Kivillä on kysyntää!

Geologi Kalle Taipale on pitkän linjan geologian popularisoija. Vuosien varrella häneltä on ilmestynyt useita geologiasta kertovia kirjoja: Kivien maailma (1989), Tulivuorista jääkausiin – Suomen maankamaran kehitys (1991), Jokamiehen geologiaa (1995), Kivet: Etsijän ja keräilijän opas (1995) ja Levoton maapallo (1996). Hänen uusin kirjansa, Kivet ja mineraalit Suomen luonnossa komeili viime kesänä monien kirjakauppojen aitiopaikoilla. Kivien ja mineraalien kerääminen onkin Suomessa laajalle levinnyt harrastus. Kivikerhoja on ympäri maata ja vuosittain järjestetään useita kivimessuja milloin missäkin. Siksi kivi- ja mineraalioppaille on aina kysyntää.

Aiemmin on julkaistu useita vastaavanlaisia kivi- ja mineraalioppaita. Viimeisistä on kuitenkin jo vierähtänyt aikaa ja monet ovat loppuunmyytyjä. Näin Kivet ja mineraalit Suomen luonnossa lunastaa paikkansa alan teoksena. Tosin joillekin kirjan otsikko saattaa aiheuttaa hämmennystä: ”ovatko kivet ja mineraalitkin muka luontoa?! Eikö vain biodiversiteetti ole sitä?” Ei, tämän rinnalla luonnossa on myös geodiversiteetti. Se on osa luonnon monimuotoisuutta, eikä biodiversiteetti elä ilman geodiversiteettiä.

Kirja on jaettu osiin, jossa zoomataan maapallosta mineraaleihin. Maapallosta annetaan perustiedot ja kuvaillaan sen toimintaa eli niitä prosesseja, jotka kiviä ja mineraaleja muodostavat. Eri kivilajit ja niiden syntymekanismit erotellaan. Kerrotaan, mihin kaikkeen kivikunnan tuotteita käytetään ja tarvitaan. Tämä on tarpeen, sillä monelle on epäselvää, mistä ja miten jokapäiväisessä elämässämme tarvitsemamme raaka-aineet tulevat käyttöömme. Taipaleen sanoin ”yhteiskunnan toiminta pysähtyisi, jos mineraalisia luonnonvaroja ei yhtäkkiä olisikaan käytössä”.

Mineraaleilla, eli kivien rakennuspalikoilla on oma lukunsa. Siinä käydään läpi niiden rakenne, luokittelu ja ominaisuudet, jotka auttavat näiden tunnistamisessa. Lisäksi jokaisen mineraalin kohdalla on annettu paljon oheistietoa mineraalin merkityksestä ihmiskunnan historiassa ja nykyaikana sekä esiintymisalueista. Ihmiskunnan ja mineraalien suhteeseen liittyy komiikkaa. Jotkut Taipaleen kuvaukset ihmisten mineraalien omnaisuuksiin liittyvistä uskomuksista repäisevät naurut paatuneimmaltakin kiviharrastajalta. Kirjassa ne tosin eivät ole yhtä hulvattomia kuin Vuorimiesyhdistyksen Materiassa, mutta osoittavat että kivistä ja mineraaleista on moneksi sekä käytännössä ja mielikuvituksessa.

Kirjan lopussa kiviharrastajalle annetaan vinkkejä kivien etsintään ja työstämiseen. Kirjassa on myös sanasto, hakemisto ja kirjallisuusluettelo, jonka avulla aiheesta kiinnostuneet voivat etsiä lisätietoa. Kirjassa on hieno kuvitus, joka tosin ei pääse oikeuksiinsa taskukirjakokonsa vuoksi. Mineraalien kuvat ovat GTK:n Jari Väätäisen ja muut Taipaleen.

Geologille kirjan sisältö on tuttua peruskauraa, vaikka sen avulla voi helposti kerrata joitakin perusasioita. Kiviharrastajlle kirja tarjoaa oivan oppaan kiinnostavan ja hyödyllisen luontoharrastuksen pariin.

Taipale, K. 2010. Kivet ja mineraalit Suomen luonnossa. Otava, helsinki, 182 s.

Kongon koboltista kännyköihin ja kartonkiin: suomalaisyritysten yhteiskuntavastuu maailmalla*

Suomalaisyrityksiä vastaan protestoidaan Argentiinassa, Brasiliassa ja Kiinassa, niitä epäillään sekaantumisesta Kongon verimineraaleihin, Nokiaa mätkitään joka suunnalta ja Neste Oil listataan maailman pahimpien yritysten joukkoon. Onko sinivalkoinen kapitalismi saavuttanut maturiteettinsä?

Jotkut suomalaiset teknologiayritykset sekä paperin- ja sellun valmistajat ovat saavuttaneet merkittävän aseman maailmanmarkkinoilla. Mutta kun niitä verrataan muihin eurooppalai- tai amerikkalaisyrityksiin, on maailmanvalloituksemme jokseenkin uutta, emmekä ehkä ole vielä tottuneet siihen. Ajattelemme helposti, että yrityksemme käyttäytyvät maailmalla samalla tavalla kuin kotimaassakin.

Aihetta käsittelee Voiman Fifi.fi-lehden päätoimittaja Hanna Nikkanen kirjassaan Viaton Imperiumi. Kirjan julkistamisen aikaan viime syksynä esitettiin myös tanskalaisen Frank Poulsenin Verikännykät-dokumenttielokuvaa. Näistä piirtyvä kuva ei mairittele suomalaisen, kansainvälistyneen liike-elämän lippulaivojen etiikkaa maailmalla. Tähän on yleensä suhtauduttu maassamme varsin kritiikittömästi. Nikkasen syy kirjan kirjoittamiseen olikin ”väsyminen tähän sinivalkoiseen omahyväisyyteen” - koska maamme on niin mainio, olemme aina oikeassa. Ja on julkeaa, jos joku uskaltaa muuta väittää!

Nikkanen ja Poulsen syyttävät suomalaisyritysten ostavan, rikastavan ja käyttävän aseellisten konfliktien vaivaaman Kongon mineraaliraaka-aineita. Sisällissotia ja vallankaappauksia pyöritetään elektroniikkateollisuuden tarvitsemien mineraalien myynnillä. Louhintaa harjoittavat köyhät yksityisyrittäjät epäinhimmillisissä olosuhteissa, sotaherrojen valvonnassa. Kaivoksissa käytetään jopa lapsityövoimaa.

Kongon kaivostoiminnassa on kunnostautunut ainakin yksi suomalainen: C.T. Eriksson etsi malmia Kongossa Belgian hallitsijan Leopold II siirtomaallinnon aikana. Erikssonin malminetsintämenetelmä oli varsin yksinkertainen: hän pyysi paikallisia viemään hänet paikkaan missä oli makubaa, eli kuparia. Palkkioksi ”löydöstään” hän antoi oppaalle pumpulikangasta tai halvan huovan.

