Ydinjätteet jemmaan!

Satu Hassi (HS 16.6) oli huolissaan ydinjätteiden loppusijoituksesta. Toimittaja Anu Nousiainen kutsui sitä ihmiskunnan kylmäpäisemmäksi päätökseksi (HS Kuukausiliite 3/2010). Eikö kylmäpäisintä olisi kuitenkin jättää loppusijoittamatta?

Geologeja työskentelee ydinjätteiden loppusijoitustutkimuksissa yrityksessä taata tämä mahdollisimman turvallisesti. Onneksi työssä ovat asiantuntijat. Ongelma ja sen ratkaisu ovat geologisia. Pelottaisi, jos asialla olisi ”asiantuntijoiksi” itsensä julistavia sosiologeja, teologeja, kauppatieteiden ylioppilaita tai teatteritaiteen maistereita.

Mutta mikä olisi ydinjätteiden loppusijoituksen vaihtoehto? Jätettä on tuotettu ja tuotetaan lisää koko ajan. Atomienergiakomisso onkin todennut: ”jo syntyneiden jätteitten olemassaoloa ei voida perua poliittisin päätöksin – eikä toistaiseksi millään muillakaan keinoin. Ydinenergiasta luopuminen ei siis voi tehtävää poistaa: nykyiset jätteet on pakko hoitaa”. Päätöstä tehtäessä ei myöskään otettu huomioon sitä, että sitä tulevaisuudessa ryhdyttäisiin vastustamaan.

Mutta miksi syvälle kallioperään sijotettu ydinjäte muodostaisi suuremman uhan kuin nyt maanpäällisissä varastoissa säilytetty? Joillekin suurin ”uhka” näyttääkin olevan sen pitkän ajanjakson käsittämättömyys, jonka ydinjäte tarvitsee muuttuessaan vaarattomaksi - 100.000 vuotta kauhistuttaa. Mutta onko sillä todella merkitystä? Kallioperä on vakaampi kuin yhteiskunta ja syvällä olosuhteet pysyvät tasaisina ilmaston ja ympäristön muutoksista huolimatta.

Ydinjätteiden loppusijoitustutkimuksissa haetaan globaalia, geologista ratkaisua ongelmaan. GTK:n tutkimusjohtajan Pekka Nurmen mukaan ydinjätteiden loppusijoitus on yksi maassamme parhaiten tutkittuja asioita. Hankittua osaamista ja kokemusta voidaan viedä myös muualle.

Vaikka monille ydinvoima on riski ja toisille tuulivoimalat pilaavat maiseman, pitävät melua, tappavat lintuja ja karkottavat kalakannat, joudumme ilmeisesti kuitenkin toistaiseksi ”nielemään” kumpiakin. Ei voida olettaa, että valittaisiin vain ne ratkaisut, joista itse pidämme. Taas ”risupaketit” lisäävät metsähakkuita ja monimuotoisuuden häviämistä, samalla kun metsäpeitettä pitäisi lisätä. Oleme ”puun ja kuoren” välissä.

Uraaniin perustuva ydinvoima on vain väliaikainen ratkaisu, koska sitä ei riitä ikuisesti. Sen jätteet tulevat kuitenkin säilymään pidemmän aikaa. Maalämpöä, aurinkoa, aaltoja ja tuulta riittää sen sijaan vielä kauemmin...

Ilmastonmuutos on monessa mukana

Ilmastokeskustelu on viilentynyt Kööpenhaminan kokouksen flopin, kylmän talven ja IPCC:n kritiikin vuoksi. Ennen sitä Juha Rudanko puhui Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kumppani-lehdessä 11/2009 jopa ”ilmastoähkystä”. Hanna-Leena Ylinen (HS Mielipide 5.5.2010) huomasi että ilmastonmuutoksen varjolla ajetaan monia asioita, kuten ydinvoimaa ja Meri-Rastilan rakentamista. Jari Holopainen lisäsi Geologi-lehdessä 3/2010 listaan rakentamisen energiatehokkuuden, autoilun päästönormit ja ruokavalion. Listaan tässä vielä kolme muuta: tasa-arvo, geenimuuntelu ja lapsettomuus. Jokainen näistä kaipaa selittelyä. Joitakin näistä ei ole ilmeisestikään mietitty aivan loppuun asti.

