Kaivosasioiden käsittelyyn oikeat termit

Helsingin Sanomissa ovat menneet kaivoslain termit taas kerran sekaisin, kuten kotimaisessa mediassa aika usein tapahtuu. HS Kaupunki-palstalla kerrottiin 19.10. henkilöstä, jolle Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (Tukes) ei myöntänyt malminetsintälupaa Vantaalle. Evättyä lupaa kutsuttiin jutussa ”kaivosvaltaukseksi” ja kerrottiin että kaivosta ei voi näin ollen perustaa. Malminetsintäluvalla ei kuitenkaan perusteta kaivosta, kuten juttu antaa ymmärtää.

Eniten hämmästystä jutussa aiheutti kuitenkin termi ”kaivosvaltaus”. Alan ammattilaisena kysynkin: mikä se on? Termiä käytetään ahkerasti mediassa ja kaivoskeskustelussa,  mutta on valitettavasti harhaanjohtava. Se on omiaan aiheuttamaan turhaa sekaannusta jo muutenkin sekavaan ja tunteita herättävään kaivoskeskusteluun. Kaivoksia ei vallata, eikä valtaus ole kaivos.Malminetsintälupaa kutsuttiin vanhassa kaivoslaissa valtaukseksi. Vuonna 2011 uudistetussa kaivoslaissa vastaava termi on malminetsintälupa. Nimensä mukaisesti malminetsintälupa antaa luvan suorittaa tutkimuksia tietyllä alueella, joiden avulla malmiesiintymiä voidaan löytää. Malminetsintäluvalla ei perusteta kaivosta, vaan siihen tarvitaan kaivoslupaa, jota haetaan Tukesilta. Malminetsintä ja kaivos ovat siis eri asioita sekä käytännössä että lainsäädännössä.  

Vaikka HS ei ole tässä virheiden viljelyssä yksin, se tekisi kuitenkin suuren palveluksen itselleen ja yhteiskunnalle, jos selvittäisi toimittajilleen ja lukijoilleen kaivosalan oikeat termit. Se voisi näin näyttää hyvää esimerkkiä, joka lisäisi median yhteiskuntavastuullisuutta villinä vellovassa kaivoskeskustelussa.

Tietoa kaivoslaan ja –lakiin liittyvistä asioista saa Tukesista, Geologian tutkimuskeskuksesta ja Työ- ja elinkeinoministeriöstä. 

Toni Eerola

Geologi, Espoo

Kirjaesittely: Ilmastonmuutokseen sopeutumisen käytäntö

 

Kun YK:n kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n julkaisi viimeisen raporttinsa vuonna 2007, esittäen 90% varmuuden siitä että ihminen on syyllinen ilmaston lämpenemiseen, tämä aiheutti Suomessa vuosina 2007-2010 melkoisen hysterian julkisessa keskustelussa ja mediassa. Tätä kutsuttiin ilmastoähkyksi, eli liika on liikaa. Ilmastonmuutoskeskustelu vaimenikin muuutama vuosi sitten toistuvien kylmien talvien, Kööpenhaminan ilmastokokouksen flopin, IPCC-kritiikin, ilmastoähkyn ja hysteriaan väsymisen vuoksi. Vapaa toimittaja, nykyinen Tampereen yliopiston vietinnän vieraileva professori ja entinen Vihreän langan päätoimittaja, Elina Grundström, kiteytti turhautumisensa ilmastokeskustelun tyrehtymiseen Helsingin Sanomien Vieraskynäpalstalla 28.09.2010, kääntäen huomionsa kaivosteollisuuteen, joka onkin onnistunut synnyttämään otsikkoja ihan kiitettävästi. Ympäristökeskustelu sai Suomessa toisen puheenaiheen.

Ilmastonmuutos ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään. Arktiksen jääpeite hupenee vuosi vuodelta ja sään ääri-ilmiöitä koetaan eri puolilla maapalloa. Tuntuu kuitenkin siltä, että ilmastonmuutoksen suhteen on saavutettu tietynlainen paradigmaattinen tila. Siitä puhutaan nyt käytännöllisemmällä tasolla kuin ennen, ilman siihen aiemmin liittyvää ideologista intoilua ja hysteeristä hörhöilyä. Teot vaan puuttuvat edelleen.