Nykyään Kongosta ei himoita kuparia vaan tinaa ja kobolttia, joita käytetään mm. kännyköissä ja hybridiautojen akuissa. Nikkasen kirja antaa hyvän katsauksen Kongon historiaan ja taustan maan konflikteihin ja kaivostoimintaan. Syyllisiä ovat mm. siirtomaahistoria, suurvaltaintressit sekä afrikkalaisten omat, sekavat käsitykset demokratiasta, ihmisoikeuksista, vallasta ja politiikasta. Kaivosten todellisuudesta kertoo termi ”Katangan syndrooma”, tarkoittaen ympäristötuhoja, jotka johtuvat maan raaka-aineriippuvuuden aiheuttamasta heikosta hallinnosta. Suomalaiset kaivosfirmat eivät ole tähän osallistuneet, mutta jotkut muut kotimaiset yritykset saavat kirjassa kuulla kunniansa:

Kokkola Chemicals on yhdysvaltalaisomisteisen OMG:n menestynein yksikkö, joka hallitsee neljännestä maailman kobolttimarkkinoista. Sitä syytetään kongolaisen koboltin ja tinan ostamisesta, tuonnista ja rikastamisesta Kokkolassa. Koboltista päästäänkin kätevästi kännyköihin:

Nokia on maailman suurin kännyköiden valmistaja. Kongosta tuotettuja mineraaleja käytetään mm. kännyköissä. Mitään suoria todisteita Nokian osallisuudesta verimineraalibisnekseen ei kuitenkaan esitetä. Syytöksiin näyttää riittävän se että yritys ei tiedä, mistä kännyköiden raaka-aineet ovat peräisin.

Nokia Siemens Network (NSN) myi puolestaan Iraniin mobiiliverkon valvontajärjestelmän, jonka avulla maan viranomaiset pystyivät paikantamaan ja pidättämään vihreän oppositioliikkeen aktivisteja heidän kännykkäyhteyksiensä avulla. Kun tapaus tuli ilmi, NSN:n yhteiskuntavastuujohtaja loikkaisi Yleen pääjohtajaksi.

Stora Enso on taas maakaupoillaan ja puupelloillaan onnistunut ärsyttämään Brasilian maattomien maatyöläisten liikkeen, MST:n. Nikkasen mukaan kannat kiistassa ovat niin kaukana toisistaan, ettei näe mahdollisuuksia sopuun.

Suomalaista sellu- ja paperiteollisuutta voidaan syyttää sinisilmäisyydestä, kun se luottaa siihen että kunhan luvat ovat kunnossa, kaikki on ok. Näin ei käynyt Uruguayssakaan, missä Fray Bentosin sellutehdas sai aikaan sitä vastustavan kansanliikkeen Argentinassa. Riskianalyysi ja paikallisen kulttuurin ja yhteisöjen huomioonottaminen puuttuivat.

Sinisilmäisyyttä on kuitenkin myös suomalaisissa aktivistipiireissä. Ei MST:kään ole mikään pyhimyskatras, vaan Leninin, Maon, Stalinin, yms. nimeen vannova järjestö. Sen suora toiminta kyseenalaistetaan laajalti Brasiliassa, ollen kiusallinen kumppani jopa maata hallitsevalle työväenpuolueelle. Stora Enson ja MST:n kysymys ei olekaan aivan niin mustavalkoinen, kuin mitä Nikkanen kuvaa.

Luís Inácio Lula da Silvan hallituksen aikana MST ajautui yllättävästi umpikujaan. Liike odotti että Lulan vasemmistohallitus vihdoin toteuttaisi kauan odotetun maareformin. Lula jakoi maata kuitenkin vähemmän kuin hänen keskusta-oikeistolainen edeltäjänsä, Fernando Henrique Cardoso.

Vuosikymmeniä MST:n liikehdinnässä mukana olleet perheet eivät enää sukupolviin tiedäkään muunlaisesta elämästä kuin leireistä ja maavaltauksista. Lulan saamattomuus aiheutti pettymystä ja turhautumista, joka purkautui väkivaltaisissa maatilojen valtauksissa, vandalismissa ja tiesuluissa läpi koko 2000-luvun. Lulaa vastaan se ei kuitenkaan oikein voinut protestoida. Tämän valtaannousun myötä MST näyttääkin menettäneen suuntansa. Viha ja energia pitää kohdistaa johonkin muuhun. Stora Enso tuli kuin tilauksesta, suomalaisaktivistien myötätuella. Keskustelu onkin täällä kiivampaa kuin Brasiliassa. Kirjassakin jauhetaan seikkaperäisesti joitakin konfliktin yksityiskohtia. Tragikoominen on mm. Helsingin Sanomissa vuonna 2009 käsitelty käännösjupakka MST:n edustajan oletetuista sanomisista. Samasta nauhoituksesta on kaksi käännöstä, joista Stora Enson versiossa uhkaillaan ”konfliktien provosoinnilla, väkivallalla ja jopa kuolemantapauksilla”. Vastapuolen versio on erilainen. Näin ristiriitaisessa tilanteessa olisi kummankin osapuolen parempi kääntyä puolueettoman, auktorisoidun kääntäjän puoleen, kuin luottaa omiin, tarkoituksenhakuisiin käännöksiin, ilman asianmukaista kielen- ja kulttuurin tuntemusta. Jutun julkaisseiden toimittajien etiikka myös kyseenalaistetaan, koska nämä eivät olleet edes kuulleet kyseistä nauhaa ja teettäneet siitä omaa käännöstään.

Suomessa MST:n puolesta kampanjoivat Maan ystävät ry ja Maattomien ystävät ry, tätä voimakkaasti ihannoiden. Liikehdintä sai alkunsa Kemijärven tehtaan lakkauttamisesta. Suuri, monikansallinen yhtiö onkin oiva maali globalisaatiokriitikoille. Aiemmin ei paperi- ja selluteollisuutta ole juurikaan vastustettu Brasiliassa.

Kun Nikkanen ja Poulsen ovat kiusallisine kysymyksineen lähestyneet yritysten edustajia, ovat nämä yrittäneet kiemurrella, vältellä ja pompotella toimittajia, ympäripyöreitä puhuen. Yritysten selittelyä onkin kirjassa ja dokumentissa paljon. Siitä revitään esiin tahatonta ja tahallista, jopa tragikoomista huumoria. Molempien sanomana on se, että yritysten kannattaisi ottaa yhteiskuntavastuussaan opiksi sen, että ylimielisyys, kieltäminen, kiertely ja kaartelu vain pahentavat asiaa. Ne lisäävät epäluuloa ja vettä vastustajien myllyyn. Suora ja rehti kontaktin haku, avoimuus, ongelmien myöntäminen ja dialogi saattavat olla parempia lähestymistapoja. Ristiriitaista on kuitenkin vaatia yrityksiltä täyttä avoimuutta, mutta aktivisteille täyttä yksityisyyden suojaa.

