Matkailu ja kaivokset eivät sulje toisiaan pois

Sari Helin kirjoitti Ylen blogissaan 24.2.2016 huolestaan Ylläksen matkailusta ja Hannukaisen kaivoshankkeesta. Helin totesi "Yleensä kun kaivos tulee liian lähelle matkailukohdetta, matkailuelinkeino maksaa hinnan". Kaivoksista matkailun haittana ei ole kuitenkaan näyttöä Suomesta tai maailmalta. Kaivokset eivät ole häirinneet matkailua, vaan ne voivat toimia myös matkailukohteina. Matkailun ja kaivostoiminnan välillä on synergiaa joka voi hyödyttää paikkakuntaa ja aluetta. Esimerkkinä tästä on Kittilä. Kaivoshankkeiden nähdäänkin tuovan matkailulle ristiriitojen sijaan lisäarvoa. Kaivokset ovat geomatkailukohteita ja niitä voidaan jopa suojella geologisina kohteina erityisissä teema- tai geopuistoissa osana geodiversiteettiä.

Tulevaisuuden ennakoimisessa kannattaisikin pohtia myös muita skenaarioita pelkkien uhkakuvien sijaan. Vaihtoehtona voisi tarkastella mm. sitä, että suuri osa ihmisistä ei välttämättä pidä kaivoksia uhkana matkailulleen tai että kaivoksesta voisi olla jopa hyötyä matkailulle. Kaivoshankkeiden suunnittelijoiden on kuitenkin hyvä ottaa matkailukeskukset ja niiden etäisyys huomioon kaavailuissaan ja neuvotella asiasta matkailuyrittäjien ja muiden sidosryhmien kanssa. Tietty etäisyys on hyvä säilyttää näiden välillä, eikä suunnitella kaivosta varta vasten esimerkiksi hiihtokeskuksen juurelle tai sen välittömään läheisyyteen. Suositellusta etäisyydestä ei ole vielä keskusteltu Suomessa ja Hannukaisen tapaus voisi olla hyvä kohde tällaiselle tarkastelulle.

ÄLÄMÖLYSTÖ

Suomessa on nk. punavihreä mielipidevaikuttajien joukko, joka reagoi myrskyn lailla aina kun konsensus-Suomea ravistellaan eriävillä mielipiteillä. Nämä ovat linnoittautuneet etenkin yliopistoon, mutta myös monien mediatalojen toimituksiin. Heitä on myös kirjailijona. Tätä joukkoa kutsutaan älymystöksi. Älymystö älähtää joka kerran, kun mattiapuset ja björnwahlroosit avaavat suunsa. Syntyy melkoinen älämölö, jossa reagoidaan vesikauhuisten koirien lailla ajattelematta ensin, mitä sanomisilla todella tarkoitetaan. Eikä mikään olekaan herkullisempaa, kuin että nämä toisinajattelijat uskaltavat kaikesta huolimatta sanoa mielipiteensä. Älymystön edustajien sormet syyhyävät voidakseen reagoida mielipiteisiin ja odottavat niitä kieli pitkällä ja palava kynä valmiina. Sanomalehtien palstat ja kolumnit, sosiaalinen media ja TV suorastaan räjähtävät näitä paheksuvista kommenteista.

Matti Apusen ja Björn Walhroosin uusliberaaleista mielipiteistä voi olla montaakin mieltä, mutta he tuntuvat suorastaan nauttivan tämän älymystön provosoinnista. Ja tämä älymystö lankeaa provoon kerta toisensa jälkeen, ilman suurempia ponnisteluja. Molemmat herrat käyttävät kärjistyksiä tehokeinoinaan. Älymystö kuitenkin näyttää uskovan että kärjistäminen ja provokaatio ovat heidän yksinoikeuksiaan. Onkin ihmeellistä, että uudistuksia halajava konservatiivikapitalisti on maassamme kapinallinen.

