Pagode, lambada & “bunda” – “hyvä maku” ja kaupallisuus brasilialaisessa populaarimusiikissa

Toni Eerola
 
Muti Kailo kirjoitti ajankohtaisen syväluotauksen brasilialaiseen nykymusiikkiin pariisilais-suomalaisesta nakökulmasta (“Brasilialaiset muusikot ponnistavat irti kliseistä”, Kumppani 4/2001). Kailon kirjoituksessa ranskalais-brasilialaisen Tupi-Nagô-yhtyeen keulahahmo Silvano Michelino tuo Pariisissa esiin joitakin valitettavia asenteita ja makuasioita jotka ovat tyypilllisiä Brasilian ylhäiselle keski – ja yläluokalle Rio-São Paulo akselilla. Näille kansan alemmista luokista tai koillis-Brasiliasta lähtöisin olevat rytmit, kuten lambada ja pagode, edustavat roskamusiikkia. Kirjoitin sen johdosta lyhyen vastineen (Verkkokumppani 6/2001). Vaikka sanotaan että makuasioista ei saisi kiistellä, aihe kaipaa joitakin lisäkommentteja.
 
Populaarimusiikki, markkinat, media ja yhteiskunta Brasiliassa
Brasilia on musiikkikulttuuriltaan hyvin rikas, ehkä niitä rikkaimpia maailmassa. Musiikki on olennainen osa Brasiliaa. Brasilialaisen musiikin tavaramerkkejä ovat rikas perinne ja taito käyttää ja sekoittaa erilaisia omia ja ulkomaisia rytmejä sekä populaari– ja korkeakulttuurin aineksia. Näistä sekoituksista tuotetaan jatkuvasti kokonaan uusia tyylisuuntia. Brasilialaisen musiikin monivivahteisuus johtuu maan asuttaneista monista eri kansallisuuksista sekä näiden sulautumisesta. Voidaan kuitenkin sanoa afro-brasilialaisen vaikutuksen olevan voimakkainta. Se on luonut maailmalle mm. kaikkien tuntemat bossa novan ja samban. Samba on kuitenkin Brasiliassa niin tavanomaista, ettei se sytytä oikeastaan enää kuin karnevaaleilla. Keski- ja yläluokalle samba merkitsee myös tietynlaista “primitiivisyyttä”. Bossa nova on edelleen arvostettua, tosin myös jo niin “tuttua”. Mutta Brasilia on paljon muutakin, eikä vähiten musiikissa. Monet muusikot haluavatkin näyttää tämän ulkomailla. 

Joitakin Kailan esittämiä trendejä oli havaittavissa jo 1990-luvun alussa, jolloin brasilialainen musiikki diversifikoitui ja uusia tyylejä tuli esiin. Brasilialaisen nykymusiikin suurimmat ja suosituimmat tyylilinjat ovat MPB, rock (+ manguebeat), hip hop, axé-music, pagode/sambalanço ja sertanejo. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä että skenaario on jähmettynyt paikoilleen – toivon mukaan väliaikaisesti. 

Kilpailu on kovaa 160 miljoonan ihmisen markkinoilla, joiden suurin osa on nuoria. Brasilialaiset ovat musiikillisesti lahjakkaita ja suuri luovuus ja tarjonta kulkevat käsi kädessä. 1980-luvun lopulta lähtien Brasiliaa on villinnyt miltei vuosittain jokin uusi rytmi, johon liittyy tietynlainen muoti ja tanssityyli. Useimmat uusista rytmeistä saavuttavat suosiota ensin köyhemmän väestön parissa, leviten vähitellen keski- ja yläluokan pariin. Kun tämä tapahtuu, markkinavoimat (media) astuu peliin ja syntyy muoti-ilmiö. Tälläinen buumi kestää yleensä noin vuoden tai pari, jolloin se “uusitaan” toisella rytmillä. Vaikka musiikin uudet muoti-ilmiöt seuraavat toisiaan, eivät edelliset välttämättä katoa, vaan ne jatkavat rinnakkaiseloa ja kilpailua. Uusia tähtiä ja tyylejä syntyy koko ajan ja vanhat tähdet joutuvat puolustusasemiin. Kuten Kailonkin kirjoituksessa todetaan, se kiinnostaa, mikä myy. Tätä kuvaa hyvin se että jopa perinteisen brasilialaisen populaarimusiikin (Música Popular Brasileira - MPB) suuret ikonit Gal Costa ja Maria Bethânia potkittiin hiljattain ulos suuresta levyfirmasta heikon myynnin takia. Vastustaessaan sekä suurten levy-yhtiöiden valtaa sekä piraattiteollisuutta, brasilialaisen 1980-luvun rockin veteraani Lobão lanseerasi uusimman levynsä lehtikioskeista saatavana versiona, puolet halvemmalla hinnnalla.