Nikkasen kirja on tutkivaa journalismia parhaimmillaan, osoittaen siviilirohkeutta, koska kriittisiä äänenpainoja ei kotimaisia yrityksiä kohtaan juuri kuule. Tosin tuntuu siltä että Nokian kritisoiminen on jopa kansanhuvia, kun taas sen kilpailijoita hehkutetaan.

Kirjassa käsitellään runsaasti otsikoissa olleita ajankohtaisia aiheita. Valitettavasti kirjallisuusviitteet puuttuvat. Välillä tuodaan esiin myös omat tunteet ja ideologia. Teos ei olekaan varsinainen tietokirja, vaikka sai tukea Tietokirjailijat ry:ltä. Se on Liken Into-sarjassa julkaistu pamfletti. Neutraalista objektiivisuudesta ei voi puhua. Kriittisyyttä kun voi harjoittaa myös kaksisuuntaisesti. Siitä huolimatta, kirja on mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu. Sitä lukee mielellään, koska se tiivistää tuoreen keskustelun yritystemme asemasta maailmalla tiiviiksi paketiksi.

Nikkasesta tullaan varmasti vielä kuulemaan. Ehkä hän vielä hoitaaa jonkun nyt kritisoimansa suuryrityksen viestintää ja yhteiskuntasuhteita?

Kirjan kansi on hauskasti oivaltava, mutta jokseenkin lapsellinen: sinivalkoisessa, Suomen lippujen täyttämässä tilassa on hopeinen pää, jonka silmiä peittää rosvon naamio. Kun kantta katsoo lähempää, hopeinen kasvo muodostaa peilikuvan ja siitä katsovat, aivan oikein – siniset silmät!

NIKKANEN, HANNNA 2010. Viaton imperiumi. 204 s. Into/Like, Vaajakoski.

*Arvostelu julkaistu otsikolla "Suomalaisyritysten yhteiskuntavastuu ulkomailla" Suomen maantieellisen Seuran Terra-lehdessä 123: 1 (2011). 

Kirjaesittely: SEKOPÄISTÄ ”TIEDETTÄ”

66 vuotta Kolmannen valtakunnan luhistumisen jälkeen natsit jaksavat yllättää vieläkin. Hulluudella ei ollut rajoja, tieteessäkään. He ”kunnostautuivat” monessa asiassa lyhyen valtakautensa aikana. Kirjassaan ”Himmlerin suuri suunnitelma. Arjalaisen herrakansan etsintä” kanadalainen tiedetoimittaja Heather Pringle marssittaa sivuilleen kansallissosialistisen Saksan tutkijoiden eturivin ja heidän surullisen kuuluisat aikaansaannoksensa. Merkittävimmistä tutkijoista piirretään elämänkerta ja henkilökuva. Näiden tunnetuimmat tutkimusalat liittyivät rotuoppiin, -hygieniaan ja ”lääketieteellisiin” kokeisiin. Mutta se ei jäänyt siihen.

Antisemitismi ja rotuoppi olivat niin juurtuneet länsimaiseen ajatteluun 1920-1930-luvuilla, että natsit edustivat siitä vain jäävuoren huippua. Arjalaisen herrarodun käsitettäkin voi etsiä jo 1700-luvun Englannista. Tämän tutkimus oli kehittynyt Intiassa ja sai Saksassa romantiikan aikakautena merkillisen uuden suunnan. Vasta 1800-luvun lopulla, saksalaisten nationalistien käsissä, arjalaisten käsite muuntui vihamielisen rasistiseksi ja siitä tuli todella vahingollinen. Natsit seikkailivat kuitenkin myös kansanperinteen, historian, arkeologian ja jopa geologiankin kentillä. Näiden ”tutkimusten” päämäärä oli ”todistaa” arjalaisen rodun ylemmyys. Muiden puuhiensa ohella SS-johtaja Heinrich Himmler perusti tätä varten kokonaisen tutkimuslaitoksen, Ahnenerben, joka tarkoittaa ”esi-isien perintöä”. Ahnenerbe oli ”aatteellisen muinaishistorian opintoseura”. Sen tavoite oli ”tarkkojen tieteellisten metodien” avulla löytää uusia todisteita saksalalaisten esi-isien teoista ja saavutuksista ja tuoda nämä löydöt saksalaisen yleisön tietoon. Todellisuudessa sen tarkoitus oli tuottaa myyttejä. Se halusi todistaa germaanien muinaisen alkuperän ja niiden luoneen maailman ensimmäisen sivilisaation Pohjolassa (Atlantis) ja vaikuttaneen kaikkiin muinaisiin korkeakulttuureihin. Tätä varten varustettiin retkikuntia eri puolille maailmaa. Kirjassa kuvaillaan tutkimusretkiä Lähi-Itään, Pohjois-Afrikkaan, Tiibetiin, Pohjoismaihin ja Kaukasukselle. Jotkut näistä vilahtavat Indiana Jones- ja Seitsemän vuotta Tiibetissä elokuvissa. Retkiä suunniteltiin myös Boliviaan, Iraniin, Kanariansaarille ja Islantiin. Suunnitelmat ”pilasi” II maailmansodan puhkeaminen.

Arjalaisten ja geologian yhdistämisen voisi kuvitella olevan haastavaa, mutta natsit onnistuivat siinäkin, soveltaen ”geologiaa” utopioihinsa. Kun Grönlannista löydettiin trooppisten kasvien fossiileja, johtopäätös oli selvä: olosuhteet olivat olleet otollisia arjalaisten muinaisen sivilisaation kukoistukseen pohjoisessa. Se, että kasvifossiilit olivat 50 miljoonaa vuotta vanhoja, oli sivuseikka joka pimitettiin yleisöltä. Taas Bolivian Tititcaca-järven Tiahuanacon raunioista arkkitehti ja kirjailija Edmund Kiss päätyi johtopäätökseen, että arjalaiset olivat asuttaneet alueen n. miljoona vuotta sitten ja perustaneen tuon sivilisaation. Luotiin myös malli arjalais-Atlantiksen tuhosta, kun viisi kuuta putosi maahan ja sitä seurasi jääkausi. Tämä omalaatuinen maailmanjääoppi viskasi sivuun kaikki perinteiset tieteelliset käsitykset maailmankaikkeudesta. Se tarjosi uuden selityksen aurikokunnan synnylle, auringonpilkuille, Linnunradan muodolle, ihmissuvun synnylle, Atlantiksen uppoamiselle ja muinaisten islantilaisten luomiskertomusten hämärille kohdille. Teoria oli itävaltalaisen insinöörin Hans Hörbingerin hengentuote, jota natsit pitivät nerona. Heidän tarkoituksensa oli saattaa juutalainen Albert Einstein unohduksiin.