Nyt ilmastokeskustelu saattaa kuitenkin palata uudelleen. Kuuman pitkän kesän jälkeen julkaistiin IPCC:n uusi raportti. Tämän mukaan on ”äärimmäisen todennäköistä” että ihminen vaikuttaa ilmastoon lämpenevästi, muiden mahdollisten tekijöiden ohella. Raportin mukaan kasvihuonekaasujen määrä on korkeimmillaan 800 000 vuoteen. Ilmasto lämpenee, jäätiköt sulavat, merenpinta nousee, sään ääri-ilmiöt lisääntyvät, tulee kuivuutta, yms. Näillä voi olla ihmisen ja yhteiskunnan kannalta vahingollisia vaikutuksia. Suomelle ilmastonmuutos voi kuitenkin olla jopa edullista kasvukauden pidentyessä. Henkilökohtaisesti olen tietysti sitä mieltä, että me suomalaiset itse asiassa ansaitsemmekin hieman miellyttävämmän ilmaston, kuten n. 8000 vuotta sitten...

Sillä välin kun yhdet vielä kinastelevat siitä lämpeneekö ilmasto ja onko se ihmisen aiheuttamaa, tarttuen mm. auringonpilkkuihin ja pilviin kuin hukkuva oljenkorteen, toiset laskevat edelleen eri juustolajikkeiden hiilijalanjälkeä ja käyttävät ilmastonmuutosta omia agendojaan edistääkseen, jotkut miettivät miten sopeutua ilmastonmuutokseen käytännössä. Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) erikoistutkija Philipp Schmidt-Thome ja Aalto-yliopiston väitöskirjatutkija Johannes Klein ovat toimittaneet kansainvälisen artikkelikokoelman aiheesta. Climate Change Adaptation in Practice. From Strategy Development to Implementation-kirjan on julkaissut arvovaltainen Wiley-Blackwell-tiedekustantamo.

Ilmastonmuutoksen olemassaolosta ja ihmisen vaikutuksesta ei kirjassa kiistellä. Minusta se onkin   ”so last season”. Se on geotieteellinen paradigma. On oltava pragmaattinen: oli ihminen syypää tai ei, on ilmastonmuutoksiin ja niiden seurauksiin joka tapauksessa yritettävä sopeutua parhaamme mukaan, päästövähennysten lisäksi. Tieteellisesti kiista on tietenkin edelleen mielenkiintoinen, mutta pelkällä akateemisella kinastelulla ei asiassa päästä konkreettisesti mihinkään.

Kirjassa on kunnioitettavat 22 artikkelia. Ne eivät ole kuitenkaan mitään lyhyitä proceedings-tyyppisiä koosteita, vaan monisivuisia, aiheisiinsa syventyviä tekstejä. Suurin osa niistä käsittelee merenpinnan nousua ja siihen valmistautumista Euroopaassa, eritoten Itämeren rannikkovaltioissa. Artikkeleita on kuitenkin myös kauempaakin, kuten Aasiasta. Lisääntyvien rankkasateiden aiheuttamat tulvat saavat myös runsaasti huomiota.

Mielestäni yksi mielenkiintoisimmista artikkeleista on kirjan tomittajien käsialaa. Se koskee ilmastonmuutokseen sopeutumisen viestintää, eli miten ihmisille kerrotaan niistä toimenpiteistä, mitä sopeutuminen tulee vaatimaan. On melko loogista, että meren rannoilla asuvat tulevat kärsimään merenpinnan noususta eniten, mutta siitä heille ja päättäjille kertominen ja vaadittavien toimenpiteiden toteuttaminen ovat huomattavan paljon monimutkaisempia asioita. Merenpinnan nousu sadassa vuodessa ei ehkä hetkauta useampia. Matkailu tulee kuitenkin kärsimään ja turistien ilmastonmuutoshavainnointia on myös tutkittu kirjassa. Kirjoittajina on myös suomalaisia tutkijoita, jotka esittävät pääkaupunkiseudun ja Hangon sopeutumissuunnittelua sekä ilmastonmuutoksen vaikutusta pohjaveteen.

