ILMASTOKESKUSTELU BRASILIASSA

Miksi kehitysmaissa on vaikea hillitä ilmastonmuutosta?

Brasilian vuodenvaihdetta hallitsivat luonnonkatastrofit. São Paulon ja Rio de Janeiron osavaltioita piiskasivat rankkasateet, jotka aiheuttivat tulvia ja maanvyörymiä. Niiden seurauksena kuoli kymmeniä ihmisiä. Ne aiheuttivat suuria materiaalisia vahinkoja ja lukuisia kodittomia. Vahingot ovat suuria, koska yhä enemmän ihmisiä asuu riskialttiilla paikoilla, kertoo geologian professori José Oswaldo de Araújo Brasílian yliopistosta. Tällä kertaa luonnononnettomuudet eivät kuitenkaan koskeneet vain köyhiä. Brasilialaisen yläluokan turistien suosimassa Angra dos Reisin eräällä saarella maanvyörymä tuhosi kukkulan juurelle rakennetun luksusmajatalon. Vain neljä sen vieraasta säilyi hengissä. Samalla etelämpänä Rio Grande do Sulissa tulva vei kokonaisen sillan mukanaan aiheuttaen lukuisia kuolonuhreja. Espoon Sellon ampumavälikohtaus hautautui kotimaisten katastrofiuutisten alle uuden vuoden aattona.

Brasilialaiset ovat tottuneet sään ääri-ilmiöihin. Niitä tapahtuu joka vuosi samaan vuodenaikaan. Siksi TV-kolumnisti Arnaldo Jabor totesi, etteivät tämänkään vuodenvaihteen luonnononnettomuuksien olisi pitäneet tulla päättäjille yllätyksenä. Silti niihin ei oltu varauduttu. Tämän vuotisia katastrofeja pahensi vielä El Niño-ilmiön loppuvaihe, kertoo Elisabete Alves Ferreira, Brasilian meteorologisen instituutin johtaja. Amazoniasta virtasi runsaasti kosteaa ilmaa Rion ja São Paulon alueille. Kesä on ollut tavallista lämpimämpi ja vaikka pohjoisempana on satanut paljon, etelä-Brasilian Santa Catarinan osavaltio on kylpenyt auringossa. Viime vuosina Santa Catarinankin osavaltiota ovat kuitenkin koetelleet tulvat ja kuivuudet. Siellä on nähty jopa eteläiselle Atlantille harvinaisia sään ääri-ilmiöitä kuten tornadoja. Onkohan niitä odotettavissa myös tälle vuodelle? Ja onko ilmastonmuutos syynä näihin?

Ennustusten mukaan ilmastonmuutos tulee koettelemaan rankemmin kehitysmaita. Keskustelu aiheesta on näissä kuitenkin melko vaatimatonta. Ne ovat myös nihkeitä toimimaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Niissä vallitsevan mielipiteen kiteytti Brasilian presidentti Luís Inácio Lula da Silva Kööpenhaminan ilmastokokouksen alla: ”syypäitä ilmastonmuutokseen ovat valkoihoiset, sinisilmäiset ihmiset”, tarkoittaen pohjoisen pallonpuoliskon teollisuusmaiden asukkaita.

Brasilian äänellä on painoarvoa. Maa on yksi maailman merkittävimmistä talouksista. Se on Kiinan, Intian ja Venäjän rinnalla kehitysmaiden kehittyvien markkinoiden veturi. Brasilia on luonnonvaroiltaan rikas latinalaisen Amerikan teollisuusmahti. Ilmastonmuutoksen kannalta siitä tekee merkittävän myös Amazonian sademetsä.

Jos Suomessa vatvotaan ilmastonmuutosta suuntaan jos toiseenkin ja lasketaan hiilijalanjälkeä, ekologista selkäreppua, yms., Brasiliassa eletään huolettomasti. Kulutusvalinnoissa ei ympäristöä pohdita. Maan energiantarve tyydytetään suureksi osaksi vesivoimalla. Brasilia on myös edelläkävijä biopolttoaineiden kehittämisessä ja käytössä, vaikka onkin omavarainen öljyntuottajamaa. Maalla on myös paljon potentiaalia muillekin uusiutuville energiamuodoille.

Santa Catarinan osavaltion pääkaupungissa Florianópoliksessa toimivan Poliittisen ekologian instituutin johtaja Agripa Alexandre toteaa että ”Brasiliassa ryhdytään ilmastonmuutosta hillitseviin tai siihen sopeuttaviin toimenpiteisiin vasta kun vahinko on jo tapahtunut, eli amanhã” (huomenna). Contas Abertas-kansalaisjärjestön tutkimuksen mukaan Brasiliassa panostetaan enemmän luonnonkatastrofien seurausten korjaamiseen kuin niiden ennaltaehkäisyyn. Sama pätee ilmastonmuutoksen hillintään, kertoo Alexandre.