Natsigeologiassa olivat yleensä liikkeellä kaikki muut kuin itse geologit. Kun humanistisen alan tutkijat seikkailevat geologian maastossa, syntyy usein sotkua. Natsit eivät olleet poikkeus. Itse geologien rooli rajoittui lähinnä luolatutkimuksiin. Cro-Magnonin ihmisen ”arjalaisen alkuperän” määrittäminen oli tärkeä tehtävä, joka uskottiin geologi Assien Bohmersille. Hitleriä tosin harmitti suuresti se, ettei mahtavista muinaisista esi-isistä löytynyt muuta kuin saviruukun palasia, kivikirveitä ja nuolenpäitä, kun samaan aikaan kreikkalaiset olivat rakentaneet Akropoliksen. Siitä huolimatta Hitleriä miellytti suuresti ajatus siitä, että Rooman imperiumin olivatkin perustaneet germaanit. Italialaiset eivät luonnollisestikaan olleet ideasta yhtä innostuneita. Hörbingerin puheet maailmanjääoppinsa kuiden putoamisesta seuranneista jättimäisistä vuorovesiaalloista ja jääkausien valtavista jäätiköistä selittivät näppärästi sen, miksi pohjolan perukoilta ei löytynyt jälkekään muinaisesta arjalaisesta sivilisaatiosta.

Kirjaa lukiessa alkaa usein hymyilyttää, jos ei suorastaan naurattaa. Niin päättömiä olivat tutkimusten tavoitteet, kysymysten asettelu ja menetelmät. Himmler ja hänen tutkijansa suorastaan pulppusivat näitä ”nerokkaita” ideoita. Tutkimuslaitosta edeltäneen RusHA:n ensimmäisiä vuosia kuvaa hyvin se, että sen ensimmäinen johtaja, Karl-Maria Wiligut, oli entinen mielisairaalapotilas, mutta kuuluisa arjalaisteorioistaan, joita Himmler ihaili. Wiligut oli itseoppinut riimuasiantuntija, joka uskoi polveutuvansa skandinaavisesta Thor-jumalasta ja väitti vartioivansa muinaisten germaaniheimojen salattua tietoa. Hän oli Himmlerin muinaisten germaaniperinteiden neuvonantaja. Ahnenerben ensimmäinen johtaja oli taas kielentutukija Herman Wirth. Hän uskoi löytäneensä Ruotsin kalliomaalauksista näytteitä maailman vanhimmasta kirjoitusjärjestelmästä, kadonneesta arjalaisesta kirjaimistosta.

Vaikka Ahnenerben tarkoitus oli tukea Hitlerin rotuoppia, sen alussa meno oli kuitenkin niin mahdotonta, että jopa itse Führer paheksui sitä vähämielisyyttä ja vakavuuden puutetta, joka laitoksessa vallitsi. Saavuttaakseen edes jonkinlaista tieteellistä arvostusta, Himmler korvasi Wirthin varovaisella ja pidättyväisellä sanskritin ja muinaispersian asiantuntijalla Walther Wüstillä. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä kansainvälinen tiedeyhteisö suhtautui nuivasti natsien ”akateemisiin” ambitioihin.

Ahnenerbessä toimi myös suomalainen, itseoppinut kansanperinteen ”asiantuntija” Yrjö von Grönhagen. Hän oli vaikuttunut natsien rotuajattelusta. Vaikka suomalaisetkin luokiteltiin ali-ihmisiksi, Himmler innostui Kalevalasta ja lähetti Grönhagenin Karjalaan keräämään kansanperinnettä. Kanteleesta tuli Himmlerin mielisoitin. Samalla kun osa suomalaisesta (varsinkin ruotsinkielisestä) eliitistä ihannoi natseja, Grönhagen sai puuhillaan maamme tiedeyhteisön raivoihinsa. Witrthiäkin kiellettiin tulemasta Islantiin ja Ruotsiin tekemään ”tutkimuksiaan”.

Kirjassa ei voi välttyä mustaltakaan huumorilta. Esimerkkinä mainittakoon SS:n-kaivausjoukot. Tästä tulee mieleen lähinnä tämän jälkeensä jättämät haudat, mutta hautoja kaivoivatkin kuolemanpartiot, Einsatzgruppen. SS:llä oli itse asiassa oma arkeologinen osasto! Kirjaan ja aiheeseen sisältyykin paljon sekä tahatotonta, että tahallista huumoria, jota Pringle viljelee. Hymy tosin hyytyy, kun muistelee natsien muita tekemisiä. Jos kirjoittaja olisi saksalainen, hän tuskin uskaltaisi leikkiä näillä asioilla, niin arka paikka natsimenneisyys on Saksassa edelleen.

II maailmansodan loppua kohti natsien mielenvikaisuus vain yltyi. Kun jälkiä muinaisesta arjalaisesta korkeakultuurista ei oikein löytynyt, Himmler päätteli että arjalaiset olivatkin tulleet avaruudesta. Saksan ollessa jo alakynnessä, hän otti muinaisen pohjoismaisen Edda-eepoksen kirjaimellisesti ja uskoi Thorin vasaran olevan sähkömagneettinen ase, jota hän kiiruhti Ahnenerben tutkijat kehittämään. Hän ei uskonut, ettei se ollut mahdollista.

II maailmansodan päätyttyä, Himmler teki itsemurhan ja monet Ahnenerben tutkijat joutuivat Nürnbergin oikeudenkäyntehin ja osa heistä tuomittiin. Taas toiset jatkoivat akateemista uraansa korkeissa asemissa arvostettuina tiedemiehinä.

Himmlerin suuri suunnitelma kuvaa mitä tapahtuu, kun järjestäytynyt sekopäisyys pääsee valtaan. Natsi-Saksa osoitti, miten eurooppalainen sivistysvaltio voi vajota kollektiiviseen hulluuteen ja organisoituun barbaariuteen, sokaisten ideologiallaan tiedemaailmankin. Natsien ”saavutukset” hipovat jopa gootti-tieteisfantasiaa. Kansallisosialismi oli niin järkyttävä ja kokonaisvaltainen painajainen, että luulisi meidän ottaneen siitä oppia. Mutta vaikka sen kukistamisesta onkin jo 66 vuotta, mikä loppujen lopuksi on aika lyhyt aika, kuulee tuon ajan kaikuja tänäänkin: ulkomaalais- ja homovastaisuus, kansallismielisyys, ”oikean” taiteen määrittäminen, kasvissyönnin tuputtaminen, yms. ovat kuin Suomeen sovellettuja otteita Mein Kampfista.