Kirja on juuri päättyneen GTK:n vetämän Climate Change: Impacts, Costs and Adaptation in the Baltic Sea Region (BaltCICA)-hankkeen lopputuote. BaltCICA-hankkeen myötä GTK on saanut ilmastonmuutoksen sopeutussuunnittelusta geotieteellisen vientituotteen. Hankkeen kokemusta sovelletaan mm. Vietnamissa.

Kirja on runsaasti ja havainnollisesti kuvitettu. Suosittelen kirjaa kaikille ilmastonmuutoksesta, ympäristöstä, taloudesta, yhteiskunnasta ja merenrantatonteista kiinnostuneille. Se on hyvä opas tulevaan.

Scmidt-Thome, P. ja Klein, J. (toim.) 2013. Climate change adaptation in practice. From strategy development to implementation. New Delhi, Wiley-Blackwel327 s.

Saatavana myös sähköisenä (e-book: www.wiley.com/wiley-blackwell).

Kirjaesittely: Se oikea Kongo...

 

”Heikko valtio upporikkaalla maaperällä

on oikea ongelmien pesäpaikka”

David van Reybrouck

Markkinatalous yllättää toisinaan ripeydellään haistaessaan markkinaraon. Ei aikaakaan siitä, kun Suomea kutsuttiin ”napapiirin- ja Pohjolan Kongoksi” ja Into-kustannus julkaisi Gérard Prunierin Afrikan maailmansodan ja Siltala-kustannus David van Reybrouckin Kongon historian. Koska esitettyjen populististen vertailujen vuoksi aihe on ajankohtainen, käytin tilaisuutta hyväkseni tutustuakseni tarkemmin siihen oikeaan Kongoon. Koska Kongoja on kaksi, tähdennettäköön  varomattomille, että kyseessä on nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta, entinen Zaire.

Otin molemmat kirjat kesälukemiseksi, vaikka se ei mitään kevyttä lukuelämystä luvannutkaan. Rankan aiheensa lisäksi ne ovat 500-600 sivuisia! Mutta varsinkin Kongon historia osoittautui todelliseksi herkkupalaksi! Kirja on sujuvasti ja eloisasti kirjoitettu. Kuivan akateemisen kerronnan sijaan kirjan rakenne on poikkeuksellisen mielenkiintoinen. Se ei keskity pelkkiin historiallisiin tapahtumiin, vaan antaa äänen myös tavallisille paikallisille ihmisille, joita on haastateltu eri aikakausiin ja tapahtumiin liittyen. Maasta, jossa eliniän odote on 42 vuotta, kirjoittaja onnistui löytämään vanhuksia, jotka kertoivat muistojaan jopa edellisen vuosisadan siirtomaa-ajasta. Haastattelut on upotettu näppärästi tekstiin. Kirjoittajan oma ääni elää myös tekstissä. Van Reybrouck ei pitäydy puolueettomana, vaan sukeltaa itse tapahtumien pyörteisiin, kommentoiden ja analysoiden tapahtumia aktiivisesti ja hauskasti, vaikka huumori on luonnollisesti aika mustaa. Historian lisäksi hän kuvaa mielenkiintoisesti myös maan populaarimusiikin suhdetta politiikkaan. Prunier taas keskittyy 1990- ja 2000-lukujen konflikteihin, kerraten myös niihin osallistuneiden maiden lähihistoriaa, ironiaa säästelemättä. Molemmissa kirjoissa on laajat loppu- ja kirjallisuusviitteet, mutta karttojen lisäksi kirjoissa ei ole muuta kuvitusta, mikä on selvä puute.

Kuten tiedetään, Kongon historia ja nykypäivä ovat synkkiä. Sen siirtomaa-aikaa kuvasi jo  Joseph Conradin romaani Pimeyden sydän, jonka Francis Ford Coppola sijoitti Vietnamin sotaan elokuvassaan Apocalypse. Now. Siirtomaa-ajan jälkeinen aika ei ole ollut paljon valoisampi. Van Reybrouck vie kuitenkin pidemmälle menneisyyteen, varhaisimpiin arkeologisiin löytöihin, läpi savannien ja sademetsien kuningaskuntien ja arabien orjakaupan. Monesti Kongon historian on kuitenkin laskettu alkaneen vasta löytöretkeilijä Morgan Stanleyn tutkimusmatkoista. Eurooppalaisten haaliessa itselleen siirtomaita Afrikasta, Kongosta tuli Belgian siirtomaa ja Leopold II:n ”leikkikenttä”. Hän kutsui Kongoaan ”vapaavaltioksi”, missä kaupan piti kukoistaa ilman kilpailua rajoittavia esteitä.