Brasilialainen musiikintutkija Luís Fernando de Lima toteaa väitöskirjassaan että brasilialainen musiikkiteollisuus alkoi siirtymään kansanomaisempaan suuntaan 1980-luvun lopulla. 1990-luvulla tämä suuntaus vahvistui. Tätä edesauttoi presidentti Fernando Henrique Cardoson hallituksen aikaansaama talouden vakauttaminen, jolloin köyhempien elintaso koheni hieman ja nämä pystyivät kuluttamaan enemmän musiikkia. Samanaikaisesti musiikin piraattiteollisuus alkoi kukoistaa. Tällä hetkellä n. 70% Brasiliassa myydyistä levyistä on piraatteja. Toreilla myytyjen piraattilevyjen hinta on n. viidenneksen laillisesti kaupassa myydyistä, jolloin myös vähäosaisemmat pystyvät näitä hankkimaan. Suurin osa piraateista onkin kansanomaisempaa populaarimusiikkia, kuten pagodea/sambalaçoa ja sertanejoa. Tähän brasilialainen levyteollisuus on vastannut mm. antamalla enemmän huomiota juuri tälläiselle populaarimusiikille. 

Brasilian yhteiskunnallinen kahtiajakoisuus ja alueelliset kontrastit näkyvät valitettavasti myös musiikissa, vaikka voi toimia myös näennäisesti yhdistävänä tekijänä. Maan keski- ja yläluokka määrittelevat, mitä on hyvä maku ja leimaavat kielteisesti muun mauttomaksi (brega) “köyhien” tai “mustien” musiikiksi, muodiksi, tyyliksi, jne. Näin nämä yrittävät säilyttää statuksensa, erottuen “massasta”. Myös joillakin brasilialaisilla musiikintutkijoilla on kova hinku todistaa ulkomaalaisille että brasilialaisessa musiikissa on myös moderneja eurooppalaisia ja amerikkalaisia vaikutteita ja että maalla on myös klassista musiikkia (esim. Villa Lobos) eikä pelkästää rumpujen takomista. Tuntuu siltä kuin alkuperäisyyttä jotenkin hävettäisiin. Kuten edesmennyt rock-laulaja ja säveltäjä Cazuza sanoi Brasilian yläluokan kunniaksi tekemässään kappaleessa Burguesia (1989): “é o caboclo querendo ser inglês” eli “ristiverinen brasilialainen joka haluaa olla englantilainen...”
Kailan kirjoituksessa Silvano Michelino tuo juuri näitä ajatuksia esiin, esimerkkeinä lambada ja pagode. Populaarimusiikissa vaikuttavat kuitenkin tietyt markkinapoliittiset ja sosiologiset mekanismit joiden avulla uusi musiikkivillitys siirtyy alemmista kansanluokista koko kansan tietoisuuteen.
 