Tämän vuoden Sosiologian päivillä päiviteltiin, miksi yliopistotutkijoiden tutkimuksia ei oteta huomioon yhteiskuntamme poliittisessa päätöksenteossa. Tätä pohtiessa yliopistoissa kannattaakin katsoa peiliin ja yrittää nähdä kuinka kaukana ne jalat itse asiassa ovat maasta ja oikeastaan yhteiskunnasta ja tavallisten ihmisten elämästä. Tuleeko esim. yliopistojen humanistisilta tiedekunnilta sellaisia ajatuksia, joista on muutakin hyötyä kuin joutua yksimielisen nyökyttelyn ja hymistelyn kohteeksi alan tutkimuspäivillä tai samanhenkisten lukemien artikkelien ja opinnäytteiden sivuilla? Kaikki ovat kuitenkin täysin vakuuttuneita omasta erinomaisuudestaan ja absoluuttisesta oikeassa olemisestaan. Tätä ylimielisyyttä vaivoin peittelevää, ”alymystöksi” itseään kutsuvaa ja julkiseen rienaukseen osallistuvaa joukkoa voidaan kutsua täydellä syyllä älämölystöksi.      

Öljyn loppu?

”Miksi poraamme öljyä arktisella alueella tulevan kasvavan

kysynnän tyydyttämiseksi, kun meidän tulisi pyrkiä

vieroittamaan itsemme öljyn käytöstä?”

                                                                                       Greenpeace 2012

Öljy on geologeille kiusallinen luonnonvara. Kolleegamme kaikkialla maailmassa etsivät öljyä yhteiskunnan kasvavaan tarpeeseen. Samalla sen käyttö voi kiihdyttää monien kolleegojen tutkimaa ja toisten kieltämää ilmastonmuutosta.

Joitakin vuosia sitten esittelin Jeremy Leggettin ”Viimeiset pisarat – Hupeneva öljy, lämpenevä ilmasto”-kirjan (Geologi 4/2007). Aiheeseen on palattu tällä kertaa suomalaisin voimin. Rauli Partanen, Harri Paloheimo ja Heikki Waris julkaisivat viime vuonna kirjansa ”Suomi öljyn jälkeen”. Kyse on maamme ja maailmantalouden öljyriippuvaisuudesta ja öljyn loppumisen mahdollisista seurauksista. Leggettin kirjaan päivittämisen lisäksi se ei kuitenkaan oikestaan tuo olennaisesti mitään muuta uutta kuin Suomi-näkökulman.

Resurssiniukuudesta varoittavia esimerkkejä on 1970-luvun Rooman klubin jälkeen tullut kasapäin ja tahti sen kuin tiukkenee. Tuomion pasuunat soivat hälytyskellojen tapaan. Leggettkin puhui öljyhuipun ylittämisestä ja Suomi öljyn jälkeen palaa aiheeseen kotimaisella skenaariolla. Öljytuotantohuipulla tarkoitetaan öljyn tuotannon maksimia, jonka jälkeen tuontanto alkaa hiipumaan. Öljyhuipun dynamiikkaa pahentaa öljyreservien käytännössä mahdoton luotettava globaali arviointi.

Partasen ja kumppaneiden kirja on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Kirja sisältää paljon tietoa öljystä, sen synnystä, käytöstä, tuotantohuipusta, vaikutuksesta talouteen ja öljykriiseistä. Puhutaan paljon myös vaihtoehtoisten ja uusiutuvien polttoaineiden kehittämisestä. Joka aihe on tiukasti sidottu lyhyisiin kappaleisiin, eikä kirjassa sorruta kovinkaan paljon vihervasemmistolle tuttuun saarnaamiseen ja vauhkoiluun. Tosin kirjassa viitataan toisinaan joihinkin kyseenalaisiin ja epämääräisiin enemmän tai vähemmän punavihreisiin nettilähteisiin, joita tekijät pitävät selvästi luotettavina, koska niissä ollaan samaa mieltä kirjoittajien kanssa. Tosin samat tahot saavat myös kritiikkiä osakseen, koska ydinvoimasta ja geenimuuntelusta kirjoittajat ovat näiden kanssa eri mieltä.