Kongo kävi läpi monet siirtomaille tyypilliset luonnonvarariistotalouden vaiheet. Maailmansotien jälkeen maahan nousi tekstiili- saippua-, tupakka-, sementti-, sokeritehtaita ja panimoita. Kongosta tuli Saharan eteläpuolisen Afrikan teollistuinein maa. Teollistuminen aiheutti kuitenkin ristiriitoja ja ongelmia paikallisväestölle. Nämä purkautuivat aluksi eriskummallisina uskonnollisina liikkeinä, mutta pikkuhiljaa tyytymättömyys aiheutti myös kapinoita ja mellakoita. Lopulta Kongo halusi itsenäistyä. Tämä myönnettiin v. 1960, mutta liian nopeasti, ilman valmistautumista. Maassa oli vain 11 yliopistotutkinnon suorittanutta. Ensimmäisessä hallituksessa ei ollut konsensusta muusta kuin itsenäisyydestä. Siirtyminen siirtomaavallasta demokraattiseen monipuoluejärjestelmään tapahtui ilman välivaiheita, päättyen fiaskoon. Ensimmäiset itsenäisyyden vuodet, tunnetaan nk. ensimmäisenä tasavaltana, muistuttaen kuitenkin enemmän viimeistä tuomiota. Maa pirstoutui, koki sisällissodan, etnisiä vainoja, kaksi vallankaappausta, kolme kapinaa, kuusi valtionpäämiestä ja YK:n 1. humanitaarisen operaation. Belgialaiset pakenivat maasta ja talous romahti. Mobutu Sese Seko anasti vallan, tapattaen hallituksen entiset jäsenet ja muuttaen maan nimen Zaireksi. Suomeksi miehen sukunimi kuvaa osuvasti hänen luonteenlaatuaan, liittäen hänet Idi Aminin, Bokassan, yms. afrikkalaisten diktaattorien lähes surrealistiseen kauhugalleriaan. Mobutun yksipuoluejärjestelmä hallitsi Kongoa 32 vuotta Yhdysvaltain tuella, jolle Mobutu takasi uraania kylmän sodan tarpeisiin maailmanluokan Shinkololobwen kaivoksestaan.  Kylmän sodan päättyessä ja diktatuurinsa viimeisinä vuosina 1990-luvulla Mobutun demokratisoimisyritys tapahtui hieman liian myöhään. Naapurimaan Ruandan kansanmurha sekoitti pahasti suunnitelmat ja aloitti lähtölaskennan kaaokseen. Ensimmäisessä Kongon sodassa Laurent-Désirée Kabila kaappasi vallan Mobutulta. Ulkomaiset kaivosyhtiöt riensivät tekemään sopimuksia Kabilan kanssa.

Kabilan valtaannousua seurasi melkoinen sekasotku, johon osallistui peräti yhdeksän Afrikan maata. Kongo toimi Afrikan suuren sodan näyttämönä, jota Prunier kuvaa mikrokirurgin  antaumuksella. Sodan seurauksena maa vajosi erilaisten epämääräisten sotilaallisten ryhmittymien taistelutantereeksi, joka se on vieläkin sen itä- ja eteläosissa, missä kaivannaisten tuotantoa hallitsevat paikalliset ja ulkomaiset sotapäälliköt. Poliittisen vallan katoamisen myötä syntyi tilaa uusille, ulkopuolelta tulleille vierasmaalaisille liikemiehille, jotka saivat toimia rankaisematta miten halusivat ja tarvittaessa väkivalloin hankkia itselleen todellista poliittista valtaa. Vuonna 2000 Kongon sisämaa oli samanlainen villi länsi kuin 1800-luvun puolessa välissä. Van Reybrouck vertaakin tätä Conradin Pimeyden sydämeen. Kabila murhattiin v. 2001 ja hänen poikansa Joseph nousi valtaan. Hän vakiinnutti valtansa vuoden 2006 vaaleissa.

