Romanian suurlähettilään lausunto närästää

Romanian suurlähettiläs närkästyi median tavasta kirjoittaa Romaniasta tulleista kerjäläisistä (HS Kaupunki 17.04.10). Hän on pahoillaan siitä, että tämä muistuttaa heistä tämän tästä. Niin, eihän sen tarvitsisi tehdä sitä koko ajan. Näkyväthän he katukuvassakin. Ehkä emme ole vielä tottuneet heihin?

Itse taas olen närkästynyt siitä, ettei Romania huolehdi kansalaisistaan, vaan maan vähemmistön pitää lähteä maastaan kauas hankkimaan elantoaan ihmisarvoa alentavalla tavalla, globalisoiden kerjäläisyytensä. Olen myös närkästynyt siitä, ettei herra suurlähettilään mukaan maamme median pitäisi huomioida asiaa, vaikka se häiritsee ja antaa ulkomaisille matkailijoille melko omituisen kuvan pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Arvoisa suurlähettiläs, meillä täällä Suomessa nyt vaan sattuu olemaan sellainen käytäntö kuin sanan- ja lehdistönvapaus, mikä ehkä Romaniassa on vielä suhteellisen uutta ja joillekin mahdollisesti harmillinen ilmiö.

Suomalaisen median toiminnasta loukkaantumisen sijasta suurlähettilään kannattaisi ehkä hieman miettiä mitä puhuu. Valitettavasti hän menetti mainion tilaisuuden olla hiljaa ja hävetä köyhien maanmiestensä puolesta, jotka kyhjöttävät kylmissä kadunkulmissamme ropoja anelemassa. Hän voisi myös miettiä, miltä meistä suomalaisista tuntuu ja että voisiko kenties suurlähetystö auttaa ahdingossa olevia kansalaisiaan? Vai jättääkö Romania tämän Helsingin kaupungin harteille?

Ympäristöhysteria voi haitata luonnonsuojelua

Ilmastonmuutos on tuonut ympäristöasiat jokapäiväiseen elämäämme. Sen varjolla ajetaan mitä moninaisempia asioita aina ydinvoimasta kasvisruokaan, sukupuolten tasa-arvosta geenimuunteluun ja lapsettomuuteen. Valitettavasti tähän liittyy pateettisia ja jopa lähes hysteerisiä piirteitä. Kaikkia patistetaan laskemaan hiilijalanjälkeään joka asiassa ja tekemään tähän liittyviä päätöksiä koko ajan. Jopa Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kumppani-lehdessä 09/2009 puhuttiin "ilmastoähkystä". Taustalla pyörivät kauhuskenaariot ilmastonmuutoksen seurauksista. Tämä on johtanut ihmisten suurempaan ympäristotietoisuuteen, mutta myös yritysten viherpesuun ja joidenkin rehentelyyn omalla ympäristöystävällisyydellään, jota Annamari Sipilä kuvaili ”viherpöyhkeydeksi” (HS 27.09). On olemassa tilausta jopa tietynlaiselle ekofasismille, jossa ”tiedostavat” haluavat sanella muille omia elämäntapavalintojaan ainoina oikeina.

Ilmastonmuutos ei ole kuitenkaan ainut ympäristöön liittyvä asia, joita kauhukuvissa maalaillaan, useimmiten perusteettomasti tai vahvasti liioitellen. Myös erilaiset nimby (not in my backyard)-konfliktit ovat tällaisia. Näissä luovuus ja mielikuvitus kukkivat yhdessä kadotetun suhteellisuudentajun kanssa. Uhkakuvia tehtaillaan hatusta vetämällä.

Ylilyönti ja pelottelu ovat kelpoja keinoja propagandassa. Mitä pahempi skenaario, sen parempi. Ne ovat jännittäviä ja niillä saadaan huomiota. Media ja suuri yleisö näyttävät olevan varsin alttiita tällaiselle sanomalle. Yhdessä tiedon puutteen kanssa ne valitettavasti tuottavat terminologisia sekaannuksia, katastrofaalisia mielikuvia ja villejä mielipiteitä, kuten ilmastonmuutoksen tiedottamista visuaalisin keinoin tutkinut S.A. Nicholson-Colen työryhmä on todennut.