Öljystä voidaan olla montaa mieltä jo ilman ilmastonmuutoskeskusteluakin. Halpa öljy on taannut länsimaiden huiman talouskasvun, mutta samalla pönkittänyt Venäjän oligarkkeja, Afrikan ja muiden öljynviejämaiden diktaattoreita sekä tietysti kansainvälisiä öljyyhtiöitä ja niiden osakkeenomistajia. Merkittävä osa näiden saamista varoista kuluu kuitenkin esimerkiksi asehankintoihin, kansalaisten rauhoittamiseksi perustettuihin sosiaalisiin ohjelmiin ja polttoaineiden subventointeihin, lukususjahteihin, yksityislentokoneisiin ja muihin luksustuotteisiin. Riippuvuutemme öljystä onkin huolestuttavaa, eikä sitä välttämättä  tule ajatelleksi autoa tankatessaan. Öljyn tuotannon vähenemiseen ja sitä seuraavaan hinnan nousuun olisi kuitenkin varauduttava. Öljyn kasvava hinta on aina muusta kulutuksesta pois ja öljyn tuonnissa Suomesta valuu valuuttaa ulkomaille.

Öljyn hinnan noustessa on öljyn tuottamisessa otettu käyttöön ennen kannattamottamia öljyn lähteitä, kuten öljyhiekka, liuskeöljy ja bitumi. Kaikkiin liittyy ongemia, joista ympäristöön liittyvät eivät ole suinkaan vähäisimpiä. Kirjoittajien mukaan ”olemme vajonneet niin alas kohtalokkaassa öljyriippuvuudessamme että joudumme kaivamaan seuraavaa annostamme likaisen hiekan seasta. Mielikuva narkomaanista tonkimassa edellisen illan roskakasaa tasoittavan toivossa ei ole kaukana”. Meillä onkin öljyn suhteen sama tilanne kuin metallisissa malmeissa. Helpot esiintymät on jo löydetty ja pitkälti hyödynnetty. Taas uudet esiintymät ovat kalliita ja hankalia löytää ja hyödyntää, mikä nostaa hintoja ennestään. Korkeilla hinnoilla on mahdollisuus hyödyntää köyhiä malmeja, mikä taas kaivosteollisuuden suhdannealttiudessa ei ole ehkä taloudellisesti kovinkaan kestävää, kuten Suomessakin on jouduttu huomaamaan.

EU:ssa on hiljattain herätty metallisten raaka-aineiden tuontiriippuvuuteen, mutta öljystä ei ole jostain syystä kuultut puhuttavan samalla huolella, vaikka ehkä pitäisi. Paradoksaalisinta ja jopa jokseenkin irvokastakin öljy- ja ilmastokeskustelussa on kuitenkin ilmaston lämpenemisestä johtuvan Jäämeren jääpeitteen vähenemisen aiheuttama euforia Arktisen alueen taloudellisen hyödyntämisen mahdollisuuksista. Näitä ovat mm. merireitti Norjasta Aasiaan ja öljyn ja muiden luonnonvarojen etsinnän mahdollistaminen. Tämä avaa Suomellekin uusia mahdollisuuksia pohjoisilla alueillaan, mutta koska arktinen alue on kuitenkin herkkä, eikä toiminta alueella ole ongematonta, ovat luonnonsuojelujärjestöt kuten Greenpeace aiheesta syystäkin huolissaan. Tämä huoli on aiheuttanut jo kaksi Greenpeacen aktivistien tempausta pohjoisen öljynporauslautoilla. Niihin on osallistunut myös suomalaisia, kuten joidenkin silmissä miltei kansallissankariksi noussut Sini Saarela.

Toki jokainen voi tehdä asialle omalta kohdaltaan jotakin. Öljyä tuotetaan, koska sille on kysyntää. Kirjoittajien mukaan ympäristönsuojelu laajana käsitteenä edistää monia toimia, joilla öljyn käyttöä ja riippuvuutta vähennetään. Julkisen liikenteen suosiminen, kerskakulutuksen kritisointi, energiankäytön tehokkuuden parantaminen ja energiasäästö sekä luomutuotannon ja lähi- ja kausiruuan suosiminen ovat tällaisia. Samalla luonnonsuojelijoiden toiminta voi kuitenkin myös nostaa öljyn hintaa ennestään hankaloittamalla sen etsintää ja hyödyntämistä. Toimilla voi olla myös epätoivottuja seurauksia. Monet ympäristöjärjestöt ja vihreät ovat julkisesti kannustaneet mm. Saksaa luopumaan ydinvoimasta. Ikävä kyllä, uusiutuvien lisäksi Saksa rakentaa runsaasti fossiilista energiatuotantoa, jonka käyttöikä on jopa puoli vuosisataa. Kirjoittajista onkin hämmentävää, miten päästövähennyksen tarpeen massiivisuus ei ole lukuisista raporteista huolimatta auennut politiikoille, kansalaisille tai edes kaikille ympäristöjärjestöille. Meillä tuntuu olevan edelleen varaa vastustaa lähes kaikkia vähäpäästöisiä energiantuotantotapoja tuulivoimasta ydinvoimaan.