Lambada
Asiasta voi tietenkin olla montaa mieltä, mutta lambada ei suinkaan ole “teennäistä ja rytmiltään köyhää”, kuten Silvano Michelino totesi. Lambada on ensisijaisesti kansan parissa 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa Belémissä syntynyttä sensuellia tanssimusiikkia, jossa on karibialaisia vaikutteita. Se on monivivahteista fuusiomusiikkia, jossa sekoitetaan koillis- ja pohjois-brasilialaisia (maxixe, xaxada, côco, embolada, ijexá, forró, carimbó, baião, xote ja frevo) sekä karibialaisia rytmejä. Sanoitukset eivät tietenkään tämän tyyppisessä musiikissa ole kovinkaan korkealentoisia. 
Syntyessään lambada saavutti suosiota ensin vain Amazonian ja koillis-Brasilian
köyhien parissa, leviten ylempien luokkien tietoisuuteen 1980-luvulla. Vasta kun Ranskassa levyttänyt Kaoma-yhtye sai suosiota Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1980-luvun lopulla, levisi se myös Rioon, São Pauloon ja etelämmäs, myös ylä-ja keskiluokan yökerhoihin, vaikka moralistit olivat kauhuissaan ja “hyvän maun mestarit” paheksuivat. Lambada synnytti lukuisia uusia koillis-brasilialaisia yhtyeitä mm. Bahian karnevaaleille, joista monet ovat aktiivisia vieläkin, vaikka ei ehkä enää lambadan merkeissä, kuten Chiclete com Banana, Banda Mel, Banda Cheiro de Amor ja Reflexus. Jopa MPB laulajat Elba Ramalho, Fafá de Belém ja Sidney Magal sekä rock-bändi Paralamas do Sucesso levyttivät lambadaa. 

Ehkä juuri Kaoman vuoksi Ranskassa brasilialainen musiikki käsitetään edelleen lambadana, bossa novan ja samban lisäksi, kuten Kailon kirjoituksessa todetaan. Lambada on kuitenkin vain yksi ohimennyt tyyli Brasilian rikkaassa musiikkiperinteessä, vaikka se voi edelleen hyvin mm. Parán osavaltiossa, missä on paljon muita, muualla Brasiliassa ainakin toistaiseksi melko tuntemattomia musiikki- ja tanssityylejä. 
 
Koillis-Brasilia, Manguebeat ja brasilialainen rock
Koillis-Brasilia on aina tarjonnut loistavia muusikoita Brasilian populaarimusiikkiin. He ovat kuitenkin 1980-luvun lopulle asti yleensä vaikuttaneet Riossa tai São Paulossa, missä ovat sijainneet suurimmat levy-yhtiöt, markkinat ja konserttipaikat. Itse asiassa lambada oli juuri se alkusysäys jonka avulla koillis-Brasiliasta ja varsinkin Salvadorista tuli uusi musiikin keskus, jota vahvisti heti perään tullut axé-musicin aalto 1990-luvun alussa. 

Leninen, Chico Césarin ja edesmenneen Chico Science& Nação Zumbin edustama Recifen Manguebeat on jatkoa lambadan aloittamalle koillis-brasilialaiselle Brasilian valloitukselle. Mangue beat sekoittaa punkkia, rockia, hip hopia ja jazzia maracatu-rytmiin. Siihen ei koillis-brasilialaisuudestaan huolimatta ole suhtauduttu kielteisesti. Manguebeat on on keskiluokkaisten nuorten ja intellektuellien tekemää musiikkia ja ja sen ympärille kehkeytyi todellinen kulttuuriliike. 
Rockin fuusioiminen brasilialaisiin rytmeihin aloitettiin tosin jo 1960-luvulla Caetano Veloson ja Gilberto Gilin johtamassa Tropicália-liikkessä, mutta Paralamas do Sucesso vei tämän fuusioimisen aivan eri ulottuvuuksiin 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. 

Skankin, Jota Questin, Raimundosin, Cássia Ellerin ym. kanssa manguebeat edustaa brasilialaisen rockin neljättä aaltoa. 

Erittäin tanssittava koillis-brasilialainen kansanmusiikki forró on tällä hetkellä myös melko suosittua Brasiliassa ja sen suurimmpia nimiä ovat Falamansa ja Forrózão-yhtyeet.
 