Pringlen teos on niin hyvin kirjoitettu ja aihe mielenkiintoinen, että kaikesta sen kuvailemasta huolimatta kirjaa voi kuvailla herkulliseksi.

Pringle, H. (2009). Himmlerin suuri suunitelma. Arjalaisen herrakansan etsintä. Suom. Vappu Orlov ja Anne Orlova. Slovakia, Bazar, 512 s., Ovh. 29,90 € (saatavana myös pokkarina).

Kirjaesittelyjä: Teologiasta geologiaan

The Geological Society of London julkaisee geotieteisiin liittyviä laadukkaita, ajankohtaisia artikkelikokoelmia Special Publications-kirjasarjassaan. Yleensä artikkelit kerätään jonkin kokouksen aihepiirin tiimoilta ja niitä lukevat ja ymmärtävät alaan vihkiytyneet tai pahimmissa tapauksissa, vain suppean aihepiirin asiantuntijat. Geotieteiden valtavirran ulkopuolelta ilmestyi sarjassa hiljattain kaksi varsin ajankohtaista teosta, jotka linkittyvät toisiinsa. Ne voivat kiinnostaa muitakin kuin geologeja.

Teologia vs. geologia

Maailman syntyä on ”aikojen alusta” yritetty selittää erilaisilla uskomuksilla, vaikka jo muinaisilla sivilisaatioilla oli geologiaan pohjautuvia ajatuksia. Euroopassa kristinusko kuitenkin kanonisoi maailmanselityksen, kahlehtien tieteiden kehityksen vuosisadoiksi. Raamattuun pohjautuen pappi James Ussherin mukaan maailma oli luotu kuudessa päivässä v. 4004 eKr, klo. 9 aamulla. Ja vedenpaisumuksella selittyi yksi jos toinenkin geologinen seikka. Uskonto antoi takuun ja turvan. Asioita ei tarvinnut ajatella, kaikki oli jo ratkaistu. Jos halusi ajatella itse ja uskalsi sanoa sen vielä ääneen, paloi roviolla tai joutui ainakin paheksunnan kohteeksi. Geologia ja teologia elivät harmoniassa keskenään.

Vasta valistuksen ajan ja teollisen vallankumouksen myötä geotieteet erkaantuivat uskonnosta. Kehittyvä markkinatalous tarvitsi uusia selityksiä, joiden avulla luonnonvaroja voitiin löytää ja hallita teollisen vallankumouksen tarpeisiin. Hutton, Lyell, Darwin, ym. uhmasivat kirkon mahtia hitaasti kertyviin todisteisiin nojaten, jotka eivät sopineet uskonnollisiin käsityksiin. Huomattiin, että maailma oli muuttuva ja huomattavasti vanhempi kuin mitä kristinuskossa sanottiin. Syntyi geologia. Uskonto ja tiede ajautuivat konfliktiin.

Tästä historiallisesta kiistasta kertovat M. Kölbl-Ebertin (2009) toimittaman ”Religion and Geology: a history of harmony and hostility”:n artikkelit. Suurin osa niistä käsittelee aikaa, jolloin mm. luonnonkatastrofien ”tiedettiin” olevan Jumalan vihasta johtuvaa.

Kirja keskittyy kolmeen pääaiheeseen: maapallon ikä, vedenpaisumus ja ihmisen alkuperä. Useat artikkeleista käsittelevät jonkin tutkijan työtä, jossa hän joutui painiskelemaan teologisten ja geologisten käsitysten ristitulessa, usein omaa uskonnollista vakaumusta vastaan, kuten itse Darwin. Kirjassa käsitellään kuitenkin myös monien pappien arvokasta työtä museoiden mineraali- ja fossiilikokoelmien keräämisessä ja ylläpidossa.

Vaikka kirja painottaakin historiaa, oli aihe Darwinin merkkivuotena ajankohtainen. Uskonnon ja geologian välinen kiista ei ole tyystin kadonnut, vaan osittain jopa kiihtynyt. Kreationistit yrittävät säilyttää Kaikkivaltiaan luomismahdin mm. älykkään suunnittelun avulla. Yhdysvalloissa tästä käydään kiivasta kamppailua mm. kouluopetuksessa. Kirja tuo historiallista perspektiiviä tähän nykyiseen ongelmaan. Kirja kuitenkin osoittaa myös miten ihmisen käsitykset maapallosta, sen kehityksestä ja omasta alkuperästään muuttuvat ajan kuluessa. Länsimaisen kulttuurin edustajalle voi olla häpeäksi tietää, että jo tuhansia vuosia ennen Darwinia, mayojen eepoksessa Popol Vuhissa kuvattiin ihmisen evoluutio toisiaan seuraavina luomis- ja tuhoamistapahtumina, missä apina oli yksi ihmistä edeltävistä muodoista. Tai että inkojen valtakunnan kastelujärjestelmät olivat huomattavasti laajempia ja kehittyneempiä kuin vastaavat Euroopassa samaan aikaan. Vedellä oli inkojen uskonnossa suuri merkitys.

Kirja on monipuolinen ja kiihkoton. Se tarkastelee asiaa myös pappien näkökulmasta. Entinen kreationisti, nykyinen geologi R.A. Peters taas luokittelee kreationistit useisiin, enemmän tai vähemmän radikaaleihin kuppikuntiin. Aasialaisina kuriositeetteina mainittakoon japanilaisen esi-Meiji-kauden (1868-1912) uskonnonsekaiset käsitykset geologiasta sekä Mao Tse Tungin ajan kiinalainen glasiaaligeologia, jossa on ideologian värittämiä, melkein uskonnollisia piirteitä.

Artikkelit ovat kuitenkin niin tasapuolisia ja näkökulmat niin monimuotoisia, ettei kirjasta saa oikein otetta. Se on myös ymmärtäväinen. Muun muassa äärioikeistolaisten uuskreationistien kiihkoilua yritetään selittää. Evoluution hyväksyminen kun tekisi näiden maailmasta turvattoman ja arvaamattoman. Ilman Jumalan luomisvoimaa ei elämällä ole heille tarkoitusta. Tästä turvallisuudentunteesta pidetään kiinni kynsin ja hampain, jopa naurettavuuksiin asti. Tiedeyhteisö ei kuitenkaan saisi pilkata heitä sen vuoksi; se aiheuttaa vain radikalisoitumista. Kysymys onkin samantapainen kuin nimby (not in my backyard)-konflikteissa, missä erilaisilla ennakkoluuloilla ja uskomuksilla on aivan oma asemansa.