Kuten kirjoittajat toteavat:  ”Luonto ei välitä siitä, mikä meistä tuntuu mukavalta ja mikä ei. Totuus ei löydy äärimmäisten mielipiteiden keskeltä, vaan sieltä, missä se fysiikan lakien mukaan on”.

Joskus kauan sitten muinaisissa merissä kelluneet ja merten pohjiin hautautuneet pieneliöt eivät aavistaneet, millaisen sopan saisivat tulevaisuudessa aikaan...

 

Partanen, R., Paloheimo, H. ja Waris, H. 2013. Suomi öljyn jälkeen. Riika, Into, 341 s. Ovh 20 €.

Eespäin, toverit! "Tutkijat" taistojen tiellä

Yhteiskuntatieteissä on luonnollisesti aina otettu kantaa yhteiskuntaan ja viime aikoina myös kaivosasioihin. Tosin asenteellisuus ja tutkimuksen neutraalius ovat olleet alalla aina jonkin asteinen ongelma sen tasapainoillessa tieteellisyyden ja paatoksen välillä. Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen kirjoittama Taisteleva tutkimus tekee kuitenkin julistamisesta taidetta! Vastarintaa ja kamppailuja on alalla aina pidetty hienoina asioina, mutta Taistelevassa tutkimuksessa kantaa ottamista ei yritetäkään vältellä, vaan  kannustetaan kumoukselliseen toimintaan ja luokkasotaan 'valtarakenteiden paljastamiseksi ja kapitalismin murskaamiseksi'! Kirja voisikin olla raikas, virkistävä potku patsastelevan neutraalin akateemisen teennäisyyden (tai ’taantumuksen’?) kasvoihin, jos se ei toisi mieleen 1970-luvun tukahduttavaa taistolaisuutta. Taistelevan tutkimuksen ero taistolaisuuteen on kuitenkin se, että viimeinen vannoi totalitaarisen Neuvostoliiton nimeen. Taisteleva tutkimus taas ei haikaile tämän perään, mutta vastustaa epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa, puolustaen heikkoja ja syrjittyjä. Tekijöiden nuori ikä saattaa selittää sen, ettei yhtäläisyyttä samaan douktrinaatioon havaita vai onko kyse pahemman luokan historiallisen muistin puutteesta? Yhtäläisyyttä taistolaisuuteen on myös äärivasemmistolle tyypillinen sotaisa kielenkäyttö, mikä saa miettimään haluaisivatko tekijät tarttua kynän sijasta mieluummin aseisiin?

Kirjoittajien paatos, idealismi, aatteen palo ja paneutuminen aiheeseen ja maailman parantamiseen ovat kuitenkin kunnioitettavia ja innostavia. Sitä kun ei tänä päivänä enää näe. Joissakin kohdin kirjaa oma nyrkkini alkaa melkein huomaamattani kohota ilmaan. Voi jopa sortua äärivasemmiston märkään uneen siitä että ’revoluzion’ on kulman takana ja sorretut massat valmiina ottamaan vallan.  Kirjoittajien into ja naivius ovatkin samalla hellyttäviä, mutta myös myötähäpeää aiheuttavia. Ryppyotsaisuudestaan ja sokeasta idealistisesta ideologisuudestaan huolimatta tekijät on saatu jotenkin takakannen kuvaan herttaisesti hymyilemään.

