Kirjaesittely: Johan on jäkälä! Jokamiehen jäkäläopas

Toni Eerola

”Jos metsään haluat mennä nyt, takuulla yllätyt”…Se onnistuu, varsinkin viime vuonna julkaistu Suomen jäkäläopas kainalossa (tai repussa, painonsa vuoksi).

Jäkälät ovat tuttuja jokaiselle luonnossa liikkuvalle. Marjastajat, sienestäjät, ulkoilijat, metsänhoitajat, kiviharrastajat ja geologit näkevät luonnossa liikkuessaan satoja jäkälälajeja, mutta eivät aina tule kiinnittäneeksi niihin huomiota, saatikka että osaisivat niitä välttämättä tunnistaa. Luontoharrastajia varten Helsingin yliopiston luonnontieteellisen keskusmuseon kasvimuseo julkaisikin Ympäristöministeriön tuella Suomen jäkäläoppaan, joka sai vuoden 2011 Tieto-Finlandia-palkinnon.

Itse kiinnostuin kirjasta tavattuani Sallassa kehämäisen, rakenteeltaan kukkaa muistuttvan jäkälätyypin (Kuva 1). Halusin tietää, mikä jäkälälaji on kyseessä? Onneksi Suomen jäkäläopas oli julkaistu samoihin aikohin. Ja oppaastahan se löytyikin (tosin ei yhtä upeana)! Tuota Sallan vihreäkivivyöhykkeen komatiittikallioilla viihtyvää lajia kutsutaan Kaarrekarveeksi (Arctoparmelia centrifuga), mutta se on yleinen kallioalueiden jäkälä muuallakin maassa. Taas Sallan Känespellan (ks. Kivi 2/2012) pystysuorilla kallioseinämillä bongasin punertavan, ruostetta muistuttavan Loistokeltajäjälän (Xanthoria elegans, Kuva 2), mikä voi saada varomattoman malminetsijän hihkumaan innosta. Alueen kvartsijuonten onkaloissa näin puolestaan keltaista, uraninittia muistuttavaa, nimensä mukaisesti varjoissa viihtyvää Katvekultajäkälää (Caloplaca microthalina, Kuva 3). Silokallioilta on taas jokaiselle geologille tuttu jäkäläoppaan kannessa komeileva harmaa Palleroporonjäkälä (Cladonia stellaris). Nimensä mukaisesti se on porojen pääasiallista ravintoa.

Monet jäkälälajit ovat uhanalaisia. Niiden uhkatekijöitä ovat talousmetsät, poronkasvatus ja kaivannaisteollisuus. Herkkiä ovat erityisesti kalkkikivialueiden jäkälät.

Suomen jäkäläopas on upeasti kuvitettu teos. Siihen kannattaa tutustua. Kirjaa selaillessa lukijaa suorastaan häikäisee jäkälien hämmästyttävä väriloisto ja lajikirjo. Jotkut lajit ovat niin mielikuvituksellisia, että jää pakostakin miettimään, ovatko ne ihan tältä planeetalta? Edesmennyt 1960-luvun LSD-guru Timothy Leary olisi ollut ihmeissään kirjaa selaillessaan.

Suomen jäkäläopas: vaihtoehto huumeille.

Stenroos, S., Ahti, T., Lohtander, K. ja Myllys, L (toim.) 2011. Suomen jäkäläopas. Norrlinia 21: 534 s. Ovh. 49,95 €.

Kirjaesittely: Vihreää politiikkaa jalat maassa

Toni Eerola

Monelle teknokraattivuorimiehelle oheisen kirjan esittely saattaa olla kauhistus. Viimeistään ilmastonmuutos on kuitenkin tuonut ympäristöstä kaikkien asian. Sen ei pitäisikään olla enää vain vihreiden etuoikeus. Eli äläpä hötkyile, jatka vaan lukemista. Kirja saa nimittäin monet vihreätkin älähtämään. Siinä on jokaiselle jotakin.

Vihreät ylpeilevät usein älykkötaustallaan: he ovat korkeasti koulutettuja akateemisiä ihmisiä. Kuten hyvin tiedämme, se ei kuitenkaan valitettavasti aina estä tunteilua, suhteellisuudentajun hämärtymistä ja vähäistä järjen käyttöä. Poseeraavat kuitenkin usein melkoisina besser-wissereinä asiassa kuin asiassa. Jalat maassa seisova viherintellektuelli ja kansanedustaja Osmo Soninvaara onkin virkistävä poikkeus viileässä analyyttisyydessään. Hän ei pelkää tuoda yllättävästi vihreiden valtavirran vastaisia ajatuksiaan julki kirjoissaan ja blogissaan. Tähän vaikuttaa hänen talous- ja tilastotieteilijän taustansa. Hänellä onkin omiensa keskuudessa toisinajattelijan leima, jota kuitenkin kunnioitetaan.

Soininvaara kiteyttää vihreisiin arvoihin liittyvän ajattelunsa uudessa kirjassaan Vihreä politiikka. Kirja on mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää lukemista. Teos käy läpi vihreän liiton syntyä ja historiaa omien kokemustensa kautta. Soininvaara osallistui ympäristöliikehdintään jo ennen Koijärveä, vaikuttaen mm. Helsinki-liikkeessä 1970-luvulla. Helsinki-liike oli eräänlainen proto-vihreä liitto, joka syntyi vastalauseena taistolaisuutta ja Kekkosen ajan pöhöttyneisyyttä kohtaan, haluten vaikuttaa mm. kaupunkiviihtyvyyteen. Hänen suurin mielenkiintonsa onkin ollut juuri kaupunkisuunnittelu- ja politiikka. Tämä näkyy myös kirjassa. Vihreä politiikka käsittelee useita näihin liittyvä ympäristö- ja sosiaalisia teemoja. Vihreä liittohan ei ole pelkästään ympäristöpuolue tai ”Kokoomuksen puisto-osasto”, kuten kriitikot sitä kutsuvat, vaan alusta asti mm. tasa-arvoa, seksuaalivähemmistöjen asemaa ja vammaisten etuja ajava puolue. Pelkästään ympäristöpuoluetta ajaneet ajautuivatkin puolueen ulkopuolelle epämääräisiin, enemmän tai vähemmän radikaaleihin vaihtoehtoliikkeisiin.

Soininvaara ei säästele kritiikkiä muita puolueita kohtaan, mutta ei päästä vihreitäkään helpolla.

Hän esittelee kirjassaan sarjan vihreiden perusideologiaan kuuluvia teemoja, jotka hän ampuu järjestelmällisesti alas. Yksi merkittävimmistä on ydinvoiman vastustaminen. Ilmastonmuutos sai Soininvaarankin kelkan kääntymään. Monille vihreille Soininvaara saattaakin olla ”ilonpilaaja” loogisella tavallaan jolla hän romuttaa joitakin vihreille kallisarvoisia uskomusrakenteita. Ärtymyksen sijaan monen kannattaisikin ottaa kirja ja lusikka kauniiseen käteen ja tuoda itsensä lähemmäs maan pintaa.