Ylisen mukaan ilmastonmuutoksella ratsastamiseen syyllistyvät yritykset ja viranomaiset ja ”meidän pitäisi älähtää aina kun sitä epäilemme”. Nämä eivät kuitenkaan ole ainoat, jotka siihen syyllistyvät. Jokainen saa päätellä, mitkä tahot ajavat kutakin asiaa ja mitkä intressit ovat niiden takana.

Ydinvoima

Kannattajilleen ydinvoima on verraton energialähde ja keino vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. Teollisuus uskoo että ydinvoiman avulla päästään eroon fossiilisista polttoaineista ja ulkomaisesta energiariippuvuudesta.

Ekorakentaminen ja liikenne

Tiivis yhdyskuntarakentaminen, uusiutuvat energialähteet ja energian säästö ja sen käytön tehostaminen nähdään keinoina vähentää asumisen ja liikenteen kasvihuonekaasujen päästöjä. ”Nurmijärveläiset puutarhakaupungit” ja ”ideaparkit” halutaan sivuuttaa. Autojen päästöt normitetaan ja verotetaan. Jotkut taas haluaisivat kieltää autoilun kokonaan.

Ruokavalio

Karjankasvatuksen katsotaan vastaavan merkittävää osaa kasvihuonepäästöistä metaanintuotannon ja sademetsien hakkuiden vuoksi. Kasvissyöjien mukaan lihan syönti pitäisi sen vuoksi lopettaa. Tämän ja eläinten hyväksikäytön ja kärsimyksen vuoksi vegaanit kieltäytyvät kaiken eläinperäisen käytöstä. Monet vaativat myös lähiruon kuluttamista, jotta energiaa ei tuhlattaisi elintarvikkeiden kuljetuksiin. Tällä suosittaisiin kotimaista elintarviketuotantoa ja -työllisyyttä.

Geenimuuntelu

Biotekniikkateollisuus näkee geenimuuntelun pelastajana mm. nälänhätien suhteen. Se haluaa kehittää lajikkeita, jotka kestäisivät ja sopeutuisivat ilmastonmuutoksen seurauksiin.

Tasa-arvo

Ilmastonmuutoksen katsotaan koettelevan rankimmin kehitysmaita. Heikomman asemansa vuoksi naisten katsotaan olevan alttiimpia luonnonkatastrofien seurauksille. Naisten kuolleisuus on näiden seurauksena suurempaa kuin miesten. Tämän vuoksi ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan naisiin eniten. Feministeille ilmastonmuutos onkin tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymys.

Lapsettomuus

Joidenkin mukaan lasten saaminen on epäeettistä ja epäekologista. Sitä perustellaan väestönkasvulla ja sen aiheuttamalla paineella luonnonvaroihin ja ilmastoon. On perustettu jopa ihmiskunnan vapaaehtoinen sukupuuttoliike (Voluntary Human Extinction Movement).

Jotain rajaa!

Ilmastokeskustelu muovaa ajattelua, kulutustottumuksia, kulttuuria ja liike-elämää. Se on kokonaisvaltainen, yhteiskuntaa läpileikkaava aihe. Ilmastonmuutoksesta on tullut jokamiehen (ja naisen) työkalupakki, jota voidaan soveltaa asiaan kuin asiaan. Pitää vain käyttää mielikuvitustaan. Ilmastokeskustelu elääkin jo omaa elämäänsä. Sosialismin romahdettua ympäristöasioista, varsinkin ilmastonmuuutoksesta, on tullut ideologian korvike ja moderni, vihreä käsikassara markkinatalouden, globalisaation ja suuryritysten vastustamiseen. Taas markkinatalouden kannattajille se avaa uusia mahdollisuuksia liiketoiminnalle, ydinvoiman edistämiselle, viherpesulle, jne. Se tarjoaa jokaiselle jotakin.