Kirjan mukaan vasemmistolaista toimintaa ja teoretisointia ei oikeastaan enää harjoiteta teollisuusmaissa, vaan katse kääntyy kehitysmaihin. Vasemmiston uusi ilmansuunta on etelässä, tarkemmin sanottuna Etelä-Amerikassa, missä useiden maiden hallitukset ovat vasemmistolaisia. Kirjan esimerkit ovatkin useimmiten kehitysmaista, joissa monia yhteiskunnallisia peruskysymyksiä ei ole vielä ratkaistu. Sorto ja syvä epäoikeudenmukaisuus ovat niissä edelleen nykypäivää, ja taistelevalla tutkimuksella ja kansalaisyhteiskunnan liikehdinnällä on edelleen tilausta ja oma tarpeellinen roolinsa. Kirjassa nostetaankin esiin jumaloiden kehitysmaiden kansanliikkeet ja kriittisen kasvatutustieteen teoreetikot, kuten brasilialaiset Maattomien maatyöläisten liike ja Paulo Freire. Monille kuitenkin Freiren maanmies, fantasiakirjailija Paulo Coelho, on huomattavasti tunnetumpi ja merkittävämpi.

Kirjoittajien intoilusta huolimatta taistelevan tutkimuksen opit ovat hankalasti sovellettavissa teollisuusmaihin kuten Suomeen, joissa tulonjakoon ja oikeudenmukaisuuteen liittyvät ongelmat on voitettu ja jonka vuoksi sosiaalidemokraatitkin ovat kriisissä. Teollisuusmaissa huomio kiinnittyy tasa-arvoon, vähemmistöihin, prekariaattiin sekä eläinoikeus-, ympäristö-, ja globalisaatikriittisen liikkeen tapaisiin kamppailuihin. Naistutkimus on taistelevaa tutkimusta parhaimmillaan.

Taistelevalla tutkimuksella on monia eri linjoja, kuten militanttitutkimus. Linjat eivät juurikaan poikkea toisistaan. Niistä tunnetuin on toimintatutkimus. Siinä kanta tutkimusaiheeseen on otettu jo ennen aineiston keräämistä. Tutkija heittäytyy tutkittavaan ilmiöön tavoitteenaan parantaa epäkohtia ja puolustamansa yhteisön tilannetta tutkimuksellaan. Törmäsin tähän akateemiseen aktivismiin uraanikiistan aikana (2006-2008), jolloin tutkija-aktivistit jakoivat opinnäytteissään orjallisesti uraanin vastaisen kansanliikkeen ajatukset, levittäen sen propagandaa ja ottaen kantaa liikkeen agendan mukaisesti. Silloin oli pakko kysyä: onko propaganda tiedettä? Esitelmöidessäni aiheesta Maantieteen päivillä Tampereella v. 2008, minua valaistiin siitä että ’konflikteissa, kuten uraanikiistassa tai Suomen sisällissodassa, ei voi olla neutraali. Oma kanta on vain tehtävä selväksi itselle ja muille’. Taisteleva tutkimus onnistuu tässä loistavasti! Siksi joillekin kirja voikin olla vapauttava kulttuuriteko. Kirja sisältää paljon kritiikkiä nykyistä yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, julkaisemista ja yliopistoelämää kohtaan. Sillä voikin olla joillekin positiivisia vaikutuksia. Se voi olla piristysruiske niille opiskelijoille, tutkijoille ja professoreille, jotka notkuvat ja haukottelevat tylsyydestä turhautuineina yliopistojen käytävillä, luennoilla ja kahvihuonekeskusteluissa. Kirjan innoittamina yliopistojen tunkkaisten kulmahuoneiden ja Neuvostoliiton romahtamisen myötä identiteettikriisiin ja eksyksiin joutuneet  taistolaistutkijat voivat nousta kauhtuneilta nojatuoleiltaan, kaivaa Marxin Pääoman piilostaan, panna Agit Prop soimaan ja saada taas iloa, innostusta ja uskoa elämään. Nyt voi muutenkin kuin vappuna taas astua ’etujoukkoon’ kadulle laulaen, tanssien ja rumpua päristäen! Paatosta ei enää tarvitse kääriä akateemiseen kaapuun tai käyttää kiemuraisia keinoja peitelläkseen omaa vakaumustaan ja asenteellisuuttaan tutkimuksessaan, vaan sen voi tehdä iloisesti julistaen. Mutta pakko kai on taas kysyä: onko se tieteellistä tutkimusta vai pelkkää eliitin inteligentsian aktivismia?