On vahinko, ettei Suomesta ole kontribuutiota kirjassa. Täältä olisi voinut kirjoittaa uraanikaivoskiistan uudesta ulottuvuudesta, missä malmin etsintää vastustettiin saarnastuolista käsin Enossa, Pohjois-Karjalassa elokuussa 2008. ”Luomakunnan messussa” asialla olivat piispa Wille Riekkinen tulikivenkatkuisin saarnoineen ja ekoteologi Pauliina Kainulainen siunauksineen. Teologia ja geologia ovat täälläkin vastakkain (ks. Eerola 2008, Kainulainen 2009). Saarnoissa on lietsottu pelkoa ja vihaa kuin noitavainoissa ja risti- ja löytöretkillä konsanaan. Malminetsijöitä kutsuttiin mm. ”palkkasotureiksi” ja mediaa ”postikonttorijournalismiksi”. Uraanista puhuttaessa käsitellään yleensä geologiaa, mutta nyt on mukaan saatu myös teologia! Tämä ja homokeskustelu osoittavat, että Richard Dawkinsin ja Sam Harrisin kaltaisia uskontokriitikoita tarvittaisiin täälläkin.

Ja jos ”uskosta” ja kiihkoilusta puhutaan, kirjasta puuttuu myös evoluutiobiologien ja naistutkijoiden välinen kiista sukupuolen muotoutumisesta…

Ympäristö ja geotieteistä tiedottaminen

Kaikella tällä on tekemistä myös geotieteistä tiedottamisen kanssa. Suurelta yleisöltä, päättäjiltä ja luonnonsuojelijoilta puuttuu tietoa geologiaan liittyvistä asioista, varsinkin ympäristöön liittyvissä kysymyksissä. Aihepiiriä valottaa D.G.E. Livermanin et al. (2008) toimittama Communicating environmental geology. Aihe on varsin moniulotteinen ja Suomessakin ajankohtainen. Artikkelit kertovat geologien mediasuhteesta, ilmastonmuutoksesta, luonnononnettomuuksista ja ympäristöongelmista tiedottamisesta, näiden paikkatietosovellusten käytöstä ja visualisoinnista, geologien kontakteista paikallisiin yhteisöihin, mm. alkuperäiskansojen edustajiin sekä monista tapaustutkimuksista eri maista, erityisesti kehitysmaista. Tälläinen tiedotustoiminta on verrattain uutta ja siinä on haasteita.

Suurin osa kirjoittajista on geologeja, mutta mukana on myös toimittaja. Toimittaja Ted Nieldin artikkeli geologeista ja mediasta on varsin hauska ja muista poikkeavasti kirjoitettu. Norm R. Catto ja Kathleen Parewick toteavatkin että ”geotieteet ovat liian vakava asia jätettäväksi vain geotieteilijöille”.

Kolme artikkelia käsittelee ilmastonmuutoksen liittyvää tiedottamista. Se onkin mediaseksikäs aihe. Muun muassa median, energiayhtiöiden ja ympäristöjärjestöjen rooli aiheesta tiedottamisessa tuodaan esiin. Kahden viimeisen strategiat poikkeavat toisistaan ja viestinnän sisältö on useimmiten odotetusti vastakkaista. Ne myös kilpailevat siitä, kuka yliampuu enemmän; yhdet vähätellen ja toiset liioitellen. Media taas yhdistää lähes jokaisen luonnonkatastrofin ilmastonmuutokseen. Erityisesti epävarmuuksiin liittyvät asiat näyttävät olevan haasteellisia. Kirjassa on myös Geologian tutkimuskeskuksen johtavan tutkijan P. Schmidt-Thomén ja D. Kaulbarszin artikkeli merenpinnan nousuun ja sen seurauksiin liittyvistä epävarmuuksista tiedottamisesta Gdánskissa, Puolassa. Tapaustutkimukset Kolumbiasta ja Perusta osoittavat, miten tärkeää on saada paikalliset yhteisöt tietoisiksi maanvyörymistä ja osallistumaan niiden torjuntaan. Myös ihmisen aiheuttamat ympäristöongelmat ovat esillä. Brasiliassa teollisuuden raskasmetalleilla saastuttamalle alueelle asettui asumaan yhteisöjä, joille oli haasteellista tiedottaa asiasta. Meillä on ollut samanlainen tapaus Helsingin Myllypurossa (ks. Saikkonen 2008). Asukkaat eivät millään uskoneet, että maaperä oli saastunutta ja alue siksi asuinkelvotonta. Monipuolisin artikkeli on kuitenkin geologi Laurence J. Donnellyn, joka kertoo tiedottamisen merkityksestä geologian eri aloilla, eri puolilta maailmaa.

Molemmat kirjat tuovat selkeästi esiin sen, ettei geologien työkenttä ole tänäkään päivänä ongelmaton ja että kommunikointia tarvitaan. Sen eteen pitää tehdä edelleen töitä kaikkialla maailmassa. Jotta geologinen osaaminen olisi yhteiskuntamme käytettävissä ja se saisi tietoa siitä, miten planeettamme toimii ja kehittyy, pitää geotieteistä kertoa muillekin.

Viitteet

Eerola, T. 2008. Uraanin teologiaa. Materia 4/2008:46.

Kainulainen, P. 2009. Geology vs. theology? Uranium prospecting and theological arguments in Northern Carelia 2006-2009. In: Abstracts, 2nd International Conference on European Forum for the Study of Religion and the Environment, Turku, Finland, 14-17 May 2009, https//www.abo.fi/student/papabs.

Kölbl-Ebert, M. 2009. Geology and religion: A history of harmony and hostility. The Geological Society of London Special Publication 310, 357 p.

Liverman, D.G.E. 2008. Communicating environmental geology. The Geological Society Special Publication 305, 214 p.

Saikkonen, P. 2008. Kaatopaikka takapihalla. Myllypuron Alakiventien tapaus asukkaiden kokemana. Teoksessa Kopomaa, T., Peltonen, L. ja Litmanen, T. (toim.) Ei meidän pihallemme! Paikalliset kiistat tilasta. Helsinki, Gaudeamus, 95-122.

Wikileaks vuodot ja Visan vinguttaminen

Wikileaksin vuodoilla on ollut yllättäviä sivuvaikutuksia. Mastercards ja Visa-luottokorttiyritykset ovat keskeyttäneet maksupalvelunsa Wikileaksille ja sveitsiläinen pankki jäädyttänyt sen varat. Perusteita tälle ei ole julkisuudessa esitetty.

Kyseisten luottokorttiyritysten asiakkaana haluaisin tietää, voivatko ne tehdä tälläistä laillisesti ja millä perustein? Voisivatko näiden asiakkaat saada mahdollisesti tietä asiasta? Olisiko kenties boikotti kuitenkin parempi keino ilmaista mielipiteensä kuin hakkeroida näiden sivustot?