Valitettavasti Soininvaara ei käsittele niinkin ajankohtaista asiaa kuin kaivostoimintaa, uraania lukuunottamatta. Turvetuotanto on hänelle sen sijaan ”aivan tolkutonta touhua”. Se saa kuitenkin kokoomuslaisen ministerinkin vihertämään, kun oma kesämökkiranta on uhattuna.

Soininvaaralle maa, joka käyttää ydinvoimaa, on tavallaan velvoitettu hyvksymään myös uraanikaivosten (oletetut) haitat. Hänen mukaansa uraanintuotannosta saa turvallisen käyttämällä siihen riittävästi rahaa. Kyse onkin siistä, luotammeko toimijoihin? Hänestä se, että jossain päin maailmaa on puutteita kaivosturvallisuudessa tai että uraanista voidaan tehdä ydinaseita, ei kelpaa perusteeksi vastustaa koko ydinvoimaa. Analyyttisyydestään huolimatta Soininvaara ei kuitenkaan pääse kokonaan irti ympäristöaktivisteille niin tyypillisestä dramaattisesta liioittelusta: Talvivaaraa hän pitää ”ympäristökatastrofina”(?!), jota uraanin talteenotto ei enää pahenna. Hänen mukaansa pitäisikin pikemminkin vaatia täydellistä talteenottoa sen sijaan että uraani lasketaan jätealtaisiin.

Kreikkalaisia ja troijalaisia on vaikeaa miellyttää samaan aikaan, eikä poliitikoille niin tavalliseen tapaan Soininvaara sitä yritäkään. Melkeinpä päinvastoin. Hän on harvinaisen suorasanainen molempia ääripäitä kohtaan. Puhuessaan vihreiden tulevaisuudesta, hän suosittelee puolueelle suvaitsevaisuutta joistakin asioista toisinajattelevia kohtaan. Soininvaara kaipaa lisää ”insinöörivihreitä”. Vain näin vihreät voivat kasvaa ja lisätä suosiotaan.

”Väärä argumentti on väärä argumentti, vaikka se tukisi oikeaa asiaa”. Tämä Soininvaara toteamus olisi hyvä muistaa ympäristökeskustelussa. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille ympäristöpolitiikasta kiinnostuneille.

Soininvaara, O. 2012. Vihreä politiikka. Teos, Helsinki, 232 s.

”Tästä ei ole vielä viimeistä sanaa sanottu...” Kohtalona malminetsintä*

Toni Eerola

Kun jo pienenä poikana keräilee kiviä, kiinnostuu malmeista ja saa kansannäytepalkintojakin, voivat vanhemmat huolestua: geologiaan voi jäädä koukkuun, eikä siihen ole hoitoa. Siitä tulee kohtalo. Näin tapahtui geoteknikko Asser Siitoselle, joka toimi koko ikänsä malminetsinnässä eri valtionyhtiöiden palkkaamana pitkin ja poikin Lappia.

Eläkkeellä oleva geologi ja Outokummun Rovaniemen toimiston pitkäaikainen päällikkö Jarmo Lahtinen kirjoitti tämän legendaarisen malmimiehen elämänkerran. Hän teki suuren palveluksen. Kyse on tiedon siirrosta tuleville sukupolville. Kirjassa on tarinaa kerrakseen Lapista, luonnosta, geologiasta, kivistä ja malmeista kiinnostuneille. Samalla kun seurataan tämän mainion malmimiehen elämänvaiheita ja persoonaa, kerrataan myös Lapin geologiaa ja pala Suomen kaivosteollisuuden historiaa.

Monien työtovereiden mielestä Asser Siitonen olikin varsinainen persoona. Hän johti ja teki maastöitä väsymättä, sekoittaen elämäntapaa, ammattia ja harrastusta. Perhe jäi sivuosaan. Aamuisin ei ollut kovaa kirettä maastoon, mutta eipä ollut sieltä poiskaan. Viikonlopullekin lähtö saattoi viivästyä, mikä harmitti alaisia. Erään työtoverin mukaan Siitonen oli juuri sitä, mitä geologi eniten pelkää alan harrastajissa: erinomainen mineraalituntija. Hänen kiinnostuksensa geologiaa kohtaan oli niin suurta, että jos hänellä olisi ollut mahdollisuus opiskella alaa, hänestä olisi tullut professori. Hän oli kuitenkin kiinnostunut laajalti muistakin asioista. Ilmastonmuutos kirvoitti mieltä ja omatoimisesti päätellen hän katsoi että hiilidioksidia kannattaisi sitoa kalkkikiviin. Tämän lisksi hän harrasti luontoa, valokuvausta, musiikkia ja kuvataidetta. Lomat vietettiin perheen kanssa kultaa kaivamalla, kalastellen ja hilloja poimien, mikä pienille lapsille oli joskus raskasta.

Siitosen into työhonsä johti moniin merkittäviin löydöksiin, kuten Luoston ametisteihin, Saattoporan ja Isomaan kultaesiintymiin, Porkosen-Pahtavaaran mangaaniviitteisiin, yms. Kaikkea hän ei kuitenkaan ehtinyt elämänsä aikana selvittää. Luoston ametistikin päätyi muiden hyödyksi. Tämä jäi kalvamaan loppuiäksi.

Kuten niin monet muutkin, Siitonenkin jäi Suomea koetelleen laman ja kaivosalan rakennemuutoksen jalkohin. Outokummun lakkauttaessa malminetsintänsä, hänet irtisanottiin Outokumpu Finnminesilta v. 1992, palveltuaan suomalaista kaivosteollisuutta neljä vuosikymmentä. Hän jäi työttömäksi, mutta ei toimettomaksi. Hän perusti yhtiökumppaninsa kanssa Gold-Werk Oy:n. Näin hän jatkoi keskeneräiseksi jäänyttä malminetsintää monilla tuntemillaan kohteilla, löytäen Isomaan kultaesiintymän Kittilässä.

Kiinnostus kultaan ja malmeihin näyttää kulkevan Siitosilla suvussakin. Suomen kaivosyrittäjät ry:n puheenjohtaja ja monitoimimies Harri Siitonen on Asserin serkku. Asserin ideoimana ja Harri työn jatkajana Isomaan kultaesiintymän hyödyntäminen sai alkunsa. Asser ja Harri kehittivät köyhän rapakalliokullan rikastusmenetelmän. Outokummun piti alunperin olla mukana alueen varsinaisen kalliokullan etsinnässä, mutta se kaatui erinäisistä syistä. Nykyään Gold Mine Siitonen ja Saihio jatkaa työtä hyödyntämällä esiintymää kaivinkoneella. Kultaa sisältävä maa-aines kuljetetaan Asserin rakentamalle ”kultatehtaalle”, jossa rikastaminen tapahtuu. Kullasta valmitetaan erilaisia koru- ja pienesineitä. 

Vaikka kullantuotanto lähti käyntiin löytämällään kultaesiintymällään, monet asiat jäivät ”riivamaan” jo iän ja sairauden lopulta heikentämän miehen mieltä. Paljon olisi ollut halua vielä tehdä ja touhuta. Tätä varten hän keskusteli professoreiden ja geologien kanssa erilaisista tutkimus- ja malminetsintähankkeista. Voi olla, että Siitosen intuition ja päähänpinttymien jäljiltä kuullaan vielä tulevaisuudessa. Tästä varmuudesta kumpusikin Siitosen monesti toistama lausekin, joka on tämän kirjaesittelyn otsikkokin.