Kirja on osoitus siitä, miten puna-vihreiden linssien läpi voi nähdä asiat yksioikoisen mustavalkoisesti. Vaikka sana kriittinen toistuu kautta kirjan, täydellinen kritiikittömyys ja absoluuttinen oikeassa olemisen varmuus huokuvat tekstistä. Tätä utopiassa ja idealismissa piehtarointia lukiessa ei voi kuin ihmetellä, missä kammiossa tai norsunluutornissa tekijät ’tutkimustaan’ oikein tekevät? Voidaanko yliopistoissa olla tosiaan noin kaukana todellisuudesta? Tuleekin mieleeni Eduskuntatalon edessä järjestetyn ’Nyt saa riittää!’-mielenosoituksen yhtä irti maan kamarasta ollut nuori opiskelijatyttö, joka huusi ’Valta kansalle!’ TV-kameroille, kymmenelle anarkistille ja ohikulkijoille, nähtävästi tajuamatta itse tilanteen tahatonta komiikkaa. Passiivisia ohikukijoita (eli ’kansaa’) Mannerheimintiellä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Taistelevan tutkimuksen tekijätkin varmasti odottavat että lukijansa kyhäävät oitis omat barrikaadinsa.

Kirjan innoittaman yritin luonnontieteilijänä soveltaa taistelevaa tutkimusta epätoivoisesti omaan alaani geologiaan. En kuitenkaan onnistunut siinä kovin hyvin. Esim. arkeeista graniittia tutkiessa eivät Freiren, Marxin, Pierre Bourdieun tai Slavoj Žižekin sanomiset paljoa paina. En pystynyt myöskään vakuuttavasti ja ideologisen oikeaoppisesti kuvaamaan eroosion, laattatektoniikan tai jääkausien epäoikeudenmukaisuutta, alempien sedimenttikerrosten sortoa tai metamorfoosissa tapahtuvaa fluidien ’riistämistä’ ja metallien rikastumista ’etuoikeutettuihin’ paikkoihin. Voisin tietenkin vaatia mannerlaattojen pysäyttämistä tai oikeutta mineraaleille perustamalla mineraalien vapautusrintaman, mutta nekään eivät tunnu kovin järkeviltä vaihtoehdoilta. Taisteleva tutkimus on kuitenkin mahdollista geologian ja yhteiskunnan rajapinnassa, kuten ympäristö- ja luonnonvarakysymyksissä, joissa sitä harjoitetaankin jonkin verran. Yhteiskunnallisessa luonnonvaratutkimuksessa toisinaan unohdetaan yhteiskunnan tarvitsevan luonnonvaroja. Maassamme on lukuisia yhteiskunnallisia kaivostutkimushankkeita, joiden kentällä on paljon potentiaalia taistelevan tutkimuksen harjoittamiseen. Taistelevaa tutkimusta kiinnostavat konfliktit ja niiden aikaansaaminen. Viidessä kaivostutkimushankkeessa tutkitaankin Kuusamon kaivoskonfliktia. Mutta jos haluaa tutkia konfliktia, eikä sellaista ole, se voidaan aina saada aikaan jotta sellaista voidaan tutkia. Kaivoshankkeen vastustuksen aikaansaamiseksi ei siis välttämättä tarvita aktivisteja. Tähän voivat riittää 'tutkijat'. Suuttumus ja sen herättäminen kun ovat taistelevan tutkimuksen voimavara ja päämäärä. Koska taisteleva tutkimus pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan asioihin, tutkimuksella voi olla sosiaalisia vaikutuksia ja tähän juuri pyritäänkin. Vaikutukset eivät kuitenkaan aina välttämättä ole taistelevien tutkijoiden tai sen kohteena olevan yhteisön toiveiden ja tavoitteiden mukaisia, vaan voivat olla jopa ristiriidassa keskenään. Tutkimuksellakin on näin yhteiskuntavastuunsa, jonka jokaisen tutkijan ja tutkimushankkeen pitäisi ottaa huomioon. 

 opuksi pitää kaiketi kysyä kirjan hengen mukaisesti: Kenen joukoissa sinä seisot?