Ympäristöjärjestöjen ja median harjoittama pelkotehtailu voi kuitenkin vielä kääntyä tarkoitustaan vastaan. Se voi aiheuttaa vastareaktion turhautumisena, ärtymyksenä tai jopa kieltäytymisenä ilmastonmuutosta torjuviin toimenpiteisiin. Kööpenhaminan ilmastokokouksen floppaaminen, tavallista kylmempi talvi ja IPCC:n virheet ja kritiikki ovat jo laimentaneet keskustelua.

Edelleen on suuri joukko niitä, jotka eivät valitettavasti välitä, tiedosta tai jopa vastustavat ympäristönsuojelun tarvetta. Heillä voi olla jopa ideologista vastenmielisyyttä luonnonsuojelijoita ja -suojelua kohtaan. Näille uhkakuvia suoltava ja yliampuva propaganda saattaa toimia tarkoituksenvastaisesti. Myös kriittisissä ja ideologisesti riippumattomissa tutkijoissa ja asiantuntijoissa menettely voi aiheuttaa närkästystä. Nämä voivat kyseenalaistaa esitetyn tiedon luotettavuuden ja tarkoitusperän, nakertaen esittäjiensä uskottavuutta. Kun tätä tapahtuu entisten ympäristöaktivistien piirissä, ympäristöliikkeen kannattaisi tarkistaa kantojaan ja käytäntöjään. Ylenpalttisessa ”ekopornon” tarjonnassa on vaarana se, että jopa luonnonsuojelulle myönteiset saattavat turtua ja muuttua ”hällä-väliä-ympäristönihilisteiksi”, Pasi Toiviaisen termiä käyttäen. Hysterian lietsominen ja ympäristövouhotus voivat lamaannuttaa ja estää ihmisiä toimimasta. 

Jotta luonnonsuojelun sanoma ei kääntyisi itseään ja esittäjiään vastaan, ympäristöasioita olisi tarkasteltava asiallisesti, enemmän tieto- kuin tunnepohjalta, kärjistyksiä välttäen ja myös niihin liittyvistä epävarmuuksista puhuen. Muuten hyvätkin tarkoituksetkin voivat vesittyä.

Toni Eerola

Geologi

ILMASTOKESKUSTELU BRASILIASSA

Miksi kehitysmaissa on vaikea hillitä ilmastonmuutosta?

Brasilian vuodenvaihdetta hallitsivat luonnonkatastrofit. São Paulon ja Rio de Janeiron osavaltioita piiskasivat rankkasateet, jotka aiheuttivat tulvia ja maanvyörymiä. Niiden seurauksena kuoli kymmeniä ihmisiä. Ne aiheuttivat suuria materiaalisia vahinkoja ja lukuisia kodittomia. Vahingot ovat suuria, koska yhä enemmän ihmisiä asuu riskialttiilla paikoilla, kertoo geologian professori José Oswaldo de Araújo Brasílian yliopistosta. Tällä kertaa luonnononnettomuudet eivät kuitenkaan koskeneet vain köyhiä. Brasilialaisen yläluokan turistien suosimassa Angra dos Reisin eräällä saarella maanvyörymä tuhosi kukkulan juurelle rakennetun luksusmajatalon. Vain neljä sen vieraasta säilyi hengissä. Samalla etelämpänä Rio Grande do Sulissa tulva vei kokonaisen sillan mukanaan aiheuttaen lukuisia kuolonuhreja. Espoon Sellon ampumavälikohtaus hautautui kotimaisten katastrofiuutisten alle uuden vuoden aattona.