Hiilidioksidipäästöjen vähentäminen ja energiansäästö nähdään keinoina torjua imastonmuutosta. Mutta maassa jossa ”kaikki mitä kylvää, kasvaa”, ei ole totuttu säännöstelemään mitään. Maa on yksi maailman suurimmista elintarvikkeiden tuottajista. Vesivoimalla tuotettua sähköä ja biopolttoaineita ei ole tarvinnut säästellä, kertoo maantieteiljä Arthur Frasson. Sähkön säästämisen syynä on lähinnä sähkölasku, ei ilmastonmuutos, hän naurahtaa. Maalla on myös suuret makean veden varannot. Köyhyydestä huolimatta maassa ei ole ollut sotia, nälänhätää, tms., joka olisi pakottanut ajattelemaan niukempaa huomista. Siksi mm. ruokaa haaskataan huomattavia määriä erityisesti keski- ja yläluokan perheissä. Kierrätystä ei juurikaan harjoiteta ja ruoantähteet päätyvät yleensä kaatopaikoille yhdessä muun jätteen kanssa – metaania päästämään, valittaa Frasson.

Maailman jyrkimmästä tuloeroista johtuen kaikki eivät elä yltäkylläisyydessä. Monet saavat elantonsa mm. kierrätyksellä, keräten tölkkejä, muovipulloja ja paperia muun roskan seasta. Niitä kerätään itse työnnettäviin kärryihin, joilla kerääjät kuljettavat ja myyvät ”tuotantonsa” kierrätyslaitoksille. Näiden ”muurahaisten” työn tuloksena Brasilia on alumiinitölkkien kierrätyksen maailmanmestari. Maa kierrättää 96,5 % alumiinistaan ”dyykkaamalla”. Nämä ympäristösankarit elävät kuitenkin slummien hökkeleissä tai pahimmassa tapauksessa kadulla, kertoo Frasson. Työtä ei arvosteta, eikä siitä makseta palkkaa, hän valittaa. Se mikä toiselle on roskaa, on joillekin elinehto.

”Suuremmasta kulutuksestaan huolimatta, teollisuusmaiden asukkailla on paremmat mahdollisuudet vastata ilmastonmuutoksen asettamiin haasteisiin”, kertoo maantieteen opettaja Elisiane Caetano. Koulutustaso ja tiedonsaanti ovat parempia. Asian ymmärtäminen on helpompaa. Tämän lisäksi esim. Euroopassa sodat ja karut luonnonolosuhteet ovat aiheuttaneet niukkuutta aiemmin, joten mahdollinen tuleva säännöstely olisi helpompaa hyväksyä ja sopeutua siihen. ”Tätä edesauttaa myös kurinalainen ja pidättyväinen protestanttinen maailmankatsomus”, lisää Caetano.

Kehitysmaissa vasta nyt monet ovat saaavuttamassa teollisuusmaiden kulutustason. Ilmastonmuutos on monille edelleen kaukainen, vaikeasti ymmärrettävä asia. ”Ilmaston ääri-ilmiöt ovat olleet kehitysmaissa riesana aina. Köyhät ovat valitettavasti tottuneet kärsimään niistäkin. Heille se on ikään kuin Jumalan tahto. Monien mielestä tässä suhteessa mikään ei tule muuttamaan ilmastonmuutoksenkaan suhteen”, toteaa Caetano. ”Jos kehitysmailta tullaan vaatimaan vastaavia ilmastonmuutosta hillitseviä toimenpiteitä kuin teollisuusmailta, on parempi laittaa hanskat naulaan”, naurahtaa Caetano. Jos teollisuusmaat eivät näytä esimerkkiä, on turha odottaa sitä kehitysmailta.

Lagesin poliisipäällikkö Márcio Schutz kertoo että ”jos brasilialaisia on vaikea saada noudattamaan liikennesääntöjä, miten voidaan odottaa heidän toteuttavan ilmastonmuutosta hillitseviä toimenpiteitä?” Ympäristöasioiden suhteen ajatellaan helposti edelleen ”miksi minun pitää tehdä jotain jos muutkaan eivät tee?”, kertoo Schutz.

Teollisuusmaiden odotetaan tekevän osansa joka niille kuuluu. Niiden pitää olla edelläkavijöitä ja näyttää esimerkkiä. Näiltä odotetaan myös rahallista tukea kehitysmaiden ilmastonmuutosta hillitseviin toimiin, jota Kööpenhaminan ilmastokokouksessa luvattiin. ”On kuitenkin epäselvää, kuinka suuri osa rahoituksesta päätyy sille tarkoitettuihin kohteisiin vai joidenkin taskuihin esimerkiksi Brasiliassa?”, kysyy Caetano.