"Suur"mielenosoitus Helsingissä 24.10.2014

Hallituksen ydinvoimapäätös, vihreiden lähtö hallituksesta ja uuden ympäristöministerin lausunnot sääntelyn purkamisesta ja soiden suojeluohjelman pysäyttämisestä olivat ilmeisesti kimmokkeena iltapäivällä 24.10.2014 koolle kutsuttuun ”Suurmielenosoitukseen rauhan ja ympäristön puolesta”. Useat kansalaisjärjestöt yhdistivät voimansa Eduskuntatalon edessä ja sitä seuraavassa kulkueessa Helsingin keskustassa. Optimistisesti tätä kutsuttiin ”suurmielenosoitukseksi”. Median mielenkiintoa se ei kuitenkaan herättänyt, koska siitä ei uutisoitu missään. Kolea, viimainen ja harmaa perjantai-iltapäivä sai toimittajat vetäytymään viikonlopun viettoon. Helsingin Sanomien toimittajat seurasivat tapahtumaa korkeintaan Sanomatalon ikkunoista.

Mielenosoituksen osallistujamäärästä ei ole virallista tietoa, mutta arvio on joitakin satoja. Ehkei ihan suumielenosoituksesta voida silloin puhua? Tällaiseksi mielenilmauksen teki kuitenkin ilmeisesti se, että siihen yhdistettiin lähes kaikki mitä on mahdollista vastustaa tässä maassa ja kansainvälisestikin, eivätkä kaivokset tietenkään voineet paletilta puuttua. Kaivosten lisäksi vastustettiin  mm. sotia, ydin- ja uraaniaseita, Suomen asevientiä, Natoa, Pohjois-Amerikan ja EU:n välisiä vapaakauppasopimuksia (TTIP ja CETA), palestiinalaisten ja paperittomien tilannetta, soidensuojeluohjelman ja muun ympäristösääntelyn purkua, turvetuotantoa, jne. Paikalla oli aktivisteja maakunnista asti ja banderolleja monenlaisia. Monien asioiden yhdistäminen saattaakin olla nykyään ainoa keino saada massoja liikkeelle. Puhutaan paljon aktivismin pirstaloitumisesta, "kevyt"- ja "reppuaktivismista", missä toimintaan ja järjestöihin ei enää sitouduta, vaan ”vaelletaan” protestista ja projektista toiseen usein netissä klikkailemalla. Tosin monen eri asian yhdistäminen kaivoskeskusteluun saattaa ennakoida kuudetta suomalaista ympäristöprotestin aaltoa. Itä-Suomen yliopiston ympäristöpolitiikan professorin Pertti Rannikon mukaan luonnonvarakysymyksistä saattaa olla kehkeytymässä sellainen. Paikalla olikin kaivoskeskustelussa kunnostautuneita toimijoita. Mika Flöjt Kuusamosta ojensi biokemisti Jari Natuselle Paskalapio-palkinnon hänen kaivoskriittisestä näytteenottotyöstään ympäri Suomea. 

 
Mielenosoituksessa olivat puhujina myös kaksi ex-ministeriä, Ville Niinistö ja Paavo Arhinmäki.  Samaan aikaan kommunistimummot jakoivat Työväen sanomia osallistujille.

Lukuisten puheiden jälkeen kylmässä värjötelleet mielenosoittajat ohjattiin kulkueeseen keskustaan pitkin Mannerheimintietä rummut päristen ja jo kliseiksi muodostuneet valkoiset Anonymous-naamarit vilkkuen. Mielenosoituksen teemoissa oli joitakin asioita joita vastaan minäkin voisin marssia. Kuljinkin jonkin aikaa kulkueen mukana ”osallistuvana journalistina”, mutta gonzo-toimittaja-kirjailija Hunter S. Thompsonin jalanjälkiä seuraten aktivistin antaumukseni kylmenevässä ja pimenevässä illassa päättyi ensimmäiseen baariin Lasipalatsin kulmilla. Kannustin ohikulkevaa joukkoa lämpimän baarin ikkunasta lasi kädessäni. Juuri näin - eteenpäin, companheiros! Aloitin viikonlopun vieton toisten vielä marssiessa…

 

 

 

 

 

 

Älytöntä populismia kaivosasioista?