Yllä listattujen asioiden kannattajilla on omat, enemmän tai vähemmän järkevät perustelunsa ajamilleen asialle. He ottavat väitteensä vakavasti, uskoen niihin vankasti tai jopa fanaattisesti. Valitettavasti näillä tuputetaan omia mieltymyksiä, valintoja, ideologiaa ja taloudellisia intressejä - ainoina oikeina. Monet haluaisivat sanella kulutuskäyttäytymistä ilmastolain muodossa. Toiset taas uskovat markkinapohjaiseen ohjailuun ja omien valintojen kautta vaikuttamiseen. Radikaalimpien salaisissa haaveissa näyttää kuitenkin häämöttävän jonkinlainen ekodiktatuuri vegaanimiliiseineen. Tässä kontekstissa olisikin erikoista, jos viranomaiset eivät käyttäisi tilaisuutta hyväkseen harjoittaen vaikkapa kaavoitusta ja hankkeiden sanelua ilman kansalaisosallistumista tai jos yritykset eivät edistäisi omia etujaan.

Yliselle ”ilmastonmuutos on niin vakava argumentti, että sen käyttöä ilman vahvoja näyttöjä voisi pitää asiattomana”. Ihmisen luovuus on kuitenkin rajatonta ja uusia sovelluksia tullaan vielä esittämään. Mutta vaikka ihmisperäinen ilmastonmuutos on saanut laajan hyväksynnän, on siitä edelleen epävarmuutta ja epäilijöitäkin riittää. Sen vuoksi sen käytössäkin pitäisi olla varovainen.

Jatkuva ilmastonmuutoksella pelottelu ja asioiden ajaminen sen varjolla nakertaa sen esittäjien uskottavuutta ja asian vakavuutta. Kuten Rudanko totesi, se voi samalla ahdistaa, ärsyttää, turhauttaa ja lamauttaa ihmisiä. Toivon mukaan keskustelu auttaa meitä kuitenkin järkeistämään ja tehostamaan energiankäyttöämme, luoden näin uutta tehokkuutta ja dynamiikkaa yhteiskuntaan.

Ydinvoiman kannattajilla ja vastustajilla on paljon yhteistä

Ilmasto-, ympäristö- ja energiakeskustelu käy vilkkaana. Suomi on päättämässä ydinvoiman lisärakentamisesta. Kannattajilleen ydinvoima on verraton energialähde ja keino vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. Taas vastustajat näkevät sen uhkana, luottaen uusiutuviin ja energian käytön tehostamiseen ja säästöön. Kirjailija Risto Isomäki totesi viime syksyllä julkaistussa ydinvoimapamfletissaan että ydinvoimakeskustelua on meillä käyty aivan kuin kyseessä olisi uskonnollinen kysymys; kiihkeimmät kannattajat kokevat ydinvoimaan Kosmista Rakkautta, kun taas vastustajille se on Suuri Saatana. Molemmilla osapuolilla on kuitenkin enemmän yhteistä kuin äkkiseltään arvaisikaan: radioaktiivisuuden merkki ja tuulivoimalan siivet muistuttavat yllättävästi toisiaan. Ne tekevät myös radikaalimmat kannattajansa autuaiksi, aivan kuin kyseessä olisivat uskonnolliset symbolit. Yhdestä asiasta ollaan myös yksimielisiä: fossiilisista polttoaineista ja ulkomaisesta energiariippuvuudestamme olisi päästävä eroon. Luopuessamme fossiilisista polttoaineista tulemme luultavasti tarvitsemaan sekä ydinvoimaa että uusiutuvaa energiaa, jota pitää kehittää. Uraaniin perustuva ydinvoima on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu, koska sitä ei riitä ikuisesti, mutta sen jätteet tulevat säilymään pidemmän aikaa. Maalämpöä, aurinkoa, aaltoja ja tuulta riittää sen sijaan paljon kauemmin…

Rock yhdistää sukupolvia

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla on keskusteltu rockista ja sen eri aikakausien tyylilajien paremmudesta verrattuna nykymusiikkiin. Makuasioista ei pitäisi kiistellä, koska jokaisella aikakaudella on omat ikoninsa ja tyylisuuntansa, kuvastaen sen ajan yhteiskuntaa. Tietty vuosikymmen tai jopa vuosi voidaan ajoittaa tarkasti tietyn kappaleen avulla. Rock ilmentää länsimaista kulttuuria. Voimme lukea teollisuusmaiden lähihistoriaa sen välityksellä.