Brasilian odotetaan hillitsevän etenkin metsäkatoaan Amazoniassa ja lisäävän sademetsiensä suojelua. Lulan hallitus on kuitenkin virallistamassa laittomia hakkuualueita, sahoja ja maatiloja, kertoo Frasson. Tämän odotetaan helpottavan näiden valvontaa.

Tosin kun teollisuusmaiden ympäristöaktivistit pauhaavat karjankasvatuksen ja lihansyönnin paheista, Brasiliassa hymähdellään aiheen merkityksestä huolimatta, kertoo Frasson. Ne ovat osa maan kulttuuria. Churrasco, eli lihavarrasateria on kansallisruoka. Liha on myös maalle tärkeä vientituote. Vaikka kasvissyönti on Brasiliassakin kasvussa, sen noudattajia kuitenkin ihmetellään yhä. Vegaanit, anorektikot ja eläinaktivistit luokitellaan helposti samaan pussiin. Kehitysmaissa nämä saavat hyvin vähän ymmärrystä osakseen. He ovat monille teollisuusmaiden hyvinvoinnin oireita. ”Ajatellaan että kun kaikki muut ongelmat on ratkaistu, kapinan kohteiksi ja huomion saamiseksi pitää ilmeisesti löytää uusia ongelmia”, arvelee Frasson. Kehitysmaissa ei katsota olevan varaa sellaiseen nirsoiluun, hän toteaa. ”Jos Brasiliassa vaadittaisiin lihansyönnin rajoittamista ja karjankasvatuksen lopettamista, se saisi luultavasti aikaan kansanliikkeen”, naurahtaa Frasson.

Elisiane Caetanon mukaan Brasiliassa ympäristöasioita ja etenkin ilmastonmuutosta käsitellään maassa vähän ja yleensä vain kouluopetuksessa tai tiedeaikakauslehdissä. Suurelle osalle väestöä aihe on edelleen outo tai täysin tuntematon. Toisin kuin meillä, maan TV-ohjelmissa ilmastonmuutos ei juuri esiinny. On kuin koko ongelmaa ei olisikaan.

Tämä tuntuu samalla sekä helpottavalta että ärsyttävältä. Helpottavalta, koska koko ajan ei vouhoteta eikä mietitä mihin syyllistyy, varsinkin jos vertaa Suomessa vallitsevaan ”ilmastoähkyyn”, josta on puhuttu tässäkin lehdessä (11/09). Ja ärsyttävältä, kun niin merkittävää asiaa ei huomoida ollenkaan. Suomen ilmastohysterian ja Brasilian hällä-väliä-fatalismin välille olisikin hyvä saavuttaa jonkinlainen tasapaino.

Oikeudenmukaisuus, tulonjako sekä elin- ja koulutustason nostaminen ovat vastaus moniin kehitysmaiden ongelmiin. Niiden avulla on helpompi vastata myös ilmastonmuutoksen asettamiin haasteisiin, arvelee Frasson.

Toni Eerola

Aika ja geologia ydinjätteiden loppusijoituksessa

Aika on keskeinen käsite ydinjätteiden loppusijoituskeskustelussa. Kallioperään varastoitu ydinjäte muuttuu uraanin luonnollisen radioaktiivisuuden tasolle 200.000 vuoden kuluessa. Anu Nousiaisen mukaan ”sellaisen ajanjakson pystyy käsittämään vain geologi” (HS Kuukausiliite 3/2010). Ilmastonmuutos, ydinjätteiden loppusijoitus ja uraanin etsintä ovat tuoneet geologiaa enemmän esille kuin voisi toivoakaan, tosin ei aina positivisessa valossa. Se liittyy kaikkiin näihin kysymyksiin.

Anu Nousiainen kertoi muinaisista ilmastonmuutoksista. Muinaiset jää- ja lämpökaudet otetaan huomioon kun puhutaan ydinjätteiden loppusijoituksesta, kun itse ilmastonmuutoskeskustelussa ne usein sivuutetaan. Ilmastomme tulee muuttumaan vastedeskin, olimme siihen syyllisiä tai emme. Jääkaudet tulevat rouhimaan kallioperäämme ja vaikuttamaan sen jännitystiloihin, kuten se on tehnyt jo monet kerrat aiemminkin. Niiden välisten lämpökausien aikana meren pinta nousee. On kuitenkin vaikea sanoa, ulottuvatko vaikutukset kallioperään varastoituun ydinjätteseen. Aika ja ilmastonmuutokset tulevat vaikuttamaan meihin enemmän kuin kallioperään tai ydinjätteisiin. Me muutumme enemmän kuin ne.