Aina ansiokkaassa kolumnissaan Saska Saarikoski kertoi älykkäästä ja älyttömästä populismista. (HS 9.1.). Valitettavasti samalla aukeamalla HS:n kotimaantoimittaja Heli Saavalainen sortui jälkimmäiseen Merkintöjä-palstalla todetessaan että Suomi on julistettu kestävän kaivosteollisuuden mallimaaksi, mikä on hänelle irvokasta Talvivaaran ympäristötuhojen vuoksi. Hänen ”takaraivossaan napsahtaa” aina kun joku julistaa Suomea jonkun asian mallimaana.

Kyse on varmastikin väärinkäsityksestä? Saavalaiselle ja muille ekopopulismin harrastajille kerrottakoon, että Suomea ei ole julistettu kestävän kaivosteollisuuden mallimaaksi. Kyse on tavoitteesta vuodelle 2020. Tätä varten Työ- ja elinkeinoministeriö julkisti viime vuonna toimintaohjelman Suomi kestävän kaivannaisteollisuuden edelläkävijäksi. Sen laadintaan osallistui laaja joukko viranomaisia, asiantuntijoita, sidosryhmiä ja kansalaisjärjestöjä pääministeri Jyrki Kataisen, työministeri Lauri Ihalaisen, elinkeinoministeri Jan Vapaavuoren ja ympäristöministeri Ville Niinistön johdolla.

Kuten nimikin kertoo, toimintaohjelmassa on lueteltu sarja toimenpiteitä, joiden avulla tähän tavoitteeseen halutaan päästä. Ohjelmaan kannattaa tutustua. Se löytyy TEMin sivuilta:

http://www.tem.fi/files/36939/Suomi_kestavan_kaivannaisteollisuuden_edellakavijaksi_-_toimintaohjelma.pdf

Kaivosasioiden käsittelyyn oikeat termit

Helsingin Sanomissa ovat menneet kaivoslain termit taas kerran sekaisin, kuten kotimaisessa mediassa aika usein tapahtuu. HS Kaupunki-palstalla kerrottiin 19.10. henkilöstä, jolle Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (Tukes) ei myöntänyt malminetsintälupaa Vantaalle. Evättyä lupaa kutsuttiin jutussa ”kaivosvaltaukseksi” ja kerrottiin että kaivosta ei voi näin ollen perustaa. Malminetsintäluvalla ei kuitenkaan perusteta kaivosta, kuten juttu antaa ymmärtää.

Eniten hämmästystä jutussa aiheutti kuitenkin termi ”kaivosvaltaus”. Alan ammattilaisena kysynkin: mikä se on? Termiä käytetään ahkerasti mediassa ja kaivoskeskustelussa,  mutta on valitettavasti harhaanjohtava. Se on omiaan aiheuttamaan turhaa sekaannusta jo muutenkin sekavaan ja tunteita herättävään kaivoskeskusteluun. Kaivoksia ei vallata, eikä valtaus ole kaivos.Malminetsintälupaa kutsuttiin vanhassa kaivoslaissa valtaukseksi. Vuonna 2011 uudistetussa kaivoslaissa vastaava termi on malminetsintälupa. Nimensä mukaisesti malminetsintälupa antaa luvan suorittaa tutkimuksia tietyllä alueella, joiden avulla malmiesiintymiä voidaan löytää. Malminetsintäluvalla ei perusteta kaivosta, vaan siihen tarvitaan kaivoslupaa, jota haetaan Tukesilta. Malminetsintä ja kaivos ovat siis eri asioita sekä käytännössä että lainsäädännössä.  

Vaikka HS ei ole tässä virheiden viljelyssä yksin, se tekisi kuitenkin suuren palveluksen itselleen ja yhteiskunnalle, jos selvittäisi toimittajilleen ja lukijoilleen kaivosalan oikeat termit. Se voisi näin näyttää hyvää esimerkkiä, joka lisäisi median yhteiskuntavastuullisuutta villinä vellovassa kaivoskeskustelussa.

Tietoa kaivoslaan ja –lakiin liittyvistä asioista saa Tukesista, Geologian tutkimuskeskuksesta ja Työ- ja elinkeinoministeriöstä. 

Toni Eerola

Geologi, Espoo