Brasilialaiset ovat tottuneet sään ääri-ilmiöihin. Niitä tapahtuu joka vuosi samaan vuodenaikaan. Siksi TV-kolumnisti Arnaldo Jabor totesi, etteivät tämänkään vuodenvaihteen luonnononnettomuuksien olisi pitäneet tulla päättäjille yllätyksenä. Silti niihin ei oltu varauduttu. Tämän vuotisia katastrofeja pahensi vielä El Niño-ilmiön loppuvaihe, kertoo Elisabete Alves Ferreira, Brasilian meteorologisen instituutin johtaja. Amazoniasta virtasi runsaasti kosteaa ilmaa Rion ja São Paulon alueille. Kesä on ollut tavallista lämpimämpi ja vaikka pohjoisempana on satanut paljon, etelä-Brasilian Santa Catarinan osavaltio on kylpenyt auringossa. Viime vuosina Santa Catarinankin osavaltiota ovat kuitenkin koetelleet tulvat ja kuivuudet. Siellä on nähty jopa eteläiselle Atlantille harvinaisia sään ääri-ilmiöitä kuten tornadoja. Onkohan niitä odotettavissa myös tälle vuodelle? Ja onko ilmastonmuutos syynä näihin?

Ennustusten mukaan ilmastonmuutos tulee koettelemaan rankemmin kehitysmaita. Keskustelu aiheesta on näissä kuitenkin melko vaatimatonta. Ne ovat myös nihkeitä toimimaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Niissä vallitsevan mielipiteen kiteytti Brasilian presidentti Luís Inácio Lula da Silva Kööpenhaminan ilmastokokouksen alla: ”syypäitä ilmastonmuutokseen ovat valkoihoiset, sinisilmäiset ihmiset”, tarkoittaen pohjoisen pallonpuoliskon teollisuusmaiden asukkaita.

Brasilian äänellä on painoarvoa. Maa on yksi maailman merkittävimmistä talouksista. Se on Kiinan, Intian ja Venäjän rinnalla kehitysmaiden kehittyvien markkinoiden veturi. Brasilia on luonnonvaroiltaan rikas latinalaisen Amerikan teollisuusmahti. Ilmastonmuutoksen kannalta siitä tekee merkittävän myös Amazonian sademetsä.

Jos Suomessa vatvotaan ilmastonmuutosta suuntaan jos toiseenkin ja lasketaan hiilijalanjälkeä, ekologista selkäreppua, yms., Brasiliassa eletään huolettomasti. Kulutusvalinnoissa ei ympäristöä pohdita. Maan energiantarve tyydytetään suureksi osaksi vesivoimalla. Brasilia on myös edelläkävijä biopolttoaineiden kehittämisessä ja käytössä, vaikka onkin omavarainen öljyntuottajamaa. Maalla on myös paljon potentiaalia muillekin uusiutuville energiamuodoille.

Santa Catarinan osavaltion pääkaupungissa Florianópoliksessa toimivan Poliittisen ekologian instituutin johtaja Agripa Alexandre toteaa että ”Brasiliassa ryhdytään ilmastonmuutosta hillitseviin tai siihen sopeuttaviin toimenpiteisiin vasta kun vahinko on jo tapahtunut, eli amanhã” (huomenna). Contas Abertas-kansalaisjärjestön tutkimuksen mukaan Brasiliassa panostetaan enemmän luonnonkatastrofien seurausten korjaamiseen kuin niiden ennaltaehkäisyyn. Sama pätee ilmastonmuutoksen hillintään, kertoo Alexandre.

Hiilidioksidipäästöjen vähentäminen ja energiansäästö nähdään keinoina torjua imastonmuutosta. Mutta maassa jossa ”kaikki mitä kylvää, kasvaa”, ei ole totuttu säännöstelemään mitään. Maa on yksi maailman suurimmista elintarvikkeiden tuottajista. Vesivoimalla tuotettua sähköä ja biopolttoaineita ei ole tarvinnut säästellä, kertoo maantieteiljä Arthur Frasson. Sähkön säästämisen syynä on lähinnä sähkölasku, ei ilmastonmuutos, hän naurahtaa. Maalla on myös suuret makean veden varannot. Köyhyydestä huolimatta maassa ei ole ollut sotia, nälänhätää, tms., joka olisi pakottanut ajattelemaan niukempaa huomista. Siksi mm. ruokaa haaskataan huomattavia määriä erityisesti keski- ja yläluokan perheissä. Kierrätystä ei juurikaan harjoiteta ja ruoantähteet päätyvät yleensä kaatopaikoille yhdessä muun jätteen kanssa – metaania päästämään, valittaa Frasson.