Kongon konflikteja on aika vaikea ymmärtää, eivätkä tässä kaaoksessa YK:n toimitsijatkaan enää pysyneet perässä. Yrittääkseni ymmärtää ongelmaa, tartuinkin Kongon historian jälkeen Prunierin kirjaan. Yritys oli kuitenkin turha. En pysynyt kärryillä yhtään sen paremmin. Prunier pyyteleekin anteeksi, jos lukija haluaa heittää pyyhkeen kehään kesken lukemisen, vaikka yrittääkin yksinkertaistaa asioita. Siksi koko vyyhtiä on turha alkaa purkamaan tässä esittelyssä.

Jokaisessa vaiheessaan Kongon selkkaukselle on ollut ominaista Ruandan kansanmurhan jälkioireilu: Kongon valtion heikkous, suurten järvien ympäristön ylikansoitus, vanhojen siirtomaa-aikaisten rajojen vuotaminen, köyhyyden aiheuttamat etniset jännitykset, luonnonrikkauksien esiintyminen, epävirallisen talouden militarisoituminen, maailmanlaajuinen malmivarojen kysyntä, paikallinen aseiden tarjonta, YK:n voimattomuus ja monet muut asiat. Van Reybrouckin mukaan Kongo on ennusmerkki siitä, mitä ylikansoitetulla planeetalla on vielä odotettavissa. Kongo ei kulje jäljessä historian saatossa vaan sen etunenässä...

Uhriluvultaan Afrikan maailmansota oli kuolleiden määrässä toinen II maailmansodan jälkeen – neljä miljoonaa, joista valtaosa siviilejä, jotka kuolivat aliravitsemukseen ja tauteihin, eivät taisteluihin. Sodankäynti oli suhteellisen halpaa ja sitä rahoitettiin kaivannaisilla. Lapsisotilaiden käyttö oli yleistä. Maassa, jossa opetus ja työpaikat olivat olemattomia ja keskimääräinen eliniänodote 42 vuotta, sota tuotti paitsi voittoa myös ”mielekkyyttä” elämään. Lapsilla vailla tulevaisuutta oli yhtäkkiä ihanne ja vaihtoehto. Sodasta tuli kiintoisa taloudellinen mahdollisuus. Poliittisesti katsoen sotien aikainen Kongo olikin katastrofi, mutta taloudellisesti paratiisi - ainakin joillekin. Reybrouckin mukaan luhistuneet valtiot ovat "tolkuttoman maailmanlaajuisen uusliberalismin menestystarinoita". Kongosta tulikin varsinainen radikaalin anarkokapitalistin totaalilibertaarinen unelma, missä valtio ei ”häirinnyt” liiketoimintaa, koska valtiota ei ollut. Kaikki oli kaupan ja muu ”pakkolunastettiin” vahvemman oikeudella. Luulen kuitenkin että vapaan markkinatalouden ihanuuden apostolien, kuten Ayn Randin, Milton Friedmanin, Björn Wahlroosin ja kokoomusnuortemme voisi olla henkilökohtaisesti kohtuullisen hankalaa toteuttaa itseään ja ”yksilön vapauttaan” noissa oloissa. Talouden militarisoituminen kaupallisti myös väkivallan. Turvallisuus on kulutushyödyke, jota alueella oli tarjolla aina vain vähemmän. Kaikesta huolimatta Kiina on pyrkinyt edistämään omia intressejään alueella aktiivisesti. Van Reybrouk kertoo myös kongolaisten kasvavasta liiketoiminnasta Kiinassa.