Kerrotaan, että miehet usein ”jämähtävät” nuoruutensa musiikkiin, eli siihen, joka soi kun heillä oli eniten kanssakäymistä tyttöjen kanssa. Taas nykynuorisolla on mahdollisuus ”paeta” aikaansa populaarikulttuurin arkeologiaan, löytäen isiensä musiikin rennosti retroillen. Jotkut kaipailevat 1950-luvun rock’n rollia, toiset 1960-luvun psykedeliaa, kun taas monet 1970-luvun mahtipontisuutta ja kitaravirtuoosien pitkiä sooloja. Viimeisiin kyllästyneenä Sex Pistolsin Johnny Rotten totesi: ”Elvis ei keikuttanut lanteitaan jotta jotkut hölmöt ottaisivat rockin tosissaan”. Punkin jälkeen rock pirstaloituikin moniksi eri genreiksi ja alakulttuureiksi. Ne jatkavat rinnakkaiseloa alati uudistuvilla markkinoilla ja uusia tyylisuuntia syntyy toisensa jälkeen. Se kuvastaa vapaan, demokraattisen kapitalistisen järjestelmän sykkivää dynaamisuutta, jossa kaikki on kaupan ja muutokset nopeita. Jokainen löytää oman tyylinsä tai jopa luo sellaisen. "Systeemi" muuttaa kauppatavaraksi ja ikoneiksi jopa sitä itseään kohtaan suunnatut hyökkäykset. Kapinallisuudestaan huolimatta, tai juuri sen takia, se onnistuu myymään ne takaisin tuottajilleen. Rock on osa Guy Debordin spektaakeliyhteiskuntaa. Ja vaikka monet mieltävät 1960- ja 1970-lukujen psykodelisen ja progressiivisen rockin edustajat ei-kaupallisiksi, levy-yhtiöt valjastivat heidätkin omiin tarkoituksiinsa. He hallitsivat aikansa levymyyntiä tuottaen yhtiöille huikeat voitot ja itselleen leveän elämän lentokoneineen ja linnoineen. Punk oli sen vastareaktio. Sen ansiosta rock yksinkertaistui ja sen luoma linja on edelleen voimakas. Tästä eivät kaikki pidä.

Nähdessään mihin suuntaan rock kehittyi 1960- ja 1970-luvuilla, Bill Haley sanoi luoneensa hirviön. Hän ei kuitenkaan tiennyt näkevänsä vain oireita länsimaisen yhteiskunnan kasvukivuista. Hyvinvoinnistaan huolimatta teolliset ja jälkiteolliset yhteiskunnat tuottavat angstia. Teiniangsti, kapina ja seksuaalisuus tulevat olemaan rockin peruspolttoaineita pitkälle tulevaisuuteen. Rockin radikaalimmat tyylisuunnat, kuten punkin ja heavy metalin eri muodot ovatkin eräänlaisia paineventtiilejä, joita ilman luultavasti enemmän nuoria olisi melenterveyspalvelujen tarpeessa tai jopa tappamassa toisiaan.

Musiikkimausta voidaan olla montaa mieltä, mutta eri tyylisuunnistaan huolimatta rock on lähes ainut asia, joka saa keski-ikäiset ottamaan parikymppisten tekemiset vakavasti. Se yhdistää sukupolvia. Nyt isät ja lapset voivat käydä yhdessä jopa Marilyn Mansonin konserteissa ja sen on hienoa! Ongelmana voi tosin olla kapinallisuuden katoaminen. Mitä vastaan nuori kapinoi, jos ei isänsä musiikkimakua? Joka tapauksessa, kuten rollarit soittivat: ”It’s only rock’n roll, but I like it”…