Osmo Pekonen (HS Tiede 4.8.2009) esitti osuvan vertauksen ajan vaikutuksista ydinjätteiden loppusijoituksen suhteen. 100.000 vuotta sitten Neandertalinihminen asutti Eurooppaa. Anu Nousiainen käytti vertausta jutussaan ydinjätteiden loppusijoituksesta, päätyen kanteen asti (HS Kuukausiliite 3/2010). Vertaus on hauska, mutta harhaanjohtava. Ydinjätteiden loppusijoituksessa on katsottava tulevaisuuteen.

Emme voi tietää, mitä meille tapahtuu satojen tuhansien vuosien aikana. Varmaa on se, että kallioperä on vakaampi kuin yhteiskunnat. Kehitymmekö edelleen vai kuolemmeko sukupuuttoon? Sivilisaatiomme voi jatkaa kehityskulkuaan tai taantua. Voimme kuluttaa luonnonvaramme loppuun tai keksiä uusia, suuntautua avaruuteen tai käpertyä Maan kamaralle. Ennen pitkään saavutuksemme muuttuvat kuitenkin tuulten tuivertamaksi tomuksi. On kuitenkin selvää, että jääkausien aikana, jolloin Fennoskandian päällä on kolmen kilometrin paksuinen jäätikkö, täällä ei ole ketään. Ydinjätteiden loppusijoituspaikkaa ei luultavasti pystytä jatkuvasti valvomaan, ainakaan maan päältä. Routa voi saavuttaa loppusijoitustason ja rikkoa kalliota. Jäätikön paino ja sen sulaminen voivat liikuttaa kalliolohkoja. Pohjavesi voi päästä kosketuksiin ydinjätekapseleiden kanssa ja hapettaa ne. Ydinjätettä voi päätyä pohjaveteen. Se voi muodostaa merkittävän paikallisen ongelman lämpökauden koittaessa ja ihmisen palatessa pohjoiseen. On myös mahdollista, että ydinjätettä voidaan hyödyntää uudelleen.

Anu Nousiainen kutsui ydinjätteiden loppusijoitusta ”ihmisen kylmäpäisimmäksi päätökseksi”. Kylmäpäisintä olisi jättää loppusijoittamatta. Mitä ydinjätteelle pitäisi tehdä, jos sitä ei saisi loppusijoittaa? Korkearadioaktiivista jätettä säilytetään nyt maanpintavarastoissa. Se ei näköjään ole suuri uhka, mutta kun ydinjäte eristetään maan uumeniin, se muuttuu vaaralliseksi. Mikä logiikka tässä piilee?

Kehityksemme on vienyt meidät pisteeseen, jolloin on tehtävä vaikeita ja kauaskantoisia päätöksiä. Ydinjätteiden loppusijoitus on yksi niistä. Sille ei ole tällä hetkellä muita vaihtoehtoja. Ehkä niitä syntyy tulevaisuudessa. Joka tapauksessa jälkeläisemme tulevat olemaan päätöksestä kiitollisia.

Ilmastonmuutoskeskustelu tuo esiin uusiutuvia energiamuotoja, joita on kehitettävä, jotta ne tulevaisuuden energiapaletissa muodostaisivat varteenotettavia, turvallisia ja kestävän kehityksen mukaisia vaihtoehtoja ydinvoimalle ja fossiilisille polttoaineille.

Toni Eerola

Geologi

REVOLTA EM CABINDA

A guerra civil de Angola terminou em 2002, mas refugiados angolanos continuam vindo para Finlândia. O ônibus da seleção de Togo é atacado em Cabinda.

Que Cabinda é essa e o que está acontecendo em Angola?

Há uma onda de imigração da África para Ásia. Muitos países estão em guerra ou as condições são tais, que as pessoas querem sair de lá por outros motivos. a Finlândia recebe refugiados não só da Somália, mas de outros países africanos também. Os requerentes de asilo político de Angola mantém os intérpretes de língua portuguesa ocupados aqui. Mas se a guerra civil já terminou em Angola, de que é que eles estão fugindo?

Violações de direitos humanos como cotidiano

Apesar do fim da guerra civil, uma das províncias angolanas está agitada. A província mais setentrional, a enclave de Cabinda está em rebelião. Esta quer se tornar independente e por isto está em um conflito armado.