Molemmat kirjat sivuavat Kongon surullisen kuuluisaa kaivannaisalaa. Kongoa kutsutaan kirjoissa ”geologiseksi hämmingiksi” tai jopa ”-skandaaliksi” rikkaiden mineraalivarojensa vuoksi. Katangan maakunnalla on valtavia uraani-, kupari-, sinkki-, koboltti-, tina-, kulta-, wolframi-, mangaani-, tantaali-, koboltti- ja kivihiilivarantoja, Kasai saa omansa timanteistaan, Kivun maaperä sisältää tinaa ja koltaania ja Province Oriental myös kultaa. Niiden löydöistä lähti liikkeelle kaivostoiminta jo siirtomaa-ajalla ja se on ollut tähän päivään mennessä Kongon ylivoimaisesti tärkein teollisuudenhaara. 1900-luvun alussa kaivostoiminta tuli juuri sopivasti korvaamaan hätää kärsivän kumialan. Perustettiin useita kaivosyhtiöitä, mutta oli pulaa työntekijöistä ja infrastruktuurista. Piti rakentaa rautateitä ja tuoda työvoimaa kaukaa. Työolot kaivoksilla olivat hirveät ja kuolleisuus korkeaa. II maailmasodan lopussa Katangan uraania käytettiin Japaniin pudotetuissa atomipommeissa. 1960-luvulla itsenäisenä valtiona Kongo oli kaivannaistensa vuoksi kylmän sodan 1. näyttämö Afrikassa. 1990-2000-lukujen konfliktien aikana monilla entisillä kultakaivosalueilla koneet olivat ruostumassa ja kaivostoimintaa harjoittivat creuserit, nuorukaiset ja lapset, jotka kaivoivat sedimenttiä kuokalla tai hakulla. Se muistutti Katangan kaivostoimintaa vuosisataa aikaisemmin sillä erolla, ettei kukaan ollut palkkatyössä, vaan jokainen oli itsenäinen yrittäjä, joka maksoi tuotostaan eräänlaisen veron muodossa korkeammassa asemassa olevalle. Tälläisestä kaivostoiminnasta rakentui pitkä ketju: creusereista alkaen kaivoksen toimitusjohtajiin ja omistajan kautta korkeimpiin upseereihin ja kaupunkien myyntipisteisiin tai jopa suoraan Ugandaan, missä tuote myytiin suoraan edelleen kansainvälisille kullan ostajille. Vaikka Ruandan ja Ugandan oma kaivannaisten tuotanto oli vähäistä, niistä tuli salakuljetuksen avulla huomattavia kaivannaisten viejämaita.

Vuonna 2000 kännykkäbuumi aloitti koltaanikuumeen. Alle vuodessa koltaanin hinta kymmenkertaistui. Yhden australialaiskaivoksen lisäksi Itä-Kongo oli ainoa paikka maailmassa, missä tätä mineraalia kaivettiin. Kongolle tämä oli kuitenkin enemmänkin kirous kuin siunaus. Ruanda hallitsi kaikkia koltaanikaivoksia. Ruanda ja Uganda eivät kuitenkaan olleet suurimmat Kongon kaivannaisten hyötyjät globalisoituneessa maailmassa. Monikansalliset kaivosyhtiöt, hämäräperäiset lentoyhtiöt, asekauppiaat, liikemiehet Venäjällä, Kazakstanissa ja Euroopassa tahkosivat voittoa Kongon malmien laittomalla kaupalla. Toiminta tapahtui erittäin vapailla markkinoilla. Vaikka kaikki olivat tietoisia siitä että koltaani ei ratkaisisi jokapäiväisiä ongelmia, tavalliselle kansalle se merkitsi parempaa tulonlähdettä. Viljelijät jättivät maatilkkunsa, lapset ja opettajat koulunsa. Vuoden 2008 finanssikriisissä kaivostoiminta kuitenkin romahti ja kaivosalueet muistuttivat 1930-luvun lama-aikaa.

Kongo on onnistunut aina vastaamaan kansainvälisten markkinoiden kysyntään puolentoista vuosidadan aikana norsunluulla, kumilla, palmuöljyllä, kuparilla, uraanilla, vesivoimalla ja nykyään koltaanilla. Valitettavasti niistä saaduista suunnattomista voitoista ei yleensä ole päätynyt muruakaan suuremmalle osalle väestöä.