Suomalaisen aktivistin murha Meksikossa

Suomalaisen aktivistin murha Meksikossa kuohuttaa Suomen latinalaisamerikkalaista yhteisoa, tai enemmänkin siihen kuuluvia suomalaisia ja varsinkin niita, jotka ovat asian kanssa tekemisissä. Kuten jo suomi-latam-sähköpostikeskustelussakin sanottiin, Oaxacassa ja muualla Meksikossa aktivistien murhat ovat arkipaivää. Campesinoja ja alkuperaiskansan edustajia kuolee siellä paivittäin saman tapaisissa olosuhteissa, ilman etta kukaan lotkauttaa korviaan. Tarvitaan siis suomalaisen kuolema, jotta taalla mobilisoidutaan? Ihailen siihen liittyvää tehokkuutta: heti jarjestyy mielenosoitusta, pressiriliisiä, kokousta, seurojen perustamista, hallituksen painostamista, yms. Se on hienoa, mutta samalla hieman valitettavaa, ettei samaa järjesty alueen tilanteelle yleensä ja niille meksikolaisille, jotka on jo murhattu tai parhaillaan murhataan.

Oaxacassa tilanne on olut kireä jo pitkan aikaa, eikä tapahtuman pitäisi tulla yllatyksenä kenellekään asiaa vähääkään seuraavalle. Kaikki siellä toimivat varmasti myös tietävät siihen liittyvista riskeistä. Valitettavasti epäonni on pelissa mukana. Shit happens.

Voisimmeko kuitenkin pitää edes minuutin hiljaisuuden niille murhatuille meksikolaisille aktivisteille, jotka ovat antaneet henkensä, eivatka voineet paeta takaisin kotimaahansa tiukan paikan tullen? Voimme tehdä sen yksityisesti tai ensi viikon tiistaina ja perjantaina jarjestetyissä Oaxacaan liittyvissä tapahtumissa...

Paz, Salud y Respecto a Todos,

Toni Eerola

Romanian suurlähettilään lausunto närästää

Romanian suurlähettiläs närkästyi median tavasta kirjoittaa Romaniasta tulleista kerjäläisistä (HS Kaupunki 17.04.10). Hän on pahoillaan siitä, että tämä muistuttaa heistä tämän tästä. Niin, eihän sen tarvitsisi tehdä sitä koko ajan. Näkyväthän he katukuvassakin. Ehkä emme ole vielä tottuneet heihin?

Itse taas olen närkästynyt siitä, ettei Romania huolehdi kansalaisistaan, vaan maan vähemmistön pitää lähteä maastaan kauas hankkimaan elantoaan ihmisarvoa alentavalla tavalla, globalisoiden kerjäläisyytensä. Olen myös närkästynyt siitä, ettei herra suurlähettilään mukaan maamme median pitäisi huomioida asiaa, vaikka se häiritsee ja antaa ulkomaisille matkailijoille melko omituisen kuvan pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Arvoisa suurlähettiläs, meillä täällä Suomessa nyt vaan sattuu olemaan sellainen käytäntö kuin sanan- ja lehdistönvapaus, mikä ehkä Romaniassa on vielä suhteellisen uutta ja joillekin mahdollisesti harmillinen ilmiö.

Suomalaisen median toiminnasta loukkaantumisen sijasta suurlähettilään kannattaisi ehkä hieman miettiä mitä puhuu. Valitettavasti hän menetti mainion tilaisuuden olla hiljaa ja hävetä köyhien maanmiestensä puolesta, jotka kyhjöttävät kylmissä kadunkulmissamme ropoja anelemassa. Hän voisi myös miettiä, miltä meistä suomalaisista tuntuu ja että voisiko kenties suurlähetystö auttaa ahdingossa olevia kansalaisiaan? Vai jättääkö Romania tämän Helsingin kaupungin harteille?