Kuten nykyinen kaivosbuumi on meille osoittanut, Suomessa ja varsinkin Lapissa riittää vielä löydettävää. Vaikka täällä nyt jylläävät ulkomaiset kaivosjätit, tarvitsemme edellen Siitosen kaltaisia työn kansallissankareita. Ja siihen on toivoa. Kansannäytetoiminta kukoistaa ja alalle tulee jatkuvasti uusia harrastajia. Kansannäytepalkintoja jaetaan 8-12 vuotiaille. Toivottavasti näistä jotkut päätyvät kaivosalalle ammatillisestikin, koska työntekijöistä on pulaa.

Lahtinen, J. 2012. Asser Siitonen – malmimies 18.4.1935-15.3.2010. Poimintoja monipuolisen persoonan elämästä.  Hipputeos Oy, Tallinna, 112 s. Ovh 18 e. Tilaukset suoraan Hipputeokselta:

http://hipputeos.shop.wosbee.com/PublishedService

*Julkaistu Materia-, Mineralia- ja Geologi-lehdissä 2013. http://www.geologinenseura.fi/geologi-lehti/2-2013/Geologi_2_2013_s62_63-lahtinenarv.pdf

KaivosAkatemian Vastuullinen malminetsintä-seminaari ja työpaja Oulussa 29-30.01.2013

Toni Eerola

Johdanto

KaivosAkatemia järjesti ensimmäisen työpajaseminaarinsa Oulussa 29-30.01.2013. Aiheena oli Vastuullinen malminetsintä. Kutsuvierastilaisuuteen osallistui yli 60 kaivosyritysten, viranomaisten, sidosryhmien, urakoitsijoiden, lakifirmojen ja yksityisten malminetsintäluvanhaltijoiden edustajaa.

Tässä kirjoituksessa esitellään KaivosAkatemia ja sen järjestämän Vastuullisen malminetsintä-seminaarin ja työpajan tuloksia.

KaivosAkatemia

Suomen mineraalipotentiaali on avannut uusia mahdollisuuksia kaivostoiminnalle etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa. Ulkomaiset kaivosyhtiöt investoivat maahamme kasvavassa määrin. Yhtiöt etsivät uusia malmiesiintymiä ja avaavat uusia kaivoksia hyödyntääkseen jo ennestään tunnettuja esiintymiä. Tämä ei kuitenkaan tapahdu ongelmitta. Kaivosteollisuuteen sisältyy riskejä, joista paikalliset ovat huolissaan. Saavuttaakseen toimintansa hyväksynnän, kaivosyritysten pitää noudattaa lainsäädännön lisäksi alan parhaita käytäntöjä kestävän kehityksen mukaisesti, ympäristöä ja paikallisia yhteisöjä kunnioittaen.

Keväällä 2012 työ- ja elinkeinoministeriö antoi Geologian tutkimuskeskukselle (GTK) toimeksiannoksi perustaa foorumin, jonka tarkoituksena on kerätä, luoda ja levittää kaivosalan parhaita käytäntöjä sen toimijoille, eli Suomessa operoiville koti- ja ulkomaisille kaivosyhtiöille. Foorumi on KaivosAkatemia. Se käsittelee ja edistää yritysten yhteiskunta- ja ympäristövastuullisuusasioita, kattaen koko kaivostoiminnan elinkaaren aina malminetsinnästä kaivoksen sulkemiseen ja jälkihoitoon asti.

KaivosAkatemia järjestää seminaareja ja työpajoja, joissa keskustellaan alaan liittyvistä ympäristö- ja yhteiskuntavastuun teemoista. Tavoitteena on parantaa kaivosteollisuuden yritysten toimintaa kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti ja lisäämään kaivostoiminnan yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä.

KaivosAkatemian vastuullisuusohjelma on kolmivuotinen (2012-2014). Sen ohjausryhmässä ovat GTK:n lisäksi Kaivannaisteollisuus ry (KT), Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM), Ympäristöministeriö (YM), Turvallisuus ja kemikaalivirasto (TUKES), Ely-keskukset ja Aluehallintovirasto (AVI). KaivosAkatemiaa avustaa Gaia Consulting Oy.

KaivosAkatemian sidosryhmiä ovat muut viranomaiset, kaivosyhtiöt, yliopistot, paikalliset asukkaat, maanomistajat, paliskunnat (Lapissa), kunnat, media ja kansalaisjärjestöt.

KaivosAkatemian web-sivulle kerätään kaivostoimintaa säätelevien viranomaisten säädöksiä ja ohjeistuksia sekä kaivosalan parhaita käytäntöjä: http://projects.gtk.fi/kaivosakatemia/index.html.

Vastuullinen malminetsintä-seminaari ja työpaja: Hyvät käytännöt malminetsinnässä

1. päivän seminaari

Seminaari koostui esitelmistä, jotka pitivät viranomaiset (Ympäristöministeriö, Turvallisuus- ja kemikaalivirasto - TUKES), Kaivannaisteollisuus ry:n, GTK:n, Gaia Consulting Oy:n sekä Bolidenin edustajat (Kuva 1). Esitelmissä käsiteltiin Työ- ja elinkeinoministeriön aloitteita yritysten yhteiskuntavastuun edistämiseksi kaivannaisteollisuudessa, KaivosAkatemiaa malminetsinnän vastuullisuuskysymyksiä, kaivoslakia, tilaajan vastuuta urakoitsijoista, luonnonsuojelualueita ja arvokkaita luontokohteita sekä Suomen ja Ruotsin tilanteiden vertailua.

Seminaarin esitelmissä esiteltiin ja haettiin malminetsinnän hyviä käytäntöjä sovellettavaksi Suomessa. Paikallisten vaikutusmahdollisuus nähtiin tärkeäksi etenkin poronhoidon kannalta. Dialogissa on oleellista että paikalliset paliskunnat saavat päättää esim. milloin etsintää harjoitetaan. Mahdollisuus vaikuttaa ja sitouttaa luo luottamusta eri osapuolten välille.

Sidosryhmätoiminta, eli kontaktien luominen ja toiminnasta tiedottaminen on malminetsinnän keskeisin vastuullisuuskomponentti. Avoimessa tiedottamisessa voidaan kertoa rehellisesti malminetsintätoiminnan lähtökohdat, mutta tulevaisuuden toimintaa ei voida lähteä spekuloimaan. Odotusten luonnissa on oltava hyvin varovainen. Erilaiset odotukset ovat malminetsinnän sosiaalisia vaikutuksia. Ne eivät saisi olla liian pessimistisiä tai optimistisia, vaan vastata sitä todellisuutta, missä malminetsinnässä liikutaan, malmin löytämisen epävarmuus huomioon ottaen.

Paikallisyhteisön kanssa on pystyttävä kommunikoimaan suomeksi. Maanomistaja on toiminta-alueen keskeinen vaikuttaja. Malminetsinnässä onkin huomioitava mahdollisen pelon ja vastustuksen perimmäiset syyt: ne eivät usein kohdistu itse malminetsintään toimintana vaan mahdolliseen kaivokseen.