A guerra, violações de direitos humanos e perseguição política são corriqueiras em Cabinda. Estas fazem as pessoas se refugiarem para exterior. Um terço dos cabindenses vivem como refugiados na República Democrática de Congo. Uma parte dos refugiados requer proteção internacional até na Finlândia. Segundo os dados do Departamento de Migração da Finlândia, houve 43 requerentes de asilo político angolanos no país no ano passado. Parte destes são menores de idade. A quantidade está aumentando o tempo todo. Muitos tem relatos e sinais de maus tratos e tortura. Os pais ou outros membros da família estão desaparecidos ou mortos.

”Temos prestado atenção às violações de direitos humanos perpetrados pelo Governo Angolano em Cabinda a partir de 2003-2004, conta Peter Takirambundde, o diretor da Seção pela África da Human Rights Watch. Segundo o último relatório anual desta organização de direitos humanos, a situação em Cabinda é alarmante. Já houve até o pedido de intervenção da Comissão de Direitos Humanos da Conselho Africano. Mesmo assim, o conflito praticamente não aparece na mídia.

Através do ”ataque do futebol” às manchetes

Há muitas guerras no mundo. Muitas destas são “esquecidas”, pois não são tratadas pela mídia. Porém, algumas destas podem passar a ter o interesse dela. Na Yemen, por exemplo, tem querra já por décadas, mas somente quando os Estados Unidos concentrou a sua atenção ao país devido à Al Qaida, é que o conflito começou receber atenção internacional.

O ônibus da seleção de Togo, que estava a caminho da Copa Africana, foi atacado com tiros em Cabinda, Angola no início deste ano. O ataque foi anunciado ter cometido pela facção armada da FLEC, Frente de Libertação do Enclave de Cabinda. Só neste momento é que o movimento separatista entrou nas manchetes do mundo. Porém, a guerra é travada desde 1975.

”A nossa intenção não foi atirar no ônibus da seleção de Togo, mas sim, guardas fronteiras do Governo de Angola”, disse Rodrigues Mingas, o Secretário Geral do braço armado da FLEC para o jornal inglês The Guardian. As mídias do mundo falaram em um “brilhante campanha de publicidade”.

Na Finlândia, a situação dos refugiados de Cabinda só teve atenção na ocasião da decisão de deportação de ”Arlindo” (nome mudado) no ano passado. ”A decisão de deportação fez surgir um movimento contrária à est, da qual fazem parte organizações juvenis de esquerda e do Partido Verde, disse a Katja Tuominen, diretora da ONG Vapaa liikuvuus (livre movimento) para revista Fifi.fi. ”Ao nosso ver a decisão foi feita por princípios errados. Se Arlindo retornar a Angola, ele vai ser morto”, ela disse. No caso do Arlindo, a mídia finlandesa só se relatou o caso de um indivíduo e não esclaresceu o que havia por trás da vinda de refugiados angolanos ao país. Ao mesmo tempo a discussão sobre a migração e refugiados está acirrada na internet e jornais e até uma ministra finlandesa foi ameaçada de morte por racistas e oponentes à vinda de refugiados ao país.

Rebelião por petróleo

Cabinda é situada na costa do Atlântico, nas fronteiras da República de Congo e República Democrática de Congo, no lado norte do Rio Kongo. Está separada de Angola, o que desta província um enclave. Os cabindenses fazem parte do grupo étnico de Bakongo, que se subidivide nos tribos woyo-, vili-, ndingi-, yombe- e sundi. A língua é kikongo, ou seja, diferentes dialetos da língua kongoense, além da língua dominante portuguesa e francesa. Através da fusão de português e kikongo surgiu uma linguagem simples, chamada ibinda ou fiote. Esta é uma das razões para desejo de independência. Os cabindenses se consideram diferentes em relação ao resto de Angola. A província tem também muitas riquezas naturais. Cabinda produz 700.000-900.000 barris de petróleo por dia, o que é 70% da produção petrolífera de Angola. Por isto, Cabinda é chamada de Kuwait da África. ”A província quer administrar a produção do petróleo por si mesma, por que agora o lucro desta não fica em Cabinda, mas sim, é destinado para outros lugares pelo governo angolano”, diz um requerente de asilo em Helsinki.

Muitos dos conflitos da África são relacionados com riquezas naturais. As empresas de petróleo multinacionais estão envolvidos também no caso de Cabinda. Estas tem apoiado o governo angolano, mas agora desejam que se alcance paz na região, conta Global Security.org no seu site.