Ei siis tarvitse olla suurikaan Kongo-asiantuntija oivaltaakseen että Kongon ja Suomen vertailu kaivosasioissa on aika ontuvaa. Vertailua on varmaankin ihmetellyt moni muukin. Suomen kaivosalaa jonkin verran tuntevana ja menemättä sen enempää vertailujen perusteluihin, kirjat luettuani vakuutuin vieläkin enemmän siitä, että vertailu on vähintäänkin asiatonta, osoittaen melkoista arvostelukyvyn puutetta tai huonoa huumorintajua. Sitä voi pitää jopa loukkauksena työnsä vakavasti ja vastuullisesti tekeville ammattilaisille, yrityksille ja viranomaisille. Se kai lienee  tarkoituskin? Kaivosteollisuuden yhteiskuntavastuusta puhuttaessa on kuitenkin osattava erottaa se mitä tapahtuu kehitysmaiden heikoissa valtioissa ”maassa maan tavalla”. Teollisuusmaissa valtio on taas läsnä kaivostoiminnan sääntelijänä, taaten samalla kansalaisten peruspalvelut ja oikeudet. Tätä eroa kuvaavat loistavasti Fraser-instituutin sijoitukset Suomelle ja Kongolle kaivosinvestointien kohteina. Suomi on kärkimaa, kun taas Kongo pahnan pohjimmaisia. Kriteereinä mm. politiikan ja lainsäädännön ennustettavuus, turvallisuus, infrastruktuuri, läpinäkyvyys ja työvoiman koulutus. Foreign Policyn epäonnistuneiden ja hauraimpien valtioiden listalla Kongo on 2. sijalla Somalian jälkeen. Lapsikuolleisuus on maailman korkeimpia, 1/3 lapsista kärsii alipainosta, lukutaidottomuus on 30%, puolet lapsista eivät käy koulua eikä 54% väestöstä ole mahdollisuutta saada puhdasta juomavettä. On myös sanomattakin selvää, että sodat, pakolaisaallot ja holtiton kaivostoiminta ovat aiheuttaneet mittavia ympäristötuhoja. Joko riittää?

Kongon historia ja Afrikan maailmansota ovat oivia oppaita Kongo-tietouden lisäämiseen. Suosittelen niitä lämpimästi kaikille Afrikasta kiinnostuneille. Niiden lukemisen jälkeen Suomen ja Kongon vertailut voi jättää aivan omaan arvoonsa.

Kongo-vertailut saattavat ollakin jo passé. Voima-lehdessä 7/2013 Suomea kutsuttiinkin jo Pohjolan Nigeriaksi. Talvivaaraa verrattiin Shellin öljytuhoihin maassa...

Prunier, G. 2012. Afrikan maailmansota. Kongo, Ruandan kansanmurha ja koko mantereen laajuisen katastrofin ainekset. Suom. Leena Teirioja. Riika, Into-Kustannus, 504 s. Ovh. 33 €.

Van Reybrouck, D. 2013. Kongo. Historia. Suom. Antero Helasvuo. Tallinna, Siltala-kustannus, 656 s. Ovh. 36 €.

Kirjaesittely: ”Mitäs minä sanoin!” (ja voi sitä vahingoniloa...?)

 

Toisinaan julkaistaan kirjoja, joiden ennusteet tai seurausten puinti saattavat olla kauaskantoisia ja varsin ajankohtaisia. Nykyisessä ympäristökeskustelussa voin nimetä niitä ainakin kaksi, vaikka ne julkaistiinkin jo viime- ja edellisvuonna: Risto Isomäen Ydinvoima Fukushiman jälkeen (2011) ja Mika ja Lasse Flöjtin Kysymyksiä Talvivaarasta – uraani ja lupaprosessit (2012.

Tietokirjailija ja pitkän linjan ympäristöaktivisti Risto Isomäki kirjoittaa ympäristöaiheisia sci-fi-romaaneja sekä ilmastonmuutokseen ja ydinvoimaan liittyviä tietokirjoja ja pamfletteja. Käsittelin aiemmin alani lehdissä hänen Sarasvatin hiekkaa sekä Kosminen rakkaus vai suuri saatana? 20 päätöstä ydinvoimasta kirjojaan. Molemmissa kuvataan ydinvoiman käyttöön liittyviä riskejä, etenkin tsunamien vaikutusta rannikolla sijaitseviin ydinvoimalohin. Fukushima osoitti Isomäen pelot tosiksi ainakin subduktiovyöhykkeillä. Onnettomuus muutti Saksan energiapolitiikan maan päättäessä luopua ydinvoimasta. Vakaalla mannerlaatalla sijaitseva Suomi jatkaa ydinvoiman rakentamista venyvine aikatauluineen ja vaihtuvine osakkaineen. Fukushiman ydinonnettomuuden aiheuttamat ongelmat jatkuvat yhä.