1. päivän seminaarin päätti paneeli, jossa keskustelivat puhujat ympäristöministeriöstä, Turvallisuus- ja kemikaalivorastosta ja Boliden Mineral Ab:sta (Kuva 1).

2. päivän paneeli

2. päivänä järjestettiin paneelikeskustelu, johon osallistui eri sidosryhmien, viranomaisten ja malminetsintäyritysten edustajia. Keskustelun teemana olivat hyvät käytännöt malminetsinnässä median, maanomistajien, luonnonsuojelualueiden, poronhoidon ja matkailun näkökulmasta. TUKES esitteli myös lupaviranomaisille osoitettuja valituksia ja kannanottoja.

Paneelin aluksi todettiin että valitettavasti kaivostoimijat herättävät tällä hetkellä pelkoa. Siksi on tarvetta niin asennemuutokseen kuin tiedonjakoonkin. Mielikuvissa malminetsintä on kaivostoimintaa. Mielikuvien huomioiminen sidosryhmätoiminnassa onkin tärkeää ja haastavaa. Tässä suhteessa kaikki olivat yksimielisiä siitä, että eri osapuolten pitää pyrkiä avoimeen dialogiin jo valmistelun alkuvaiheessa. Tässä tiedon jako, vuorovaikutteisuus, henkilökohtaisuus ja eri sidosryhmien huomioiminen yksilöllisesti ovat keskeisiä. Pitää hahmottaa myös paikalliset toiminnot sekä toiminnan reunaehdot.

Viranomaisten varhaisella yhteistyöllä voidaan myös parantaa toimintaa. Esimerkiksi luonnonsuojelullisten näkökulmien osalta varhaisella yhteydenotolla ELY-keskukseen saadaan hyvät lähtökohdat paikallisen tilanteen hahmottamiseen ja mitä luonnonsuojelualueilla pitää erityisesti varoa. On kuitenkin myös hyvä pitää mielessä, että yleisen kokonaisedun mukaan Natura-alueet ovat myös korvattavissa. Tuotiin myös esiin se, että malminetsinnän ja kaivostoiminnan aluetaloudellisen vaikutuksen konkreettiset esimerkit pitäisi tuoda esiin viestinnässä hyödynnettäviksi. Tosin eri elinkeinojen intressien yhteen sovitteluun ei ole olemassa yleispätevää mallia. Paikallisessa toiminnassa voidaan kuitenkin soveltaa olemassa olevia hyviä käytäntöjä. Kaikkien paikallisten toimijoiden tuominen yhteiseen dialogiin on keskeistä.

Median edustajiin tulisi muodostaa keskusteluyhteys jo varhaisessa vaiheessa. Soittaminen tai tapaaminen sähköpostitiedotteiden sijaan on hyvä käytäntö. Kun toimittajat ottavat yhteyttä, kannattaa vastata ja kommentoida.

Malminetsijöiden paneelissa todettiin että hyviä sidosryhmätyön toimintamalleja on olemassa ja käytössä malminetsintäyhtiöissä. Hyviä käytäntöjä ovat paikallisväestön asemaan asettuminen, nöyrä asiallinen suhtautuminen mahdolliseen kritiikkiin sekä faktatiedon jakamisen lisääminen. Ehdotettiin myös että malminetsintäyritysten ja MTK:n pitäisi tehdä yhteistyötä pelkojen hälventämiseksi, samalla kun kehitetään vastuullisen malminetsinnän ohjeistusta.

Keskustelu päättyi Suomen luonnonsuojeluliiton ja Lapin kullankaivajat ry:n edustajan kommenttipuheenvuoroon.

Ryhmätyö

Keskustelun jälkeen tapahtumassa avustanut Gaia Consulting Oy järjesti työpajan, jossa pohdittiin ryhmätyönä vastuullisen malminetsinnän tärkeimmiksi nähtyjä seikkoja. Ryhmätyön tuloksena kolme pääteemaa nousivat esiin malminetsinnän parhaita käytäntöjä tarkasteltaessa: asennemuutos, hyvä työn laatu ja toiminta ja viestinnän kehittäminen. Näiden avulla voidaan ohjeistaa yrityksiä toimimaan paremmin, ottamalla paikalliset asukkaat huomioon.

Asennemuutos

Kaivosyhtiöiden olisi otettava omakseen kehittymisen ja vastuunkannon asenne. Yhtiöiden koko organisaatio olisi sitoutettava vastuulliseen toimintaan, urakoitsijat mukaan lukien. Asenneilmasto on tärkeää kun toimitaan verkostoissa: kaikilla osapuolilla on vastuunsa, joka on tiedostettava kaikissa toimissa. Dialogissa olisi kyettävä asettua toisen rooliin ja pyrittävä hakemaan rakentavaa, konsensushenkistä asennetta, toisen omaisuutta kunnioittaen.

Hyvä työn laatu ja toimenpiteet

Suositeltiin aikaista yhteistyötä ELY-keskusten kanssa, jolloin voidaan tunnistaa luonnonsuojelullisesti herkät kohteet ajoissa ja rajaamaan ne tarvittavin osin pois haettavalta toimenpidealueelta. Viranomaisten keskinäistä yhteistyötä olisi kehitettävä niin, että lupakäsittely olisi tehokasta. Virkamiesten olisi kohdeltava tasapuolisesti kaikkia yhtiöitä ja toimijoita.

Yhtiöiden olisi suunniteltava ja valvottava työn teknistä toteutusta huolellisesti, tavoitteenaan hyvä työn laatu. Toiminnan pitää tapahtua yhtä vastuullisesti kuin omalla maalla tai vielä paremmin.

Positiivisena tekijänä nähtiin myös yrityksen paikallinen läsnäolo toiminta-alueella. Yrityksen kasvot on saatava näkyviin ja tämän on hyvä ylläpitää jatkuvaa kontaktia paikallisyhteisöön. Yhteisö on otettava huomioon. Tähän suositeltiin mm. paliskuntien kanssa yhdessä suunnittelemista mm. kulkureiteistä, varottavista kohteista ja toiminnan ajankohdista. Paikallisia olisi hyvä myös osallistaa päätöksentekoon ja hyödyntää paikallista asiantuntemusta ja osaamista. Tällä päästäisiin aktiiviseen yhteistyöhön. Eri toimijoiden omat roolit tuotaisiin kuitenkin selkeästi esiin.

Alueen jälkisiivousta ja vahinkojen tarkastusta suositeltiin tehtäväksi puolueettoman arvioijan toimesta. Nykykäytännön mukaisesti vahingot korvataan maanomistajille, jos sellaisia tulee.

Hyviä käytäntöjä ja standardeja olisi hyvä levittää geologian opiskelijoillekin niin että nämä tulisivat tutuiksi jo opiskeluaikana. Yrityksille suositeltiin laadittavaksi "check list" niistä asioista, joita Suomessa pitää ottaa huomioon. Toimintaa olisi kaiken kaikkiaan kehitettävä niin, ettei moitteen sijaa ole.