O Partido FLEC tem lutado pela independência de Cabinda. Porém, esta entrou em controvérsias internas e se fragmentou em vários movimentos que disputam entre si. Os movimentos declararam independência de Cabinda em Paris, onde possuem representações. Porém, o Fórum pelo Diálogo de Cabinda, liderado pelo vice presidente e Secretário Geral da FLEC Renovada, Antônio Bento Bembe quer estabelecer um pacto de paz, se Cabinda conseguir autonomia. ”Outros não aceitam negociações pela paz, mas querem a independência completa”, disse N’zita Enrique Tiago, o presidente da FLEC-FAC para o canal France24-TV-kanavalle em 2006. Os guerrilheiros separatistas da FLEC-FAC atacam contra objetivos do governo e exército angolano sob a liderança de Estanislau Miguel Boma. Entre outras ações, seqüestram funcionários das companhias petrolíferas.

O governo angolano, liderado pela MPLA, não aceita o movimento separatista de Cabinda e a conseqüente perda de recursos do petróleo. O ex-movimento de libertação luta contra um movimento pela libertação. O exército angolano está tentando sufocar a rebelião com 30.000 soldados. Conforme um refugiado ”mais conflitos ocorrem na região de Kivolo-Liveti entre as cidades de Buco Zau e Belize” na Cabinda Central. Ao mesmo tempo membros de FLEC e ativistas de direitos humanos são perseguidos, presos e assassinados em outros lugares na província.

”Lutamos pela independência do nosso país. Cabinda não é Angola. Os portuguêses se enganaram ao anexá-la à Angola. O nosso povo vive na miséria e as nossas riquezas resvalam às mãos dos outros. Sofremos, mas através da luta podemos conseguir a independência. Assim, o povo de Cabinda poderá ter bem-estar também”, sonha um refugiado.

(Box): Angola: palco da guerra fria

Os países africanos se tornaram independentes nas décadas de 1960 a 1980. Porém, muitos destes caíram em guerras civis sangrentas. A áfrica independente foi o palco da guerra fria. Os Estados Unidos e os governos racistas de minorias brancas da África do Sul e Rodésia financiaram movimentos guerrilheiros de direita, que se rebelaram contra os governos negros de orientação esquerda, representados pelos movimentos de libertação e apoiados pela União Soviética e Cuba. Os comerciantes de armas esfregaram as mãos de satisfação. Angola, ex-colônia de Portugal, foi um típico exemplo disto. A UNITA e a MPLA (Movimento pela Libertação de Angola) travaram uma sangrenta guerra civil por décadas. Esta arruinou o país e matou e invalidou milhões de pessoas. Um terço da população de 13 mihões estava no exílio. A Finlândia também recebeu refugiados de Angola. Quando o socialismo entrou em colapso e a guerra fria terminou, a Angola também obteve paz, mas só em 2002. Começou a reconstrução e o retorno dos exilados ao país. A volta dos refugiados angolanos é uma das maiores operações humanitárias da organização de assistência aos refugiados da ONU. Porém, por causa da situação de Cabinda, o exílio está ainda em andamento.

Toni Eerola

O autor é tradutor juramentado finlandês-português-finlandês, atuando como intérprete nas questões relacionadas com os refugiados angolanos na Finlândia

ILTAPÄIVÄLEHTIEN LÖÖPIT SAAVAT VOIMAAN PAHOIN

Tommy Lindgren kirjoitti aina mainiossa kolumnissaan (HS 14.05.08) iltapäivälehtien lööppien epäeettisyydestä. Lindgren antoi esimerkiksi Espanjan bussiturman menehtyneiden kuvilla mässäilyn, jota on jo ehditty kutsua ”surupornoksi”.

Hänen näkemyksiinsä on helppo yhtyä. Samassa lehdessä Sanomalehtien liiton tuore selvitys kertoo kuitenkin iltäpäivälehtien olevan ”paras media antamaan arjen puheenaihetta”. Lisäksi niitä pidetään ”rohkeina, yllätyksellisinä ja viihdyttävinä”. Eli tämä on lehden kuluttajan mielipide. On siis oikeastaan turha syyllistää lehtiä, jos yleisö haluaa tuon tyyppistä ”uutisointia”. Lindgrenkin toteaa että iltapäivälehdessä tiedetään mistä naruista vedetään. Tarjonta kohtaa kysynnän.

Itse en suostu ostamaan lehteä, jonka kaupan kassalla nähdyt lööpit saavat minut voimaan pahoin. Mutta niille, joita oikeasti kiinnostavat julkkisten lemmenlomat, toilailut ja muiden onnettomuudet, ne menevät kuin kuumille kiville. Lehteä lukevat ihmiset näyttävät kaipaavan suuria tunteita suurissa värikuvissa ja vähäisellä tekstillä. Jonkun suru on toisen viihdettä. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?