Maailman jyrkimmästä tuloeroista johtuen kaikki eivät elä yltäkylläisyydessä. Monet saavat elantonsa mm. kierrätyksellä, keräten tölkkejä, muovipulloja ja paperia muun roskan seasta. Niitä kerätään itse työnnettäviin kärryihin, joilla kerääjät kuljettavat ja myyvät ”tuotantonsa” kierrätyslaitoksille. Näiden ”muurahaisten” työn tuloksena Brasilia on alumiinitölkkien kierrätyksen maailmanmestari. Maa kierrättää 96,5 % alumiinistaan ”dyykkaamalla”. Nämä ympäristösankarit elävät kuitenkin slummien hökkeleissä tai pahimmassa tapauksessa kadulla, kertoo Frasson. Työtä ei arvosteta, eikä siitä makseta palkkaa, hän valittaa. Se mikä toiselle on roskaa, on joillekin elinehto.

”Suuremmasta kulutuksestaan huolimatta, teollisuusmaiden asukkailla on paremmat mahdollisuudet vastata ilmastonmuutoksen asettamiin haasteisiin”, kertoo maantieteen opettaja Elisiane Caetano. Koulutustaso ja tiedonsaanti ovat parempia. Asian ymmärtäminen on helpompaa. Tämän lisäksi esim. Euroopassa sodat ja karut luonnonolosuhteet ovat aiheuttaneet niukkuutta aiemmin, joten mahdollinen tuleva säännöstely olisi helpompaa hyväksyä ja sopeutua siihen. ”Tätä edesauttaa myös kurinalainen ja pidättyväinen protestanttinen maailmankatsomus”, lisää Caetano.

Kehitysmaissa vasta nyt monet ovat saaavuttamassa teollisuusmaiden kulutustason. Ilmastonmuutos on monille edelleen kaukainen, vaikeasti ymmärrettävä asia. ”Ilmaston ääri-ilmiöt ovat olleet kehitysmaissa riesana aina. Köyhät ovat valitettavasti tottuneet kärsimään niistäkin. Heille se on ikään kuin Jumalan tahto. Monien mielestä tässä suhteessa mikään ei tule muuttamaan ilmastonmuutoksenkaan suhteen”, toteaa Caetano. ”Jos kehitysmailta tullaan vaatimaan vastaavia ilmastonmuutosta hillitseviä toimenpiteitä kuin teollisuusmailta, on parempi laittaa hanskat naulaan”, naurahtaa Caetano. Jos teollisuusmaat eivät näytä esimerkkiä, on turha odottaa sitä kehitysmailta.

Lagesin poliisipäällikkö Márcio Schutz kertoo että ”jos brasilialaisia on vaikea saada noudattamaan liikennesääntöjä, miten voidaan odottaa heidän toteuttavan ilmastonmuutosta hillitseviä toimenpiteitä?” Ympäristöasioiden suhteen ajatellaan helposti edelleen ”miksi minun pitää tehdä jotain jos muutkaan eivät tee?”, kertoo Schutz.

Teollisuusmaiden odotetaan tekevän osansa joka niille kuuluu. Niiden pitää olla edelläkavijöitä ja näyttää esimerkkiä. Näiltä odotetaan myös rahallista tukea kehitysmaiden ilmastonmuutosta hillitseviin toimiin, jota Kööpenhaminan ilmastokokouksessa luvattiin. ”On kuitenkin epäselvää, kuinka suuri osa rahoituksesta päätyy sille tarkoitettuihin kohteisiin vai joidenkin taskuihin esimerkiksi Brasiliassa?”, kysyy Caetano.

Brasilian odotetaan hillitsevän etenkin metsäkatoaan Amazoniassa ja lisäävän sademetsiensä suojelua. Lulan hallitus on kuitenkin virallistamassa laittomia hakkuualueita, sahoja ja maatiloja, kertoo Frasson. Tämän odotetaan helpottavan näiden valvontaa.