Pagode, Sambalanço ja “Bunda-music”
Koko pagoden lyöminen roskamusiikiksi on myöskin melkoista radikalismia tai huonotuulista elitististä äksyilyä. Pagode on rauhallisempaa ja melodisempaa sambaa kuin se karnevaaleilla soitettu. Pagode syntyi Rion ja São Paulon periferioiden mustien parissa ja ensimmäinen pagode-levytys on jo 1970-luvulta (Beth Carvalho). 1990-luvun alussa pagodesta kehittyi melodisempi versio, sambalanço. Sen esittäjät ovat yleensä hyvin pukeutuneiden ja mediaystävallisten nuorten mustien miesten muodostamia yhtyeitä (mm. Só pra Contrariar, Grupo Pirraça, Grupo Fundo de Quintal, Grupo Molejo, Razão Brasileira, Harmonia do Samba, jne.), joista monet ovat ylpeitä mustasta alkuperästään (Raça Negra, Grupo Raça, Negritude Júnior). Joidenkin yhtyeiden laulajat ovat aloittaneet menestyksekkään soolo-uran, kuten Alexandre Pires, Belo ja Vavá. Jorge Aragão on myös yksi tämänhetken suosituimmista pagode-laulajista. 

Pagode ja sambalanço valtasivat Brasilian musiikkimarkkinat 1990-luvun alussa, yhdessä axén kanssa. Sambalanço/pagodeen mahtuu monia yrittäjiä, kuten bahialainen É o Tchan. Bändi valloitti alan Rio-São Paulo-keskeiset markkinat. He sekoittavat pagodea, sambalançoa, axé-musicia ja samban alkuperäistä muotoa, samba de rodaa. Bändin rekvisiittana ja yhtenä suosion syynä ovat hyvinmuodostuneita takamuksia pyörittävät ja vähissä vaatteissa esiintyvät nuoret naiset. Sanoitukset pyörivät pyllyn ympärillä. 

llmeisesti Michelino tarkoitti tätä suuntausta, jota rokkari Lobão kutsuu täydellä syyllä “Bunda-musiciksi”, eli peffamusaksi. Tyyli heijastaa brasilialaista kulttuuria jossa naisen takamuksella on suuri eroottinen merkitys, joka näkyy mm. karnevaaleilla. Moralistit antakoot anteeksi, mutta haluttiin sitä tai ei, takapuoli on olennainen osa sambaa. É o Tchan vie tämän äärimmäisyyksiin. He ovat kehittäneet monia eri tanssityylejä joista tuli muotia jopa yläluokan diskoissa ja joita on nähty myös brasilialaisjuhlissa Helsingissä. Musiikki sinänsä on mukaansatempaavaa ja iloista.
Brasilialaisen television banalisoitumista 1990-luvulla osoittaa se että É o Tchan on ollut juuri TV-kuvaajien suuressa suosiossa. Vanhemmat ja opettajat ovat tietysti olleet kauhuissaan kun pikkutytötkin matkivat bändin entisen tanssitytön Carla Perezin tanssia pikkushortseissa, TV:n esimerkin mukaisesti. Vaikka É o Tchan julkaisi juuri uuden levynsä ja esiintyy tiheästi, on tyyli kuitenkin hiipumassa, vaikka jopa axé-music ja hip hop ovat lisänneet pepun rekvisiittaansa ja varsinkin sanoituksiinsa. Bunda-music olisikin hyvä tutkimusaihe “naisen takamuksen merkityksestä brasilialaisessa populaarimusiikissa”. 
 
Entä sertanejo?
Olisi mielenkiintoista kuulla mitä Michelino ajattelee maaseudun Sertanejo-musiikista? Se on varsinkin köyhempien suuressa suosiossa, mutta ylä- ja keskiluokka ovat pitkään ylenkatsoneet sitä. Sertanejokin on kuitenkin nykyään saavuttanut “hovikelpoisuuden” ja sen suurimmat tähdet Leonardo, Chitãozinho & Xororó, Zezé Di Camargo & Luciano, Rick & Renner ja Rio Negro & Solimões ovat kysyttyjä esiintyjiä ympäri maan. Bruno & Marrone-dueton suosio perustuu joitakin vuosia sitten laittomasti äänitettyyn live-levyyn, jonka suuri levy-yhtiö päätti myös levyttää, vastatakseen suureen piraattimyyntiin. 