Meidän on länsimaissa aivan turha syyttää esim. Kiinaa sanavapauden ja ihmisoikeuksien rikkomisesta, jos meillä toimitaan samoin. En ota kantaa Wikileaksin johtajan Assangen rikosepäilyihin, mutta jos häntä jostain voidaan syyttää, niin ainakin sinisilmäisyydestä. Ei kai hän oikeasti uskonut, etteikö vuodoilla olisi epämiellyttääviä seurauksia? Täytyy kuitenkin nostaa hattua moiselle siviilirohkeudelle.

Isku ytimeen: geologiaa, ydinjätejemmausta ja ekoterrorismia

Toni Eerola

Kirjoittaminen on taiteenlaji. Kirjailijan työ on vielä haastavampaa. Erityisen haastavaa voi olla yhteensovittaa perinteinen toimintatrilleri viher-utopioihin. Mutta kun ilmasto-, energia- ja ympäristökeskustelu käy kuumana, olisi vaikea kuvitella, etteivätkö kirjailijatkin puuttuisi siihen. Yllättävästi Ilkka Remes yrittää tätä kirjassaan Isku ytimeen, Risto Isomäen vesillä kalastellen. Remeksenkin pitää turvautua ekoterroristeihin ja ydinvoiman uhkakuviin, joita Isomäki on käsitellyt kirjassaan Litium 6. Trillereihinhän ekouhkakuvat sopivatkin mitä parhaimmin. Mutta kosiskeleeko tominnallisten best-sellerien kirjoittaja ympäristöaktivisteja ja punavihreitä älykköjä muodin mukaisesti? Kirja ei ole kuitenkaan saanut laajempaa huomiota. Mainitut tahot kun eivät oikein kuulu Remeksen lukijakuntaan, eikä hänen kirjoistaan käydä kuumia keskusteluja Punavuoren tai Kallion trendikuppiloissa. Voi hyvin kuvitella, minkä vaikutuksen saisi aikaan kulttuurikahvilan pöydässä, kun täräyttäisi henkevän kirjallisuuskeskustelun lomassa lukeneensa Remeksen viimeisen. Siinä voisi reilun kaupan latet ja luomuteet mennä väärään kurkkuun. Syvän hiljaisuuden ja toisten vilkuilun katkaisisi vain nikottelu ja sitä seuraava paheksunta. Kirja saattaa kuitenkin upota hyvinkin best-sellereiden perinteisiin lukijoihin. Krittisempää tarkastelua se ei tietenkään kestä, aivan kuin kirjassa sivuttujen ydinjätteiden loppusijoitusta tai uraanikaivoksia vastustavien argumentitkin.

Syy siihen miksi tuon juuri tämän kirjan esille on se, että siinä seikkailee suomalainen, ydinvoimateollisuudelle selkänsä kääntänyt geologi. Kirja käsittelee myös geologeille ajankohtaisia aiheita. Suomalaisessa fiktiossa geologi on ollut pääosassa vain Reino Marjosen kirjoissa.

Remeksen geologi työskentelee haamukaivosyhtiölle nimeltä Allcorn Mining, joka hakee uraanivaltauksia Suomesta estääkseen muiden uraaninetsinnän ja ”suojellakseen” paikallisia asukkaita ja ”puhdasta luontoa” kaivostoiminnalta. Kirjassa valtaus on voimassa ikuisesti, kun todellisuudessa se on vain viisi vuotta, mahdollisen lisäajan myötä korkeintaan kahdeksan. Remes ei myöskään näytä tietävän, että valtausten saaminen ei ole Suomessa kovinkaan helppoa. Kolmekin vuotta saattaa vierähtää, ennen kuin päätös saadaan, oli kyse sitten uraanista tai muusta kaivannaisesta. Valtaushakemus pitää myös laatia niin, että siinä osoitetaan alueella olevan malmia sekä ne toimenpiteet, joilla malmin etsintää tullaan harjoittamaan. Sen lisäksi pitää käydä läpi kuulemiset ja mahdolliset valitukset KHO:ssa. Jos valtausta ei nykyään saa edes sitä varten tarkoitettuun toimintaan, miten sellaisen saisi uraanin ”suojelulle”?! TEM:issä saatettaisiin pyöritellä silmiä, kun hakemus saapuisi pöydälle. Epäuskottavaa on myös uraanialueiden paikallisten asukkaiden negatiiviset reaktiot uraanin etsijään. Geologi pelkää että autokorjaamo kieltäytyisi tarjoamasta palvelujaan sabotoidulle autolleen, kun saataisiin tietää, millä asioilla hän liikkuu. Omiin kokemuksiini perustuen suurin osa asukkaista ei ole moksiskaan koko toiminnasta, käyttäytyen ystävällisesti. Monet jopa toivovat uraanikaivoksia alueelle. Vastustus keskittyykin pieneen, mutta sitäkin äänekkämpään joukkoon.

Kirjan geologi työskenteli aiemmin Posivassa, ydinjätteiden loppusijoituksen parissa. Hän kuitenkin joutui lähtemään yhtiöstä, koska oli eri mieltä jääkautisen ikiroudan syvyydestä. Manipuloituaan eri muuttujia, hän sai tulokseksi 750 m svyyden, kuten Kanadassa. Ydinvoimaa vastustava Prof. Matti Saarnisto on esittänyt samanlaisia ajatuksia. Ilmaston päästöskenaarioista riippuen, Posivan mallinnuksissa se olisi kuitenkin vain 80-170 m, koska Suomen olosuhteet ovat erilaiset. Tämän vuoksi sijoitusluola on suunniteltu 400 m syvyyteen. Sitä, mikä tuosta routimisesta tekisi uhkan loppusijoitukselle, ei kirjassa selitetä. Se on kuitenkin hyvä heitto hämmentämään keskustelua ja luomaan uhkakuvia. Olivatpa ne todellisia tai ei, ne ovat monelle paljon kiehtovampia ja jännittävämpiä kuin jos kaikki olisi täysin turvallista. Niillä on kuitenkin käyttöä lähinnä fiktiossa. Loppusijoituksen pitkä ajanjakso, 250.000 vuotta, on monelle käsittämätön ja omiaan luomaan scifimäisiä kuvitelmia jälkipolviamme ”uhkaavasta” tulevaisuudesta. Milloin joku kirjailja käyttää tätä juonessaan (haloo, Isomäki)?