Tosin kun teollisuusmaiden ympäristöaktivistit pauhaavat karjankasvatuksen ja lihansyönnin paheista, Brasiliassa hymähdellään aiheen merkityksestä huolimatta, kertoo Frasson. Ne ovat osa maan kulttuuria. Churrasco, eli lihavarrasateria on kansallisruoka. Liha on myös maalle tärkeä vientituote. Vaikka kasvissyönti on Brasiliassakin kasvussa, sen noudattajia kuitenkin ihmetellään yhä. Vegaanit, anorektikot ja eläinaktivistit luokitellaan helposti samaan pussiin. Kehitysmaissa nämä saavat hyvin vähän ymmärrystä osakseen. He ovat monille teollisuusmaiden hyvinvoinnin oireita. ”Ajatellaan että kun kaikki muut ongelmat on ratkaistu, kapinan kohteiksi ja huomion saamiseksi pitää ilmeisesti löytää uusia ongelmia”, arvelee Frasson. Kehitysmaissa ei katsota olevan varaa sellaiseen nirsoiluun, hän toteaa. ”Jos Brasiliassa vaadittaisiin lihansyönnin rajoittamista ja karjankasvatuksen lopettamista, se saisi luultavasti aikaan kansanliikkeen”, naurahtaa Frasson.

Elisiane Caetanon mukaan Brasiliassa ympäristöasioita ja etenkin ilmastonmuutosta käsitellään maassa vähän ja yleensä vain kouluopetuksessa tai tiedeaikakauslehdissä. Suurelle osalle väestöä aihe on edelleen outo tai täysin tuntematon. Toisin kuin meillä, maan TV-ohjelmissa ilmastonmuutos ei juuri esiinny. On kuin koko ongelmaa ei olisikaan.

Tämä tuntuu samalla sekä helpottavalta että ärsyttävältä. Helpottavalta, koska koko ajan ei vouhoteta eikä mietitä mihin syyllistyy, varsinkin jos vertaa Suomessa vallitsevaan ”ilmastoähkyyn”, josta on puhuttu tässäkin lehdessä (11/09). Ja ärsyttävältä, kun niin merkittävää asiaa ei huomoida ollenkaan. Suomen ilmastohysterian ja Brasilian hällä-väliä-fatalismin välille olisikin hyvä saavuttaa jonkinlainen tasapaino.

Oikeudenmukaisuus, tulonjako sekä elin- ja koulutustason nostaminen ovat vastaus moniin kehitysmaiden ongelmiin. Niiden avulla on helpompi vastata myös ilmastonmuutoksen asettamiin haasteisiin, arvelee Frasson.

Toni Eerola

Aika ja geologia ydinjätteiden loppusijoituksessa

Aika on keskeinen käsite ydinjätteiden loppusijoituskeskustelussa. Kallioperään varastoitu ydinjäte muuttuu uraanin luonnollisen radioaktiivisuuden tasolle 200.000 vuoden kuluessa. Anu Nousiaisen mukaan ”sellaisen ajanjakson pystyy käsittämään vain geologi” (HS Kuukausiliite 3/2010). Ilmastonmuutos, ydinjätteiden loppusijoitus ja uraanin etsintä ovat tuoneet geologiaa enemmän esille kuin voisi toivoakaan, tosin ei aina positivisessa valossa. Se liittyy kaikkiin näihin kysymyksiin.

Anu Nousiainen kertoi muinaisista ilmastonmuutoksista. Muinaiset jää- ja lämpökaudet otetaan huomioon kun puhutaan ydinjätteiden loppusijoituksesta, kun itse ilmastonmuutoskeskustelussa ne usein sivuutetaan. Ilmastomme tulee muuttumaan vastedeskin, olimme siihen syyllisiä tai emme. Jääkaudet tulevat rouhimaan kallioperäämme ja vaikuttamaan sen jännitystiloihin, kuten se on tehnyt jo monet kerrat aiemminkin. Niiden välisten lämpökausien aikana meren pinta nousee. On kuitenkin vaikea sanoa, ulottuvatko vaikutukset kallioperään varastoituun ydinjätteseen. Aika ja ilmastonmuutokset tulevat vaikuttamaan meihin enemmän kuin kallioperään tai ydinjätteisiin. Me muutumme enemmän kuin ne.