Meitä on moneksi. Siksi kyseinen roska myy ja kokeilee jatkuvasti uusia rajoja. Samalla lehdet nostavat tekopyhästi julkisuuteen asioita, joita meidän pitäisi kollektiivisesti paheksua, kuten joidenkin tekstiviestit. Ihmeellistä on se, että näitä lehtiä lukevat jopa akateemisesti koulutetut. Niistä saa puheenaihetta työpaikan kahvipöytäkeskusteluihin, jos ei muuta keksi. Ihmeellisintä on kuitenkin se, että niin kutsutut laatulehdetkin ovat lähteneet samaan peliin mukaan. Ja Sanomalehtien liiton viestintäjohtaja vielä väittää, ettei kyse ole median viihteellistymisestä?

Toni Eerola
Espoo

Jalankulkija, käytä oikeuttasi!

Aina silloin tällöin syntyy julkisuudessa keskustelua jalankulkijan turvattomuudesta kaupunkiemme suojateillä. Ulkomailla asuessani törmäsin siihen tuon tuostakin, mutta olen yllättynyt siitä että tämä turvattomuuden kulttuuri on rantautunut tännekin. Erityisen törkeäksi se käy silloin, kun kyseessä on lapsia, vanhuksia, lastenvaunuja työntäviä äitejä, tai kuten eräässä esimerkissä, rollaattorilla liikkuvia.

Keskustelussa on puhuttu ”kepistä ja porkkanasta” autoilijoiden kuriin saattamiseksi. Sillä välin kun odotamme valtaapitäjien toimenpiteitä, suosittelen kaikille asiasta suivaantuneille jalankukijoille oikeuksiensa radikaalia käyttämistä ”kansalaistottelemattomuudella”. Siinä sovelletaan väkivallatonta vastarintaa: jos autoilija ei aio hiljentää, vaikka näkee jalankulkijan suojatien päässä, ojenna käsi STOP-merkiksi ja osoita selkeästi, että lähdet ylittämään tietä. Sillä on maaginen vaikutus. Kokemukseni mukaan viimeistään tässä vaiheessa autoilijat hiljentävät ja pysähtyvät. Jos autoilija alkaa kuitenkin käytöksesi takia autossaan elämöimääni, huuda ”suojatie!”, sitä osoittaen.

Jos autokoulussa ei asiaa opeteta tai se on unohtunut, valista autoilijaa. Hän tarvitsee sitä. Ne valkoiset viivat tiessä eivät ole koristeita.

Vastarinnassa on kuitenkin syytä olla varovainen auton etäisyyden ja nopeuden suhteen. Pitää harkita, jos ja milloin lähtee ylittämään katua auton lähestyessä. Mutta siellä missä on suojateitä, pitäisi jo nopeusrajoituksenkin vuoksi ajaa varovasti. Toimintaa ei luonnollisestikan suositella talvella. Tosi kamikaze-kaupunkisisseille suositellaan kypärän, polvi- ja kyynärpääsuojusten käyttöä. Tapaturmavakuutus on myös hyvä olla kunnossa. Vaikka herkullisinta ja tienaavampaa on hakea korvauksia oikeusteitse autoilijalta. Tässä tapauksessa valitse mersu tai bemari jonka alle jäädä.

Sisimmässään luulisi kuitenkin jokaisen autoilijan tietävän, että jalankulkijan päälle ajaminen suojatiellä on pahempi asia kuin jostakin myöhästyminen. Nyky-yhteiskuntamme kiireistä huolimatta ei ole siis liikaa pyydetty kunnioittamaan heikomman osapuolen, eli jalankulkijan oikeuksia.

Eräsä Beatlesin levynkansi, jossa neljä liverpoolilaista muusikkkoa ylittää kadun suojatiellä turvallisesti, on sivistyneessä liikkennekultturissaan symbolinen kuin kampanjajuliste. Se olkoon esimerkkinämme.

Jos pakokaasujen ja niiden kasvihuonepäästöjen lisäksi jalankulkijat joutuvat sietämään autoilijoiden piittamattomuutta liikenneturvallisuudesta, on se omiaan lisäämään paineita Helsingin keskustan autottomuuden vaatimuksiin. Joten malttia liikenteeseen, autoilijat!

Toni Eerola

Sofi on oikeassa

Maassa jossa ei tapahdu mitään, on helppo löytää tunteita herättäviä puheenaiheita. Kirjailija Sofi Oksanen aiheutti myrskyn vesilasiin Tanskan TV:lle antamallaan haastattelulla. Siinä hän kertoi suomalaisten miesten olevan väkivaltaan ja alkoholin käyttöön taipuvaisia.