Viestinnän kehittäminen

Malminetsintäyhtiöiden tiedottamiselle olisi saatava standardit tiedotussuunnitelmiinsa. Aikainen yhteistyö ja tiedottaminen kaikille osapuolille varhaisessa vaiheessa hälventää pelkoja ja uhkia (maanomistajat, ELY-keskus, paliskunnat ym.). Informaation pitää olla kansantajuista ja selkokielellä, esim. tupailtoja järjestämällä. Toimintaa pitäisi havainnollistaa kuvin ja esityksin. Alan näkyvyyttä pitää lisätä ja mediaa hyödyntää: portaalit, lehtijutut, yritysten alueelliset tiedotteet myös suomeksi (tulossa Kaivannaisteollisuus ry toimesta; löytyvät GTK:n sivuilta englanniksi: http://en.gtk.fi/informationservices/explorationnews/index.html. Vuorimiesyhdistyksen Materia-lehti julkaisee tietoja suomeksi Pintaa syvemmältä-kolumnissaan, tosin viiveellä).

Viranomaisten pitää neuvoa malminetsijöitä ja tehdä pelisäännöt selviksi. Lupahakemusten pitää olla hyvin ja huolellisesti tehtyjä; tosiasiat pitää olla kirjattuina tarkasti ja täsmällisesti.

Urakoitsijoille pitää saada kirjallinen ohjeistus. Tärkeää on myös palautteen antamisen mahdollistaminen ja tieto jatkotoimista paikallisille. Tarpeellisen soveltuvan tiedon pitää olla helposti saatavilla kaikille toimijoille. Suurelle yleisölle pitää jakaa tietoa malminetsinnästä: mitä tehdään, miksi ja mitä vaikutuksia sillä on.

Yhteenveto

KaivosAkatemian 1. Seminaarin ja työpajan henki oli lämmin, kaikkia osapuolia kunnioittava ja tuloksellinen. Monissa asioissa saavutettiin yhteisymmärrys. Todettiin että kaivostoiminta on tärkeä, uudistuva elinkeino. Alan vastuullisuustyö on haasteellista ja edellyttää koko kokonaisuuden ja jatkuvuuden huomioimista, eli ympäristö-, sosiaalisen ja taloudellisen vastuullisuuden koko arvoketjun ja toiminnan elinkaaren ajalta.

Malminetsintä muodostaa alan ja yrityksen ensimmäisen käyntikortin paikkakunnilla. Siksi sidosryhmätyön onnistunut käynnistyminen on elintärkeää hankkeen mahdollisen jatkon kannalta. Siinä rakennetaan suhdetta paikallisyhteisöön. Todettiin myös että hyviä malleja ja käytäntöjä vastuulliseen malminetsintään on paljon, mutta ne pitää soveltaa paikallisiin olosuhteisiin, koota ja jakaa hyödynnettäväksi. Niitä ovat: paikallisväestön asemaan asettuminen, suhtautuminen kritiikkiin nöyrän asiallisesti, tiedon jakamisen lisääminen, malminetsintäyritysten ja MTK:n yhteistyö pelkojen hälventämiseksi, vastuullisen malminetsinnän ohjeistuksen kehittäminen

Seuraaviksi askeleiksi sovittiin että seminaarin ja työpajan materiaaleja ja ajatuksia viedään eteenpäin mm. seuraavien kanavien kautta: KaivosAkatemian sivusto, jolle kerätään hyviä käytäntöjä ja ohjeistusta sekä Työ- ja elinkeinoministeriön vetämä kestävän kaivannaisteollisuuden toimintaohjelma, joka kokoaa kevään 2013 aikana toimenpiteitä ja hyviä käytäntöjä työryhmätyöskentelyn kautta (ks. www.kaivos20130.fi).

Seminaarin jälkeen Gaia Consulting teki tilaisuuden tyytyväisyyskyselyn. Palaute oli positiivista ja toivottiin että seuraava tilaisuus järjestettäisiin jo tämän vuoden syksyllä, aiheena kaivoksen rakentaminen.

Tilaisuuden esitykset ja tulokset ovat nähtävissä KaivosAkatemian web-sivuilla (http://projects.gtk.fi/kaivosakatemia)

Kiitokset

Kiitokset puhujille, puheenjohtajille ja osallistujille. KaivosAkatemia kiittää Gaia Consulting Oy:n Piia Pessalaa, Maija Ahoa ja Tiina Pursulaa avusta kokouksen järjestelyissä.

Pagode, lambada & “bunda” – “hyvä maku” ja kaupallisuus brasilialaisessa populaarimusiikissa

Toni Eerola
 
Muti Kailo kirjoitti ajankohtaisen syväluotauksen brasilialaiseen nykymusiikkiin pariisilais-suomalaisesta nakökulmasta (“Brasilialaiset muusikot ponnistavat irti kliseistä”, Kumppani 4/2001). Kailon kirjoituksessa ranskalais-brasilialaisen Tupi-Nagô-yhtyeen keulahahmo Silvano Michelino tuo Pariisissa esiin joitakin valitettavia asenteita ja makuasioita jotka ovat tyypilllisiä Brasilian ylhäiselle keski – ja yläluokalle Rio-São Paulo akselilla. Näille kansan alemmista luokista tai koillis-Brasiliasta lähtöisin olevat rytmit, kuten lambada ja pagode, edustavat roskamusiikkia. Kirjoitin sen johdosta lyhyen vastineen (Verkkokumppani 6/2001). Vaikka sanotaan että makuasioista ei saisi kiistellä, aihe kaipaa joitakin lisäkommentteja.
 
Populaarimusiikki, markkinat, media ja yhteiskunta Brasiliassa
Brasilia on musiikkikulttuuriltaan hyvin rikas, ehkä niitä rikkaimpia maailmassa. Musiikki on olennainen osa Brasiliaa. Brasilialaisen musiikin tavaramerkkejä ovat rikas perinne ja taito käyttää ja sekoittaa erilaisia omia ja ulkomaisia rytmejä sekä populaari– ja korkeakulttuurin aineksia. Näistä sekoituksista tuotetaan jatkuvasti kokonaan uusia tyylisuuntia. Brasilialaisen musiikin monivivahteisuus johtuu maan asuttaneista monista eri kansallisuuksista sekä näiden sulautumisesta. Voidaan kuitenkin sanoa afro-brasilialaisen vaikutuksen olevan voimakkainta. Se on luonut maailmalle mm. kaikkien tuntemat bossa novan ja samban. Samba on kuitenkin Brasiliassa niin tavanomaista, ettei se sytytä oikeastaan enää kuin karnevaaleilla. Keski- ja yläluokalle samba merkitsee myös tietynlaista “primitiivisyyttä”. Bossa nova on edelleen arvostettua, tosin myös jo niin “tuttua”. Mutta Brasilia on paljon muutakin, eikä vähiten musiikissa. Monet muusikot haluavatkin näyttää tämän ulkomailla. 

Joitakin Kailan esittämiä trendejä oli havaittavissa jo 1990-luvun alussa, jolloin brasilialainen musiikki diversifikoitui ja uusia tyylejä tuli esiin. Brasilialaisen nykymusiikin suurimmat ja suosituimmat tyylilinjat ovat MPB, rock (+ manguebeat), hip hop, axé-music, pagode/sambalanço ja sertanejo. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä että skenaario on jähmettynyt paikoilleen – toivon mukaan väliaikaisesti. 