Uraanikiistasta (2006–2008) tuttu ”tutkija”-aktivisti Mika Flöjt siirtyi uraanikiistan päättymisestä turhautuneena Talvivaara-kriitikoksi, sanellen mm. journalistipalkintoja kahmineelle toimittaja Juha Kauppiselle salaliittoteorioitaan Talvivaarasta. Todistuksena siitä että aktivismi kulkee geeneissä, isä ja poika Flöjt ovat koonneet Talvivaara-kritiikkinsä yksiin kansiin. Kirjaa selaillessa saa tutun vaikutelman: se vyöryttää heti ensimäisillä sivuillaan ensimmäiselle kirjoittajalle jo uraanikiistasta tuttuja vainoharhaa hipovia kiemuroita, joissa viranomaiset, yritykset ja tutkimuslaitokset ovat olleet salaliitossa keskenään jo 1970-luvulta lähtien. Vuosien 2012–2013 aikana Flöjtien kaikki väitteet eivät tosin enää tuntuneetkaan niin oudoilta. Talvivaaran tapahtumat ovat samalla onnistuneet melkeinpä kirjaimellisesti lisäämään vettä kaivoskriittisten myllyyn, vesittäen kaikki kaivostoiminnan puolustuspuheet.

Kärjistäen voisi sanoa että molemmissa tapauksissa uhkakuvien toteutuminen on luultavasti aiheuttanut tietyissä piireissä ”mitäs minä sanoin!”-huutoja sampanjapullojen poksautteluineen ja yläfemmoineen. Tätä spontaania voitonriemun osoitusta on seurannut vaivoin kauhistelulla peiteltyä vahingoniloa opportunismeineen ja besserwisserismeineen.

Vähän Fukushiman onnettomuuden jälkeen Into-kustannuksen painokoneet kävivät kuumina ja markkinoille tupsahti Isomäen kirja aiheesta loistavalla ajoituksellaan. Talvivaaran viime vuotisten vuotojen jälkeen tapahtui sama ilmiö. Tämän mahdollistaa nykyaikainen painotekniikka. Kumpaakaan kirja ei ole kuitenkaan hutiloiden kirjoitettu, vaan niitä on luultavasti valmisteltu kaikessa rauhassa. Tapahtumat ovat  kuitenkin sanelleet niiden julkaisuajankohdat ja päivittämisessä on saattanut tulla kiire, jotta otollinen markkinahetki saatiin hyödynnettyä.

Ajoituksestaan ja ajankohtaisuudestaan huolimatta kirjat eivät ole kuitenkaan jostain syystä saaneet niiden mahdollisesti ansaitsemaa huomiota. Ihmettelen myös sitä, miksei mikään suuri kustantamo tarttunut Flöjtien kirjaan, vaan se on julkaistu omakustanteena? Luultavasti kirjoittajat eivät halunneet kustannustoimittajaa ja arviojia sorkkimaan tekstiään. Kysymyksiä Talvivaarasta olisi ollut ehkä myös liian rankka syytösten vyyhti kunnianloukkausoikeudenkäyntejä pelkäävälle kustantamolle. Teos ei myöskään mairittele tutkijaksi itseään kutsuvaa tekijäänsä akateemisine meriitteineen (odottelen niitä edelleen suurella mielenkiinnolla). Flöjtejä ei ole kuitenkaan käräjillä nähty ja Talvivaara painiskelee edelleen moninaisten ongelmien keskellä.

Tietokirjallisuudella on nykyään mahdollisuus reagoida erilaisiin tapahtumiin melkeinpä reaaliajassa. Sosiaalinen media mahdollistaa kansalaisjournalismin hyvässä ja pahassa. Tämä tuottaa  ympäristökeskusteluunkin uusia virtauksia, kuten kirjamarkkinoiden vainun ajankohtaisille aiheille. Jäämme mielenkiinnolla seuraamaan mitä riskiyhteiskunnan markkinataloudella on meille seuraavaksi tarjottavana...

Flöjt, M. ja Flöjt, L. 2012 Kysymyksiä Talvivaarasta. Uraani ja lupakysymykset. Books on demand, 232 s. Ovh. 37 €

Isomäki, R. 2011. Ydinvoima Fukushiman jälkeen. Vantaa, Into-kustannus, 150 s. Ovh. 5 €.