Osmo Pekonen (HS Tiede 4.8.2009) esitti osuvan vertauksen ajan vaikutuksista ydinjätteiden loppusijoituksen suhteen. 100.000 vuotta sitten Neandertalinihminen asutti Eurooppaa. Anu Nousiainen käytti vertausta jutussaan ydinjätteiden loppusijoituksesta, päätyen kanteen asti (HS Kuukausiliite 3/2010). Vertaus on hauska, mutta harhaanjohtava. Ydinjätteiden loppusijoituksessa on katsottava tulevaisuuteen.

Emme voi tietää, mitä meille tapahtuu satojen tuhansien vuosien aikana. Varmaa on se, että kallioperä on vakaampi kuin yhteiskunnat. Kehitymmekö edelleen vai kuolemmeko sukupuuttoon? Sivilisaatiomme voi jatkaa kehityskulkuaan tai taantua. Voimme kuluttaa luonnonvaramme loppuun tai keksiä uusia, suuntautua avaruuteen tai käpertyä Maan kamaralle. Ennen pitkään saavutuksemme muuttuvat kuitenkin tuulten tuivertamaksi tomuksi. On kuitenkin selvää, että jääkausien aikana, jolloin Fennoskandian päällä on kolmen kilometrin paksuinen jäätikkö, täällä ei ole ketään. Ydinjätteiden loppusijoituspaikkaa ei luultavasti pystytä jatkuvasti valvomaan, ainakaan maan päältä. Routa voi saavuttaa loppusijoitustason ja rikkoa kalliota. Jäätikön paino ja sen sulaminen voivat liikuttaa kalliolohkoja. Pohjavesi voi päästä kosketuksiin ydinjätekapseleiden kanssa ja hapettaa ne. Ydinjätettä voi päätyä pohjaveteen. Se voi muodostaa merkittävän paikallisen ongelman lämpökauden koittaessa ja ihmisen palatessa pohjoiseen. On myös mahdollista, että ydinjätettä voidaan hyödyntää uudelleen.

Anu Nousiainen kutsui ydinjätteiden loppusijoitusta ”ihmisen kylmäpäisimmäksi päätökseksi”. Kylmäpäisintä olisi jättää loppusijoittamatta. Mitä ydinjätteelle pitäisi tehdä, jos sitä ei saisi loppusijoittaa? Korkearadioaktiivista jätettä säilytetään nyt maanpintavarastoissa. Se ei näköjään ole suuri uhka, mutta kun ydinjäte eristetään maan uumeniin, se muuttuu vaaralliseksi. Mikä logiikka tässä piilee?

Kehityksemme on vienyt meidät pisteeseen, jolloin on tehtävä vaikeita ja kauaskantoisia päätöksiä. Ydinjätteiden loppusijoitus on yksi niistä. Sille ei ole tällä hetkellä muita vaihtoehtoja. Ehkä niitä syntyy tulevaisuudessa. Joka tapauksessa jälkeläisemme tulevat olemaan päätöksestä kiitollisia.

Ilmastonmuutoskeskustelu tuo esiin uusiutuvia energiamuotoja, joita on kehitettävä, jotta ne tulevaisuuden energiapaletissa muodostaisivat varteenotettavia, turvallisia ja kestävän kehityksen mukaisia vaihtoehtoja ydinvoimalle ja fossiilisille polttoaineille.

Toni Eerola

Geologi

REVOLTA EM CABINDA

A guerra civil de Angola terminou em 2002, mas refugiados angolanos continuam vindo para Finlândia. O ônibus da seleção de Togo é atacado em Cabinda.

Que Cabinda é essa e o que está acontecendo em Angola?

Há uma onda de imigração da África para Ásia. Muitos países estão em guerra ou as condições são tais, que as pessoas querem sair de lá por outros motivos. a Finlândia recebe refugiados não só da Somália, mas de outros países africanos também. Os requerentes de asilo político de Angola mantém os intérpretes de língua portuguesa ocupados aqui. Mas se a guerra civil já terminou em Angola, de que é que eles estão fugindo?