Kilpailu on kovaa 160 miljoonan ihmisen markkinoilla, joiden suurin osa on nuoria. Brasilialaiset ovat musiikillisesti lahjakkaita ja suuri luovuus ja tarjonta kulkevat käsi kädessä. 1980-luvun lopulta lähtien Brasiliaa on villinnyt miltei vuosittain jokin uusi rytmi, johon liittyy tietynlainen muoti ja tanssityyli. Useimmat uusista rytmeistä saavuttavat suosiota ensin köyhemmän väestön parissa, leviten vähitellen keski- ja yläluokan pariin. Kun tämä tapahtuu, markkinavoimat (media) astuu peliin ja syntyy muoti-ilmiö. Tälläinen buumi kestää yleensä noin vuoden tai pari, jolloin se “uusitaan” toisella rytmillä. Vaikka musiikin uudet muoti-ilmiöt seuraavat toisiaan, eivät edelliset välttämättä katoa, vaan ne jatkavat rinnakkaiseloa ja kilpailua. Uusia tähtiä ja tyylejä syntyy koko ajan ja vanhat tähdet joutuvat puolustusasemiin. Kuten Kailonkin kirjoituksessa todetaan, se kiinnostaa, mikä myy. Tätä kuvaa hyvin se että jopa perinteisen brasilialaisen populaarimusiikin (Música Popular Brasileira - MPB) suuret ikonit Gal Costa ja Maria Bethânia potkittiin hiljattain ulos suuresta levyfirmasta heikon myynnin takia. Vastustaessaan sekä suurten levy-yhtiöiden valtaa sekä piraattiteollisuutta, brasilialaisen 1980-luvun rockin veteraani Lobão lanseerasi uusimman levynsä lehtikioskeista saatavana versiona, puolet halvemmalla hinnnalla.

Brasilialainen musiikintutkija Luís Fernando de Lima toteaa väitöskirjassaan että brasilialainen musiikkiteollisuus alkoi siirtymään kansanomaisempaan suuntaan 1980-luvun lopulla. 1990-luvulla tämä suuntaus vahvistui. Tätä edesauttoi presidentti Fernando Henrique Cardoson hallituksen aikaansaama talouden vakauttaminen, jolloin köyhempien elintaso koheni hieman ja nämä pystyivät kuluttamaan enemmän musiikkia. Samanaikaisesti musiikin piraattiteollisuus alkoi kukoistaa. Tällä hetkellä n. 70% Brasiliassa myydyistä levyistä on piraatteja. Toreilla myytyjen piraattilevyjen hinta on n. viidenneksen laillisesti kaupassa myydyistä, jolloin myös vähäosaisemmat pystyvät näitä hankkimaan. Suurin osa piraateista onkin kansanomaisempaa populaarimusiikkia, kuten pagodea/sambalaçoa ja sertanejoa. Tähän brasilialainen levyteollisuus on vastannut mm. antamalla enemmän huomiota juuri tälläiselle populaarimusiikille. 

Brasilian yhteiskunnallinen kahtiajakoisuus ja alueelliset kontrastit näkyvät valitettavasti myös musiikissa, vaikka voi toimia myös näennäisesti yhdistävänä tekijänä. Maan keski- ja yläluokka määrittelevat, mitä on hyvä maku ja leimaavat kielteisesti muun mauttomaksi (brega) “köyhien” tai “mustien” musiikiksi, muodiksi, tyyliksi, jne. Näin nämä yrittävät säilyttää statuksensa, erottuen “massasta”. Myös joillakin brasilialaisilla musiikintutkijoilla on kova hinku todistaa ulkomaalaisille että brasilialaisessa musiikissa on myös moderneja eurooppalaisia ja amerikkalaisia vaikutteita ja että maalla on myös klassista musiikkia (esim. Villa Lobos) eikä pelkästää rumpujen takomista. Tuntuu siltä kuin alkuperäisyyttä jotenkin hävettäisiin. Kuten edesmennyt rock-laulaja ja säveltäjä Cazuza sanoi Brasilian yläluokan kunniaksi tekemässään kappaleessa Burguesia (1989): “é o caboclo querendo ser inglês” eli “ristiverinen brasilialainen joka haluaa olla englantilainen...”
Kailan kirjoituksessa Silvano Michelino tuo juuri näitä ajatuksia esiin, esimerkkeinä lambada ja pagode. Populaarimusiikissa vaikuttavat kuitenkin tietyt markkinapoliittiset ja sosiologiset mekanismit joiden avulla uusi musiikkivillitys siirtyy alemmista kansanluokista koko kansan tietoisuuteen.
 
Lambada
Asiasta voi tietenkin olla montaa mieltä, mutta lambada ei suinkaan ole “teennäistä ja rytmiltään köyhää”, kuten Silvano Michelino totesi. Lambada on ensisijaisesti kansan parissa 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa Belémissä syntynyttä sensuellia tanssimusiikkia, jossa on karibialaisia vaikutteita. Se on monivivahteista fuusiomusiikkia, jossa sekoitetaan koillis- ja pohjois-brasilialaisia (maxixe, xaxada, côco, embolada, ijexá, forró, carimbó, baião, xote ja frevo) sekä karibialaisia rytmejä. Sanoitukset eivät tietenkään tämän tyyppisessä musiikissa ole kovinkaan korkealentoisia. 
Syntyessään lambada saavutti suosiota ensin vain Amazonian ja koillis-Brasilian
köyhien parissa, leviten ylempien luokkien tietoisuuteen 1980-luvulla. Vasta kun Ranskassa levyttänyt Kaoma-yhtye sai suosiota Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1980-luvun lopulla, levisi se myös Rioon, São Pauloon ja etelämmäs, myös ylä-ja keskiluokan yökerhoihin, vaikka moralistit olivat kauhuissaan ja “hyvän maun mestarit” paheksuivat. Lambada synnytti lukuisia uusia koillis-brasilialaisia yhtyeitä mm. Bahian karnevaaleille, joista monet ovat aktiivisia vieläkin, vaikka ei ehkä enää lambadan merkeissä, kuten Chiclete com Banana, Banda Mel, Banda Cheiro de Amor ja Reflexus. Jopa MPB laulajat Elba Ramalho, Fafá de Belém ja Sidney Magal sekä rock-bändi Paralamas do Sucesso levyttivät lambadaa. 

Ehkä juuri Kaoman vuoksi Ranskassa brasilialainen musiikki käsitetään edelleen lambadana, bossa novan ja samban lisäksi, kuten Kailon kirjoituksessa todetaan. Lambada on kuitenkin vain yksi ohimennyt tyyli Brasilian rikkaassa musiikkiperinteessä, vaikka se voi edelleen hyvin mm. Parán osavaltiossa, missä on paljon muita, muualla Brasiliassa ainakin toistaiseksi melko tuntemattomia musiikki- ja tanssityylejä. 
 
