä ei tapaa kehitysmaissa, paitsi ehkä vauraan eliitin parissa, missä apinoidaan teollisuusmaiden muoti-ilmiöitä. Köyhän lapsen on irvokasta katsoa TV:stä kokkiohjelmaa, samalla kun vatsa kurnii. Suomestakin matkaa kehitysmaihin hyvin ravittuja nuoria miehiä maistelemaan eksoottisia ruokia ja oksentamaan niitä TV-ohjelmissa. Tällä ei juuri osoiteta kunnioitusta paikallista ruokakulttuuria tai ravintoa kohtaan ylipäätänsä.

Näitä asioita olisi syytä meidänkin pohtia ruokaillessamme täysinäisten lautastemme ääressä (ja osoittaa kiitollisuutta siitä!).