Eespäin, toverit! "Tutkijat" taistojen tiellä

Yhteiskuntatieteissä on luonnollisesti aina otettu kantaa yhteiskuntaan ja viime aikoina myös kaivosasioihin. Tosin asenteellisuus ja tutkimuksen neutraalius ovat olleet alalla aina jonkin asteinen ongelma sen tasapainoillessa tieteellisyyden ja paatoksen välillä. Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen kirjoittama Taisteleva tutkimus tekee kuitenkin julistamisesta taidetta! Vastarintaa ja kamppailuja on alalla aina pidetty hienoina asioina, mutta Taistelevassa tutkimuksessa kantaa ottamista ei yritetäkään vältellä, vaan  kannustetaan kumoukselliseen toimintaan ja luokkasotaan 'valtarakenteiden paljastamiseksi ja kapitalismin murskaamiseksi'! Kirja voisikin olla raikas, virkistävä potku patsastelevan neutraalin akateemisen teennäisyyden (tai ’taantumuksen’?) kasvoihin, jos se ei toisi mieleen 1970-luvun tukahduttavaa taistolaisuutta. Taistelevan tutkimuksen ero taistolaisuuteen on kuitenkin se, että viimeinen vannoi totalitaarisen Neuvostoliiton nimeen. Taisteleva tutkimus taas ei haikaile tämän perään, mutta vastustaa epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa, puolustaen heikkoja ja syrjittyjä. Tekijöiden nuori ikä saattaa selittää sen, ettei yhtäläisyyttä samaan douktrinaatioon havaita vai onko kyse pahemman luokan historiallisen muistin puutteesta? Yhtäläisyyttä taistolaisuuteen on myös äärivasemmistolle tyypillinen sotaisa kielenkäyttö, mikä saa miettimään haluaisivatko tekijät tarttua kynän sijasta mieluummin aseisiin?

Kirjoittajien paatos, idealismi, aatteen palo ja paneutuminen aiheeseen ja maailman parantamiseen ovat kuitenkin kunnioitettavia ja innostavia. Sitä kun ei tänä päivänä enää näe. Joissakin kohdin kirjaa oma nyrkkini alkaa melkein huomaamattani kohota ilmaan. Voi jopa sortua äärivasemmiston märkään uneen siitä että ’revoluzion’ on kulman takana ja sorretut massat valmiina ottamaan vallan.  Kirjoittajien into ja naivius ovatkin samalla hellyttäviä, mutta myös myötähäpeää aiheuttavia. Ryppyotsaisuudestaan ja sokeasta idealistisesta ideologisuudestaan huolimatta tekijät on saatu jotenkin takakannen kuvaan herttaisesti hymyilemään.

Kirjan mukaan vasemmistolaista toimintaa ja teoretisointia ei oikeastaan enää harjoiteta teollisuusmaissa, vaan katse kääntyy kehitysmaihin. Vasemmiston uusi ilmansuunta on etelässä, tarkemmin sanottuna Etelä-Amerikassa, missä useiden maiden hallitukset ovat vasemmistolaisia. Kirjan esimerkit ovatkin useimmiten kehitysmaista, joissa monia yhteiskunnallisia peruskysymyksiä ei ole vielä ratkaistu. Sorto ja syvä epäoikeudenmukaisuus ovat niissä edelleen nykypäivää, ja taistelevalla tutkimuksella ja kansalaisyhteiskunnan liikehdinnällä on edelleen tilausta ja oma tarpeellinen roolinsa. Kirjassa nostetaankin esiin jumaloiden kehitysmaiden kansanliikkeet ja kriittisen kasvatutustieteen teoreetikot, kuten brasilialaiset Maattomien maatyöläisten liike ja Paulo Freire. Monille kuitenkin Freiren maanmies, fantasiakirjailija Paulo Coelho, on huomattavasti tunnetumpi ja merkittävämpi.

Kirjoittajien intoilusta huolimatta taistelevan tutkimuksen opit ovat hankalasti sovellettavissa teollisuusmaihin kuten Suomeen, joissa tulonjakoon ja oikeudenmukaisuuteen liittyvät ongelmat on voitettu ja jonka vuoksi sosiaalidemokraatitkin ovat kriisissä. Teollisuusmaissa huomio kiinnittyy tasa-arvoon, vähemmistöihin, prekariaattiin sekä eläinoikeus-, ympäristö-, ja globalisaatikriittisen liikkeen tapaisiin kamppailuihin. Naistutkimus on taistelevaa tutkimusta parhaimmillaan.