Violações de direitos humanos como cotidiano

Apesar do fim da guerra civil, uma das províncias angolanas está agitada. A província mais setentrional, a enclave de Cabinda está em rebelião. Esta quer se tornar independente e por isto está em um conflito armado.

A guerra, violações de direitos humanos e perseguição política são corriqueiras em Cabinda. Estas fazem as pessoas se refugiarem para exterior. Um terço dos cabindenses vivem como refugiados na República Democrática de Congo. Uma parte dos refugiados requer proteção internacional até na Finlândia. Segundo os dados do Departamento de Migração da Finlândia, houve 43 requerentes de asilo político angolanos no país no ano passado. Parte destes são menores de idade. A quantidade está aumentando o tempo todo. Muitos tem relatos e sinais de maus tratos e tortura. Os pais ou outros membros da família estão desaparecidos ou mortos.

”Temos prestado atenção às violações de direitos humanos perpetrados pelo Governo Angolano em Cabinda a partir de 2003-2004, conta Peter Takirambundde, o diretor da Seção pela África da Human Rights Watch. Segundo o último relatório anual desta organização de direitos humanos, a situação em Cabinda é alarmante. Já houve até o pedido de intervenção da Comissão de Direitos Humanos da Conselho Africano. Mesmo assim, o conflito praticamente não aparece na mídia.

Através do ”ataque do futebol” às manchetes

Há muitas guerras no mundo. Muitas destas são “esquecidas”, pois não são tratadas pela mídia. Porém, algumas destas podem passar a ter o interesse dela. Na Yemen, por exemplo, tem querra já por décadas, mas somente quando os Estados Unidos concentrou a sua atenção ao país devido à Al Qaida, é que o conflito começou receber atenção internacional.

O ônibus da seleção de Togo, que estava a caminho da Copa Africana, foi atacado com tiros em Cabinda, Angola no início deste ano. O ataque foi anunciado ter cometido pela facção armada da FLEC, Frente de Libertação do Enclave de Cabinda. Só neste momento é que o movimento separatista entrou nas manchetes do mundo. Porém, a guerra é travada desde 1975.

”A nossa intenção não foi atirar no ônibus da seleção de Togo, mas sim, guardas fronteiras do Governo de Angola”, disse Rodrigues Mingas, o Secretário Geral do braço armado da FLEC para o jornal inglês The Guardian. As mídias do mundo falaram em um “brilhante campanha de publicidade”.

Na Finlândia, a situação dos refugiados de Cabinda só teve atenção na ocasião da decisão de deportação de ”Arlindo” (nome mudado) no ano passado. ”A decisão de deportação fez surgir um movimento contrária à est, da qual fazem parte organizações juvenis de esquerda e do Partido Verde, disse a Katja Tuominen, diretora da ONG Vapaa liikuvuus (livre movimento) para revista Fifi.fi. ”Ao nosso ver a decisão foi feita por princípios errados. Se Arlindo retornar a Angola, ele vai ser morto”, ela disse. No caso do Arlindo, a mídia finlandesa só se relatou o caso de um indivíduo e não esclaresceu o que havia por trás da vinda de refugiados angolanos ao país. Ao mesmo tempo a discussão sobre a migração e refugiados está acirrada na internet e jornais e até uma ministra finlandesa foi ameaçada de morte por racistas e oponentes à vinda de refugiados ao país.