Iskussa ytimeen radikaalit ympäristöjärjestöt protestoivat mm. ydinvoimaa ja globalisaatiota vastaan valtaamalla ydinjätteitä kuljettavan laivan ja järjestämällä mielenosoituksen valtaapitävien salaisessa, kansainvälisessä Bilderberg-huippukokouksessa Ruotsissa. Geologi on mukana ydinjätelaivan valtauksessa. Aiemmin hän osallistui iskuun Venäjän kaasuputkea vastaan Itämerellä. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Laivassa on muutakin ja geologi joutuu tahtomattaan keskelle ekoterrorismia, salaliittoteorioita ja suurvaltapoliittista kamppailua. Niitähän ei kenenkään itseään arvostavan best-seller-kirjailijan teoksesta saa puuttua (edes geologinkaan kohdalla).

En paljasta juonta, mutta loppu on tyypillistä remesläistä rymistelyä ja kliseillä kikkailua, jotka jyräävät alleen minkä tahansa ”ekologiseksi” tarkoitetun sanoman. Monet kirjailijat kuuluvat siihen joukkoon, jolla on sinisilmäinen tapa ihannoida automaattisesti kaikkia niitä, jotka nousevat suuryrityksiä, valtioita ja viranomaisia vastaan, olivatpa kapinan syyt kuinka katteettomia ja aiheettomiin pelkoihin ja/tai ideologiaan perustuvia tahansa. Kirjassa esitetään myös vakavia syytöksiä suomalaisia viranomaisia kohtaan (Suomen säteilyturvakeskus ja Posiva). Ne ovat kovassa huudossa uraanikaivoskiistassakin. Remes toteaakin kirjan jälkisanoissa: ”tein tämän kirjan uudella tavalla, joka yllätti minut ja toivottavasti myös lukijan”. Kirja onkin mielenkiintoista ja vauhdikasta kesälukemista, geologeillekin.

Kaiken rymistelyn, kliseiden ja epäuskottavuuksien jälkeen kirja päättyy kuitenkin seuraavasti:

”Patrik katsoi ikkunasta arkaaista (sic) kallioperää ja sen päällä kasvavaa metsää. Tänne jäi hänen valtauksensa eikä kukaan mahtaisi sille mitään, tapahtuipa hänelle itselleen mitä tahansa. Tämä oli hänen monumenttinsa tuleville sukupolville: tonneittain koskematonta, 2000 miljoonaa vuotta vanhaa migmatiittikalliota…Mikä sopisi paremmin geologin lahjaksi lapsilleen ja lapsenlapsilleen?”.

Haluaisin todella tutustua kolleegaan, joka osallistuu ekoiskuihin ja fiilistelee tuolla tavoin. Humanisteihin tälläinen hempeily saattaa upota, vaikka eivät olisi koskaan ”arkaaisesta” migmatiitista kuulleetkaan, mutta alan ammattilaiselle tämä on lähinnä säälittävää. Eiköhän sitä kalliota vielä riitä tulevillekin sukupolville, tuli uraanikaivoksia ja ydinjätteiden loppusijoitusta tai ei? Perustavaa laatua oleviin kysymyksiin kirja ei myöskään anna vastausta: 1) miten syvälle kallioperään sijoitettu ydinjäte muodostaisi suuremman uhan kuin nyt, maanpäällisessä varastossa ja 2) mikä vaihtoehdoksi ydinjätteiden loppusijoitukselle? Näistä vaikenevat sen vastustajatkin.

Remes, I. 2009. Isku ytimeen. Juva, WSOY, 507 s., ovh 21,95 €.

NIMBYILYLLÄ TUULIVOIMAA VASTAAN?

Toni Eerola

Mila Tanskanen (HS Mielipide 17.08.2010) vastusti tuulivoimaloiden asentamista saaristoon. Hän kertoo ettei vastusta tuulivoimaa, ”vaan tuulivoimaloiden harkitsematonta sijoittamista Suomen herkkään ja uniikkiin saaristomaisemaan”. Kirjoituksessaan Tanskanen käyttää tyypillistä nimby (not in my backyard eli ei minun takapihalleni)-terminologiaa.

Timo Kopomaan työryhmän nimbyjä käsittelevän kirjan mukaan nimby-kiistat noudattavat tiettyä kaavaa. Nimbyilijöille kaikki luonto ja maisema on ”kaunista” ja ”herkkää”. Kun jostakin hankkeesta valitetaan, listataan lähistön ja kauempanakin olevian alueiden todellisia ja kuviteltuja luontoarvoja, kerrotaan, miten liiketoiminta aiheuttaa uhan ja valitetaan kansalaisten vähäisiä vaikutusmahdollisuuksia ja sitä ettei asiasta ole tiedotettu. Nimbyissä ei yleensä kerrota vastustavan hankkeita sinällään, kunhan ne eivät tule lähelle tai ”keskelle kauneinta saaristomaisemaa”. Samalla kerrotaan, miten ”voimakasta” vastustus on, vaikka se yleensä keskittyy joihinkin aktiiveihin, joilla on tapana vastustaa kaikkea, varsin kyseenalaisin perustein. Luontoa, kuten linnustoa, harvinaisia kasveja tai liito-oravaa käytetään vain välineenä. Tuulivoiman vastustuksen todelliset syyt ovat kuitenkin itsekkäitä: ”melu” ja mökkimaiseman ”pilaantuminen”.

Tuulivoimaa kannattaa pystyttää sinne, missä tuulee. Saaristo on tälläistä aluetta. Vaikka tuulivoimala on mielestäni maisemassa kaunis, uljas, puhtaan energian ja edistyksen merkki, ei sellaista kannata pystyttää ihan minne vain, esim. paikkaan, missä ei tuule. Otaksun Kustavin Piekilän olevan tutkittu vaihtoehto. Vaikka liiketoiminta on kyseessä, kaikille hankkeille pitää Suomen lainsäädännön mukaisesti laatia ympäristövaikutusten arvio, myös tuulivoimaloille, toisin kuin Tanskanen väittää.

Symbolina tuulivoimala saa kiihkeimmät kannattajansa autuaiksi. Nämä luultavasti pystyttäisivät tuulivoimaloita kaikkialle. Tuulivoimaloiden vastustajat ovatkin kiusallisia kannattajilleen ja ympäristöjärjestöille. Vastustus kun on näiden ihaileman kansalaisaktivismin ilmentymä, osa demokratiaa.

Ilmastonmuutos asettaa yhteiskunnalle suuria haasteita. Fossiilisten polttoaineiden käyttöä vähentäessämme tarvitsemme uusiutuvia energiamuuotoja, joihin tuulivoima kuuluu. Hiilidioksidipäästöjen supistus vaatii uhrauksia. Pidimme siitä tai ei, joudumme nielemään niin ydinvoimaa kuin tuulivoimaloitakin. Jos näitä ei voida käyttää, niin mistä sitä energiaa aiotaan saada? Emme voi valita vain meille mieluisia vaihtoehtoja.