Sertanejot ovat muuttaneet imagoaan muodikkaan “moderniksi”. Vaikka kimeä yhteensovitettu lauluääni, runsas melodisuus ja rakkauden kaipuu ovat edelleen tyylin tavaramerkki, cowboy-look on jäänyt taka-alalle. Joitakin sertanejo-laulajia kutsutaankin nykyään “romanttisen musiikin” edustajiksi. Romanttisen suuntauksen yksi suurimmista tähdistä on Reginaldo Rossi. Amazoniassa romanttista tyyliä kutsutaan bregaksi eli mauttomaksi, kuitenkin ilman negatiivisuutta. 

Sertanejo-laulaja Xororón tytär ja poika, ylituotetut ja -tuotteistetut Sandy & Júnior, ovat tällä hetkellä Brasilian suosituimmat artistit 11 miljoonan levyn ennakkomyynnillä. He eivät tosin esitä sertanejoa. Sisarukset mainostavat mm. Nokian kännyköitä.
 
Rockista hip hoppiin
Fernanda Abreu on kova nimi maailman etnolistoilla ja on lyönyt läpi Brasiliassakin. Hänellä ei henkilökohtaisesti pitäisi olla mitään valittamista Brasilian levymarkkinoista. Hänen hittinsä “São Paulo – SP “ soi yksityisen Globo TV:n Filhas da Mãe- hömppäsaippuaoopperan tunnuskappaleena. Se on yleensä varma tae suosiosta. Abreu edustaa jokseenkin sofistikoitunutta ja elitististä pop-hip-hoppia. Se on hyvin erilaista kuin esim. Gabriel Pensadorin, Os Manosin,John Bala Jonesin ja Bonde do Tigrãon suorasukainen suunsoitto ja yhteiskuntakritiikki. Bonde do Tigrão on tuonut pyllyn pyörityksen myös hip hoppiin.

Abreun sooloura saavutti Brasilian markkinat saamalla suosiota ensin ulkomailla. Hän ei kuitenkaan ole mikään elisen teeren tähti. Hän aloitti uransa jo 1980-luvun alussa Blitz-rockyhtyeen laulajana. Blitz oli ensimmäinen brasilialaisen rockin uuden aallon yhtye joka saavutti maanlaajuisen suosion. 

“World music” vs. Axé-music - Brasilialainen musiikki ulkomailla
“Ulkomailla brasilialaiset muusikot lokeroidaan maailmanmuusiikki-osastoon, mistä nimikkeestä he eivät itse aina pidä”, kertoi Daniela Mercury, yksi Axé-musicin suurimmista tähdistä äskettäisessä TV-haastattelussa. Daniela Mercurykin haluaa näyttää brasilialaisen musiikin monivivahteisuuden ja että se on muutakin kuin sambaa ja bossa novaa. Keski- ja yläluokkaa edustavat muusikot eivät pidä worldmusic-leimasta koska se yhdistetään eksoottiseen “kehitysmaamusiikkiin”. Toisaalta voidaan sanoa että brasilialaiset keksivät nk. maailmanmusiikin jo ennen kuin koko käsitettä oli olemassakaan. Ulkomailla leima on ollut kuitenkin hyvin tuottoisa monille brasilialaisille muusikoille, kuten voimakkaan afroperkussion omaavan Axén edustajille Carlinhos Brown, Timbalada, Olodum, Ivete Sangalo ja itse Daniela Mercury. “Eksotiikka” myy. Suosio ulkomailla on melkein aina varma portti kotimarkkinoiden arvostukseen. 