Rebelião por petróleo

Cabinda é situada na costa do Atlântico, nas fronteiras da República de Congo e República Democrática de Congo, no lado norte do Rio Kongo. Está separada de Angola, o que desta província um enclave. Os cabindenses fazem parte do grupo étnico de Bakongo, que se subidivide nos tribos woyo-, vili-, ndingi-, yombe- e sundi. A língua é kikongo, ou seja, diferentes dialetos da língua kongoense, além da língua dominante portuguesa e francesa. Através da fusão de português e kikongo surgiu uma linguagem simples, chamada ibinda ou fiote. Esta é uma das razões para desejo de independência. Os cabindenses se consideram diferentes em relação ao resto de Angola. A província tem também muitas riquezas naturais. Cabinda produz 700.000-900.000 barris de petróleo por dia, o que é 70% da produção petrolífera de Angola. Por isto, Cabinda é chamada de Kuwait da África. ”A província quer administrar a produção do petróleo por si mesma, por que agora o lucro desta não fica em Cabinda, mas sim, é destinado para outros lugares pelo governo angolano”, diz um requerente de asilo em Helsinki.

Muitos dos conflitos da África são relacionados com riquezas naturais. As empresas de petróleo multinacionais estão envolvidos também no caso de Cabinda. Estas tem apoiado o governo angolano, mas agora desejam que se alcance paz na região, conta Global Security.org no seu site.

O Partido FLEC tem lutado pela independência de Cabinda. Porém, esta entrou em controvérsias internas e se fragmentou em vários movimentos que disputam entre si. Os movimentos declararam independência de Cabinda em Paris, onde possuem representações. Porém, o Fórum pelo Diálogo de Cabinda, liderado pelo vice presidente e Secretário Geral da FLEC Renovada, Antônio Bento Bembe quer estabelecer um pacto de paz, se Cabinda conseguir autonomia. ”Outros não aceitam negociações pela paz, mas querem a independência completa”, disse N’zita Enrique Tiago, o presidente da FLEC-FAC para o canal France24-TV-kanavalle em 2006. Os guerrilheiros separatistas da FLEC-FAC atacam contra objetivos do governo e exército angolano sob a liderança de Estanislau Miguel Boma. Entre outras ações, seqüestram funcionários das companhias petrolíferas.

O governo angolano, liderado pela MPLA, não aceita o movimento separatista de Cabinda e a conseqüente perda de recursos do petróleo. O ex-movimento de libertação luta contra um movimento pela libertação. O exército angolano está tentando sufocar a rebelião com 30.000 soldados. Conforme um refugiado ”mais conflitos ocorrem na região de Kivolo-Liveti entre as cidades de Buco Zau e Belize” na Cabinda Central. Ao mesmo tempo membros de FLEC e ativistas de direitos humanos são perseguidos, presos e assassinados em outros lugares na província.

”Lutamos pela independência do nosso país. Cabinda não é Angola. Os portuguêses se enganaram ao anexá-la à Angola. O nosso povo vive na miséria e as nossas riquezas resvalam às mãos dos outros. Sofremos, mas através da luta podemos conseguir a independência. Assim, o povo de Cabinda poderá ter bem-estar também”, sonha um refugiado.

(Box): Angola: palco da guerra fria

Os países africanos se tornaram independentes nas décadas de 1960 a 1980. Porém, muitos destes caíram em guerras civis sangrentas. A áfrica independente foi o palco da guerra fria. Os Estados Unidos e os governos racistas de minorias brancas da África do Sul e Rodésia financiaram movimentos guerrilheiros de direita, que se rebelaram contra os governos negros de orientação esquerda, representados pelos movimentos de libertação e apoiados pela União Soviética e Cuba. Os comerciantes de armas esfregaram as mãos de satisfação. Angola, ex-colônia de Portugal, foi um típico exemplo disto. A UNITA e a MPLA (Movimento pela Libertação de Angola) travaram uma sangrenta guerra civil por décadas. Esta arruinou o país e matou e invalidou milhões de pessoas. Um terço da população de 13 mihões estava no exílio. A Finlândia também recebeu refugiados de Angola. Quando o socialismo entrou em colapso e a guerra fria terminou, a Angola também obteve paz, mas só em 2002. Começou a reconstrução e o retorno dos exilados ao país. A volta dos refugiados angolanos é uma das maiores operações humanitárias da organização de assistência aos refugiados da ONU. Porém, por causa da situação de Cabinda, o exílio está ainda em andamento.

Toni Eerola

O autor é tradutor juramentado finlandês-português-finlandês, atuando como intérprete nas questões relacionadas com os refugiados angolanos na Finlândia