Onko tuossa nyt jotain niin kauhean uutta tai totuudesta kaukaa haettua, että siitä pitää shokeerautua? Kyllä pohjoismaalaiset muutenkin sen jo tietävät. Meillähän on noissa taipumuksissa jo vuosisataiset (/tuhantiset) perinteet. Olemme siitä kuuluisia. Suomi on Euroopan väkivaltaisin maa ja alkoholilla on siinä osuutensa.

Kansakunnan kaapin päälle nostettu Eppu Normaali kertoi tuosta todellisuudesta jo 1980-luvulla kappaleessaan Murheellisten laulujen maa. Ei siitä ole koskaan noussut minkäänlaista haloota. Jopa Ministeri Stefan Wallinille se kuvastaa parhaiten suomalaista mielenmaisemaa. Meillä tosiaan on ongelmia. Meillä ”napsahtaa” useammin kuin muualla. Puukot ja kirveet heiluvat. Kohteena ovat lähimmäiset. Lumihanki kutsuu perheitä edelleen. Ihmisiä "putoaa" parvekkeilta. Meille kuitenkin muut ovat ”tempperamenttisia”.

On toisinaan turhauttavaa, miten pienistä asioista se herne livahtaa nenään täällä. Poliittisen korrektiuden vaatimus hipoo naurettavuuden (tai itkun) rajoja. Mitään ei saisi sanoa, varsinkaan ulkomailla? Feministit ovat yleensä olleet tämän sensuurin etujoukkoa. Ilmeisesti ”Audi-miehen” saama kohtalo aiheutti syvän haavan suomalaisen miehen sieluun. Olemmeko me miehetkin nyt niin herkkähipiäisiä, että sorrutaan vastaavaan?

Eli Sofi Oksanen saa kritisoida venäläisiä ja virolaisia, mutta ei suomalaisia? Jatka Sofi samaa rataa. Me muut voimme hävetä.

Toni Eerola

Lähetetty Helsingin Sanomiin 29.11.09

Onko lasten saaminen epäeettistä?

Luontoliiton uusi pääsihteeri, Luonnonsuojeluliiton ilmastovastaavana tunnetuksi tullut Leo Stranius kertoi itsestään Suomen luonnossa 9/2009. On mielenkiintoista tietää ympäristöaktivistin taustoista ja motiiveista työhönsä. Huomioni kiinnittyi erääseen kohtaan. Se aiheutti kummastusta. Stranius on päättänyt olla hankkimatta lapsia ”eettisistä syistä”.

Mitähän tälläiset eettiset syyt ovat? Mitä on järkeilty päästäkseen tuollaiseen johtopäätökseen? Eikö lasten saaminen olekaan luonnollista, biologisten viettiemme tulosta? Sehän on geeniperimämme jatke. Olemme harrastaneet lisääntymistä jo joidenkin miljoonien vuosien ajan. Ilman sitä emme olisi täällä. Onko Stranius hurahatanut naistutkijoiden uskomuksiin, joissa ihmisen biologisuus kielletään?

Jos lasten saaminen on epäeettistä, niin millä perusteella? Sitä voi ehkä ymmärtää väestönkasvulla ja sen aiheuttamalla paineella. Ihailen tuollaista epäitsekkyyttä. Kotokutoinen idealismi on joillakin voimakkaampi kuin luonnollinen perheen perustamisvietti.

Straniukselle adoptio on parempi vaihtoehto. Onko se siis eettisempää kuin oman lapsen hankinta? Eikö adoptio voi olla toisen huonon aseman hyväksikäyttöä? Monesti adoptioon turvautuvat sellaiset vanhemmat, jotka eivät voi saada omaa lasta. Se tapahtuu yleensä köyhien orpokodeista. Lasten vanhemmilla ei usein ole mahdollisuuksia huolehtia lapsestaan.

Ilmastonmuutos on vienyt ”eettisyyden” uusin ulottuvuuksiin. Sen varjolla ajetaan ydinvoimaa, kasvisruokaa, naisten asemaa ja geenimuuntelua. Lapsettomuus on uutta. Nimittämällä omia valintojamme ”eettisiksi” voimme sortua ekopöyhkeilyyn. Pidämme itseämme parempina kuin muut. Tässä tapauksessa niitä isiä ja äitejä, joilla on omia lapsia tai jotka ovat päättäneet niitä hankkia.

Stranius haluaa elää niin kuin "opettaa"(?). Toivottavasti tämä päähänpisto ei kuitenkaan leviä. Kukahan tulevaisuudessa maksaisi Straniuksenkin eläkkeen?

Isänä suosittelen perhe-elämää ja lasten hankkimista. Se saa jalat hyvin maahan. Normaali perhe-elämä saattaisi tehdä Straniuksellekin hyvää.

Toni Eerola

Kahden pojan isä

Lähetetty palautteena Suomen Luontoon 30.11.09.