Taistelevalla tutkimuksella on monia eri linjoja, kuten militanttitutkimus. Linjat eivät juurikaan poikkea toisistaan. Niistä tunnetuin on toimintatutkimus. Siinä kanta tutkimusaiheeseen on otettu jo ennen aineiston keräämistä. Tutkija heittäytyy tutkittavaan ilmiöön tavoitteenaan parantaa epäkohtia ja puolustamansa yhteisön tilannetta tutkimuksellaan. Törmäsin tähän akateemiseen aktivismiin uraanikiistan aikana (2006-2008), jolloin tutkija-aktivistit jakoivat opinnäytteissään orjallisesti uraanin vastaisen kansanliikkeen ajatukset, levittäen sen propagandaa ja ottaen kantaa liikkeen agendan mukaisesti. Silloin oli pakko kysyä: onko propaganda tiedettä? Esitelmöidessäni aiheesta Maantieteen päivillä Tampereella v. 2008, minua valaistiin siitä että ’konflikteissa, kuten uraanikiistassa tai Suomen sisällissodassa, ei voi olla neutraali. Oma kanta on vain tehtävä selväksi itselle ja muille’. Taisteleva tutkimus onnistuu tässä loistavasti! Siksi joillekin kirja voikin olla vapauttava kulttuuriteko. Kirja sisältää paljon kritiikkiä nykyistä yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, julkaisemista ja yliopistoelämää kohtaan. Sillä voikin olla joillekin positiivisia vaikutuksia. Se voi olla piristysruiske niille opiskelijoille, tutkijoille ja professoreille, jotka notkuvat ja haukottelevat tylsyydestä turhautuineina yliopistojen käytävillä, luennoilla ja kahvihuonekeskusteluissa. Kirjan innoittamina yliopistojen tunkkaisten kulmahuoneiden ja Neuvostoliiton romahtamisen myötä identiteettikriisiin ja eksyksiin joutuneet  taistolaistutkijat voivat nousta kauhtuneilta nojatuoleiltaan, kaivaa Marxin Pääoman piilostaan, panna Agit Prop soimaan ja saada taas iloa, innostusta ja uskoa elämään. Nyt voi muutenkin kuin vappuna taas astua ’etujoukkoon’ kadulle laulaen, tanssien ja rumpua päristäen! Paatosta ei enää tarvitse kääriä akateemiseen kaapuun tai käyttää kiemuraisia keinoja peitelläkseen omaa vakaumustaan ja asenteellisuuttaan tutkimuksessaan, vaan sen voi tehdä iloisesti julistaen. Mutta pakko kai on taas kysyä: onko se tieteellistä tutkimusta vai pelkkää eliitin inteligentsian aktivismia?

Kirja on osoitus siitä, miten puna-vihreiden linssien läpi voi nähdä asiat yksioikoisen mustavalkoisesti. Vaikka sana kriittinen toistuu kautta kirjan, täydellinen kritiikittömyys ja absoluuttinen oikeassa olemisen varmuus huokuvat tekstistä. Tätä utopiassa ja idealismissa piehtarointia lukiessa ei voi kuin ihmetellä, missä kammiossa tai norsunluutornissa tekijät ’tutkimustaan’ oikein tekevät? Voidaanko yliopistoissa olla tosiaan noin kaukana todellisuudesta? Tuleekin mieleeni Eduskuntatalon edessä järjestetyn ’Nyt saa riittää!’-mielenosoituksen yhtä irti maan kamarasta ollut nuori opiskelijatyttö, joka huusi ’Valta kansalle!’ TV-kameroille, kymmenelle anarkistille ja ohikulkijoille, nähtävästi tajuamatta itse tilanteen tahatonta komiikkaa. Passiivisia ohikukijoita (eli ’kansaa’) Mannerheimintiellä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Taistelevan tutkimuksen tekijätkin varmasti odottavat että lukijansa kyhäävät oitis omat barrikaadinsa.

Kirjan innoittaman yritin luonnontieteilijänä soveltaa taistelevaa tutkimusta epätoivoisesti omaan alaani geologiaan. En kuitenkaan onnistunut siinä kovin hyvin. Esim. arkeeista graniittia tutkiessa eivät Freiren, Marxin, Pierre Bourdieun tai Slavoj Žižekin sanomiset paljoa paina. En pystynyt myöskään vakuuttavasti ja ideologisen oikeaoppisesti kuvaamaan eroosion, laattatektoniikan tai jääkausien epäoikeudenmukaisuutta, alempien sedimenttikerrosten sortoa tai metamorfoosissa tapahtuvaa fluidien ’riistämistä’ ja metallien rikastumista ’etuoikeutettuihin’ paikkoihin. Voisin tietenkin vaatia mannerlaattojen pysäyttämistä tai oikeutta mineraaleille perustamalla mineraalien vapautusrintaman, mutta nekään eivät tunnu kovin järkeviltä vaihtoehdoilta. Taisteleva tutkimus on kuitenkin mahdollista geologian ja yhteiskunnan rajapinnassa, kuten ympäristö- ja luonnonvarakysymyksissä, joissa sitä harjoitetaankin jonkin verran. Yhteiskunnallisessa luonnonvaratutkimuksessa toisinaan unohdetaan yhteiskunnan tarvitsevan luonnonvaroja. Maassamme on lukuisia yhteiskunnallisia kaivostutkimushankkeita, joiden kentällä on paljon potentiaalia taistelevan tutkimuksen harjoittamiseen. Taistelevaa tutkimusta kiinnostavat konfliktit ja niiden aikaansaaminen. Viidessä kaivostutkimushankkeessa tutkitaankin Kuusamon kaivoskonfliktia. Mutta jos haluaa tutkia konfliktia, eikä sellaista ole, se voidaan aina saada aikaan jotta sellaista voidaan tutkia. Kaivoshankkeen vastustuksen aikaansaamiseksi ei siis välttämättä tarvita aktivisteja. Tähän voivat riittää 'tutkijat'. Suuttumus ja sen herättäminen kun ovat taistelevan tutkimuksen voimavara ja päämäärä. Koska taisteleva tutkimus pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan asioihin, tutkimuksella voi olla sosiaalisia vaikutuksia ja tähän juuri pyritäänkin. Vaikutukset eivät kuitenkaan aina välttämättä ole taistelevien tutkijoiden tai sen kohteena olevan yhteisön toiveiden ja tavoitteiden mukaisia, vaan voivat olla jopa ristiriidassa keskenään. Tutkimuksellakin on näin yhteiskuntavastuunsa, jonka jokaisen tutkijan ja tutkimushankkeen pitäisi ottaa huomioon. 

 opuksi pitää kaiketi kysyä kirjan hengen mukaisesti: Kenen joukoissa sinä seisot?