Ympäristöhysteria voi haitata luonnonsuojelua

Ilmastonmuutos on tuonut ympäristöasiat jokapäiväiseen elämäämme. Sen varjolla ajetaan mitä moninaisempia asioita aina ydinvoimasta kasvisruokaan, sukupuolten tasa-arvosta geenimuunteluun ja lapsettomuuteen. Valitettavasti tähän liittyy pateettisia ja jopa lähes hysteerisiä piirteitä. Kaikkia patistetaan laskemaan hiilijalanjälkeään joka asiassa ja tekemään tähän liittyviä päätöksiä koko ajan. Jopa Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kumppani-lehdessä 09/2009 puhuttiin "ilmastoähkystä". Taustalla pyörivät kauhuskenaariot ilmastonmuutoksen seurauksista. Tämä on johtanut ihmisten suurempaan ympäristotietoisuuteen, mutta myös yritysten viherpesuun ja joidenkin rehentelyyn omalla ympäristöystävällisyydellään, jota Annamari Sipilä kuvaili ”viherpöyhkeydeksi” (HS 27.09). On olemassa tilausta jopa tietynlaiselle ekofasismille, jossa ”tiedostavat” haluavat sanella muille omia elämäntapavalintojaan ainoina oikeina.

Ilmastonmuutos ei ole kuitenkaan ainut ympäristöön liittyvä asia, joita kauhukuvissa maalaillaan, useimmiten perusteettomasti tai vahvasti liioitellen. Myös erilaiset nimby (not in my backyard)-konfliktit ovat tällaisia. Näissä luovuus ja mielikuvitus kukkivat yhdessä kadotetun suhteellisuudentajun kanssa. Uhkakuvia tehtaillaan hatusta vetämällä.

Ylilyönti ja pelottelu ovat kelpoja keinoja propagandassa. Mitä pahempi skenaario, sen parempi. Ne ovat jännittäviä ja niillä saadaan huomiota. Media ja suuri yleisö näyttävät olevan varsin alttiita tällaiselle sanomalle. Yhdessä tiedon puutteen kanssa ne valitettavasti tuottavat terminologisia sekaannuksia, katastrofaalisia mielikuvia ja villejä mielipiteitä, kuten ilmastonmuutoksen tiedottamista visuaalisin keinoin tutkinut S.A. Nicholson-Colen työryhmä on todennut.

Ympäristöjärjestöjen ja median harjoittama pelkotehtailu voi kuitenkin vielä kääntyä tarkoitustaan vastaan. Se voi aiheuttaa vastareaktion turhautumisena, ärtymyksenä tai jopa kieltäytymisenä ilmastonmuutosta torjuviin toimenpiteisiin. Kööpenhaminan ilmastokokouksen floppaaminen, tavallista kylmempi talvi ja IPCC:n virheet ja kritiikki ovat jo laimentaneet keskustelua.

Edelleen on suuri joukko niitä, jotka eivät valitettavasti välitä, tiedosta tai jopa vastustavat ympäristönsuojelun tarvetta. Heillä voi olla jopa ideologista vastenmielisyyttä luonnonsuojelijoita ja -suojelua kohtaan. Näille uhkakuvia suoltava ja yliampuva propaganda saattaa toimia tarkoituksenvastaisesti. Myös kriittisissä ja ideologisesti riippumattomissa tutkijoissa ja asiantuntijoissa menettely voi aiheuttaa närkästystä. Nämä voivat kyseenalaistaa esitetyn tiedon luotettavuuden ja tarkoitusperän, nakertaen esittäjiensä uskottavuutta. Kun tätä tapahtuu entisten ympäristöaktivistien piirissä, ympäristöliikkeen kannattaisi tarkistaa kantojaan ja käytäntöjään. Ylenpalttisessa ”ekopornon” tarjonnassa on vaarana se, että jopa luonnonsuojelulle myönteiset saattavat turtua ja muuttua ”hällä-väliä-ympäristönihilisteiksi”, Pasi Toiviaisen termiä käyttäen. Hysterian lietsominen ja ympäristövouhotus voivat lamaannuttaa ja estää ihmisiä toimimasta. 

Jotta luonnonsuojelun sanoma ei kääntyisi itseään ja esittäjiään vastaan, ympäristöasioita olisi tarkasteltava asiallisesti, enemmän tieto- kuin tunnepohjalta, kärjistyksiä välttäen ja myös niihin liittyvistä epävarmuuksista puhuen. Muuten hyvätkin tarkoituksetkin voivat vesittyä.

Toni Eerola

Geologi