Koillis-Brasilia, Manguebeat ja brasilialainen rock
Koillis-Brasilia on aina tarjonnut loistavia muusikoita Brasilian populaarimusiikkiin. He ovat kuitenkin 1980-luvun lopulle asti yleensä vaikuttaneet Riossa tai São Paulossa, missä ovat sijainneet suurimmat levy-yhtiöt, markkinat ja konserttipaikat. Itse asiassa lambada oli juuri se alkusysäys jonka avulla koillis-Brasiliasta ja varsinkin Salvadorista tuli uusi musiikin keskus, jota vahvisti heti perään tullut axé-musicin aalto 1990-luvun alussa. 

Leninen, Chico Césarin ja edesmenneen Chico Science& Nação Zumbin edustama Recifen Manguebeat on jatkoa lambadan aloittamalle koillis-brasilialaiselle Brasilian valloitukselle. Mangue beat sekoittaa punkkia, rockia, hip hopia ja jazzia maracatu-rytmiin. Siihen ei koillis-brasilialaisuudestaan huolimatta ole suhtauduttu kielteisesti. Manguebeat on on keskiluokkaisten nuorten ja intellektuellien tekemää musiikkia ja ja sen ympärille kehkeytyi todellinen kulttuuriliike. 
Rockin fuusioiminen brasilialaisiin rytmeihin aloitettiin tosin jo 1960-luvulla Caetano Veloson ja Gilberto Gilin johtamassa Tropicália-liikkessä, mutta Paralamas do Sucesso vei tämän fuusioimisen aivan eri ulottuvuuksiin 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. 

Skankin, Jota Questin, Raimundosin, Cássia Ellerin ym. kanssa manguebeat edustaa brasilialaisen rockin neljättä aaltoa. 

Erittäin tanssittava koillis-brasilialainen kansanmusiikki forró on tällä hetkellä myös melko suosittua Brasiliassa ja sen suurimmpia nimiä ovat Falamansa ja Forrózão-yhtyeet.
 
Pagode, Sambalanço ja “Bunda-music”
Koko pagoden lyöminen roskamusiikiksi on myöskin melkoista radikalismia tai huonotuulista elitististä äksyilyä. Pagode on rauhallisempaa ja melodisempaa sambaa kuin se karnevaaleilla soitettu. Pagode syntyi Rion ja São Paulon periferioiden mustien parissa ja ensimmäinen pagode-levytys on jo 1970-luvulta (Beth Carvalho). 1990-luvun alussa pagodesta kehittyi melodisempi versio, sambalanço. Sen esittäjät ovat yleensä hyvin pukeutuneiden ja mediaystävallisten nuorten mustien miesten muodostamia yhtyeitä (mm. Só pra Contrariar, Grupo Pirraça, Grupo Fundo de Quintal, Grupo Molejo, Razão Brasileira, Harmonia do Samba, jne.), joista monet ovat ylpeitä mustasta alkuperästään (Raça Negra, Grupo Raça, Negritude Júnior). Joidenkin yhtyeiden laulajat ovat aloittaneet menestyksekkään soolo-uran, kuten Alexandre Pires, Belo ja Vavá. Jorge Aragão on myös yksi tämänhetken suosituimmista pagode-laulajista. 

Pagode ja sambalanço valtasivat Brasilian musiikkimarkkinat 1990-luvun alussa, yhdessä axén kanssa. Sambalanço/pagodeen mahtuu monia yrittäjiä, kuten bahialainen É o Tchan. Bändi valloitti alan Rio-São Paulo-keskeiset markkinat. He sekoittavat pagodea, sambalançoa, axé-musicia ja samban alkuperäistä muotoa, samba de rodaa. Bändin rekvisiittana ja yhtenä suosion syynä ovat hyvinmuodostuneita takamuksia pyörittävät ja vähissä vaatteissa esiintyvät nuoret naiset. Sanoitukset pyörivät pyllyn ympärillä. 

llmeisesti Michelino tarkoitti tätä suuntausta, jota rokkari Lobão kutsuu täydellä syyllä “Bunda-musiciksi”, eli peffamusaksi. Tyyli heijastaa brasilialaista kulttuuria jossa naisen takamuksella on suuri eroottinen merkitys, joka näkyy mm. karnevaaleilla. Moralistit antakoot anteeksi, mutta haluttiin sitä tai ei, takapuoli on olennainen osa sambaa. É o Tchan vie tämän äärimmäisyyksiin. He ovat kehittäneet monia eri tanssityylejä joista tuli muotia jopa yläluokan diskoissa ja joita on nähty myös brasilialaisjuhlissa Helsingissä. Musiikki sinänsä on mukaansatempaavaa ja iloista.
Brasilialaisen television banalisoitumista 1990-luvulla osoittaa se että É o Tchan on ollut juuri TV-kuvaajien suuressa suosiossa. Vanhemmat ja opettajat ovat tietysti olleet kauhuissaan kun pikkutytötkin matkivat bändin entisen tanssitytön Carla Perezin tanssia pikkushortseissa, TV:n esimerkin mukaisesti. Vaikka É o Tchan julkaisi juuri uuden levynsä ja esiintyy tiheästi, on tyyli kuitenkin hiipumassa, vaikka jopa axé-music ja hip hop ovat lisänneet pepun rekvisiittaansa ja varsinkin sanoituksiinsa. Bunda-music olisikin hyvä tutkimusaihe “naisen takamuksen merkityksestä brasilialaisessa populaarimusiikissa”. 
 
Entä sertanejo?
Olisi mielenkiintoista kuulla mitä Michelino ajattelee maaseudun Sertanejo-musiikista? Se on varsinkin köyhempien suuressa suosiossa, mutta ylä- ja keskiluokka ovat pitkään ylenkatsoneet sitä. Sertanejokin on kuitenkin nykyään saavuttanut “hovikelpoisuuden” ja sen suurimmat tähdet Leonardo, Chitãozinho & Xororó, Zezé Di Camargo & Luciano, Rick & Renner ja Rio Negro & Solimões ovat kysyttyjä esiintyjiä ympäri maan. Bruno & Marrone-dueton suosio perustuu joitakin vuosia sitten laittomasti äänitettyyn live-levyyn, jonka suuri levy-yhtiö päätti myös levyttää, vastatakseen suureen piraattimyyntiin. 

Sertanejot ovat muuttaneet imagoaan muodikkaan “moderniksi”. Vaikka kimeä yhteensovitettu lauluääni, runsas melodisuus ja rakkauden kaipuu ovat edelleen tyylin tavaramerkki, cowboy-look on jäänyt taka-alalle. Joitakin sertanejo-laulajia kutsutaankin nykyään “romanttisen musiikin” edustajiksi. Romanttisen suuntauksen yksi suurimmista tähdistä on Reginaldo Rossi. Amazoniassa romanttista tyyliä kutsutaan bregaksi eli mauttomaksi, kuitenkin ilman negatiivisuutta. 

Sertanejo-laulaja Xororón tytär ja poika, ylituotetut ja -tuotteistetut Sandy & Júnior, ovat tällä hetkellä Brasilian suosituimmat artistit 11 miljoonan levyn ennakkomyynnillä. He eivät tosin esitä sertanejoa. Sisarukset mainostavat mm. Nokian kännyköitä.
 
Rockista hip hoppiin
Fernanda Abreu on kova nimi maailman etnolistoilla ja on lyönyt läpi Brasiliassakin. Hänellä ei henkilökohtaisesti pitäisi olla mitään valittamista Brasilian levymarkkinoista. Hänen hittinsä “São Paulo – SP “ soi yksityisen Globo TV:n Filhas da Mãe- hömppäsaippuaoopperan tunnuskappaleena. Se on yleensä varma tae suosiosta. Abreu edustaa jokseenkin sofistikoitunutta ja elitististä pop-hip-hoppia. Se on hyvin erilaista kuin esim. Gabriel Pensadorin, Os Manosin,John Bala Jonesin ja Bonde do Tigrãon suorasukainen suunsoitto ja yhteiskuntakritiikki. Bonde do Tigrão on tuonut pyllyn pyörityksen myös hip hoppiin.

Abreun sooloura saavutti Brasilian markkinat saamalla suosiota ensin ulkomailla. Hän ei kuitenkaan ole mikään elisen teeren tähti. Hän aloitti uransa jo 1980-luvun alussa Blitz-rockyhtyeen laulajana. Blitz oli ensimmäinen brasilialaisen rockin uuden aallon yhtye joka saavutti maanlaajuisen suosion. 

“World music” vs. Axé-music - Brasilialainen musiikki ulkomailla
“Ulkomailla brasilialaiset muusikot lokeroidaan maailmanmuusiikki-osastoon, mistä nimikkeestä he eivät itse aina pidä”, kertoi Daniela Mercury, yksi Axé-musicin suurimmista tähdistä äskettäisessä TV-haastattelussa. Daniela Mercurykin haluaa näyttää brasilialaisen musiikin monivivahteisuuden ja että se on muutakin kuin sambaa ja bossa novaa. Keski- ja yläluokkaa edustavat muusikot eivät pidä worldmusic-leimasta koska se yhdistetään eksoottiseen “kehitysmaamusiikkiin”. Toisaalta voidaan sanoa että brasilialaiset keksivät nk. maailmanmusiikin jo ennen kuin koko käsitettä oli olemassakaan. Ulkomailla leima on ollut kuitenkin hyvin tuottoisa monille brasilialaisille muusikoille, kuten voimakkaan afroperkussion omaavan Axén edustajille Carlinhos Brown, Timbalada, Olodum, Ivete Sangalo ja itse Daniela Mercury. “Eksotiikka” myy. Suosio ulkomailla on melkein aina varma portti kotimarkkinoiden arvostukseen. 

Itse asiassa Axékin sai suosiota koko Brasiliassa vasta sen jälkeen kun Paul Simon “löysi” Olodumin ja esitti tämän kanssa Rhythm of Saints-levynsä Obvious Child-kappaleen videon TV Globon Fantástico-ohjelmassa 1990-luvun alussa. Silloin jotkut viela halveksivat rytmiä sen voimakkaan afro-vaikutteen vuoksi. Nuori ja kaunis Daniela Mercury oli se katalysaattori joka toi Axén valkoisen keski- ja yläluokan ulottuville muuallakin kuin koillis-Brasiliassa. Daniela Mercury on kuitenkin hiljattain muuttanut tyyliään perinteisen MPB:n suuntaan, jättäen Axén taustalle. Täällä huhutaan jo muutenkin Axén suosion hiipumisesta. Daniela Mercuryä buuattiin eräässä esiintymisessään ja syytettiin surullisen kuuluisan bahialaisen oikeistolaisen ex-senaattorin Antônio Carlos Magalhãesin tukemisesta. Carlinhos Browinin esitykset Rion perinteisessä Canecão-konserttisalissa jouduttiin hiljattain perumaan vähäisen lipunmyynnin vuoksi ja häntä heiteltiin oluttölkeillä viimeisessä Rock in Rio-tapahtumassa. 
 
MPB
Elitisoituneen MPB:n alamäki alkoi jo 1980-luvun alussa, kun Brasilia demokratisoitui. Tuolloin ennen niin kantaa ottava MPB jämähti paikoilleen. Keski-ikäistyneet muusikot rakentelivat pilvilinnoja joilla oli vähän tekemistä Brasilian todellisuuden kanssa. MPB oli uudelle sukupolvelle sama kuin taiteellinen stadionrock punkille 1970-luvulla. Urbaanin keskiluokan autotallit sylkivät rock-yhtyeitä markkinoille, jotka nämä valloittivat. 

Perinteisillä MPB muusikoilla, kuten Caetano Velosolla, Gilberto Gililla, Chico Buarquella, Milton Nascimentolla ja Djavanilla on kuitenkin aivan eri status keski- ja yläluokan parissa kuin muiden brasilialaisen musiikkityylien edustajilla. He ovat myös kansainvälisesti arvostettuja. Tekipä esim. Caetano Veloso mitä tahansa, se on kriitikoille aina “hienoa”, “älykästä” ja “rohkeata”. Jos taas esim. sertanejo-laulaja haluaa vaihtaa tyyliä tai fuusioida, elitistiset kriitikot kuten Nelson Motta lyttäävät tämän varmasti kasaan. Jotkut muusikot ovat jopa hieman kateellisia MPB:n älykkö- ja “hyvän maun” imagolle, jota monet tavoittelevat, kuten rokkari Lobão ja sertanejo-laulaja Zezé Di Camargo hiljattain ilmaisivat. 
 
Potkua Pariisista?
Brasilia ja varsinkin brasilialainen musiikki ovat aina olleet ranskalaisten suosiossa ja Brasiliassa ranskalaista kulttuuria arvostetaan suuresti. Ei siis ole ihme että monet brasilialaiset muusikot ovat muuttaneet Pariisiin ja vaikuttavat tai keikkailevat siellä. Usein brasilialaiset artistit, varsinkin instrumentistit tai heidän edustamansa tyylinsä eivät saa suosiota Brasiliassa, joten sitä on haettava muualta. Paikkaansa voi hakea Brasiliasta saavutettuaan suosiota ulkomailla. Eli jos ei pärjää Brasilian musiikkimarkkinoilla, voi tietysti aina hakea potkua Pariisista. Se on “chic”, jos siihen on varaa. 

Toivotaan että kiinnostava ja lahjakas Tupi-Nagô pärjää Euroopassa ja saa jalansijan myös Brasilian markkinoilla. Ehkä näin Silvano Michelino pehmentää elitistisiä mielipiteitään, joita kuitenkin valitettavasti edelleen niin monet yläluokan edustajat jakavat hänen kanssaan täälläkin. 
Ehkä onkin helpompi ponnistaa irti kliseistä kuin omista luokkakohtaisista ennakkoluuloistaan – jopa Pariisissa.

Kirjoitus on omistettu 27.12.2001 kuolleen persoonallisen ja omaperäisen brasilialaisen naislaulaja Cássia Ellerin muistolle. Hän ei välittänyt nk. hyvän maun tai muistakaan rajoista vaan uskalsi naisena rikkoa ja kyseenalaistaa niitä, saaden suuren suosion koko maassa. Hänen poismenonsa oli suuri menetys brasilialaiselle populaarimusiikille. 
---
Kirjoittaja on Brasiliassa asunut geologi, virallinen kielenkääntäjä ja tulkki.
E-mail: toni_eerola@hotmail.com