Itse asiassa Axékin sai suosiota koko Brasiliassa vasta sen jälkeen kun Paul Simon “löysi” Olodumin ja esitti tämän kanssa Rhythm of Saints-levynsä Obvious Child-kappaleen videon TV Globon Fantástico-ohjelmassa 1990-luvun alussa. Silloin jotkut viela halveksivat rytmiä sen voimakkaan afro-vaikutteen vuoksi. Nuori ja kaunis Daniela Mercury oli se katalysaattori joka toi Axén valkoisen keski- ja yläluokan ulottuville muuallakin kuin koillis-Brasiliassa. Daniela Mercury on kuitenkin hiljattain muuttanut tyyliään perinteisen MPB:n suuntaan, jättäen Axén taustalle. Täällä huhutaan jo muutenkin Axén suosion hiipumisesta. Daniela Mercuryä buuattiin eräässä esiintymisessään ja syytettiin surullisen kuuluisan bahialaisen oikeistolaisen ex-senaattorin Antônio Carlos Magalhãesin tukemisesta. Carlinhos Browinin esitykset Rion perinteisessä Canecão-konserttisalissa jouduttiin hiljattain perumaan vähäisen lipunmyynnin vuoksi ja häntä heiteltiin oluttölkeillä viimeisessä Rock in Rio-tapahtumassa. 
 
MPB
Elitisoituneen MPB:n alamäki alkoi jo 1980-luvun alussa, kun Brasilia demokratisoitui. Tuolloin ennen niin kantaa ottava MPB jämähti paikoilleen. Keski-ikäistyneet muusikot rakentelivat pilvilinnoja joilla oli vähän tekemistä Brasilian todellisuuden kanssa. MPB oli uudelle sukupolvelle sama kuin taiteellinen stadionrock punkille 1970-luvulla. Urbaanin keskiluokan autotallit sylkivät rock-yhtyeitä markkinoille, jotka nämä valloittivat. 

Perinteisillä MPB muusikoilla, kuten Caetano Velosolla, Gilberto Gililla, Chico Buarquella, Milton Nascimentolla ja Djavanilla on kuitenkin aivan eri status keski- ja yläluokan parissa kuin muiden brasilialaisen musiikkityylien edustajilla. He ovat myös kansainvälisesti arvostettuja. Tekipä esim. Caetano Veloso mitä tahansa, se on kriitikoille aina “hienoa”, “älykästä” ja “rohkeata”. Jos taas esim. sertanejo-laulaja haluaa vaihtaa tyyliä tai fuusioida, elitistiset kriitikot kuten Nelson Motta lyttäävät tämän varmasti kasaan. Jotkut muusikot ovat jopa hieman kateellisia MPB:n älykkö- ja “hyvän maun” imagolle, jota monet tavoittelevat, kuten rokkari Lobão ja sertanejo-laulaja Zezé Di Camargo hiljattain ilmaisivat. 
 
Potkua Pariisista?
Brasilia ja varsinkin brasilialainen musiikki ovat aina olleet ranskalaisten suosiossa ja Brasiliassa ranskalaista kulttuuria arvostetaan suuresti. Ei siis ole ihme että monet brasilialaiset muusikot ovat muuttaneet Pariisiin ja vaikuttavat tai keikkailevat siellä. Usein brasilialaiset artistit, varsinkin instrumentistit tai heidän edustamansa tyylinsä eivät saa suosiota Brasiliassa, joten sitä on haettava muualta. Paikkaansa voi hakea Brasiliasta saavutettuaan suosiota ulkomailla. Eli jos ei pärjää Brasilian musiikkimarkkinoilla, voi tietysti aina hakea potkua Pariisista. Se on “chic”, jos siihen on varaa. 

Toivotaan että kiinnostava ja lahjakas Tupi-Nagô pärjää Euroopassa ja saa jalansijan myös Brasilian markkinoilla. Ehkä näin Silvano Michelino pehmentää elitistisiä mielipiteitään, joita kuitenkin valitettavasti edelleen niin monet yläluokan edustajat jakavat hänen kanssaan täälläkin. 
Ehkä onkin helpompi ponnistaa irti kliseistä kuin omista luokkakohtaisista ennakkoluuloistaan – jopa Pariisissa.

Kirjoitus on omistettu 27.12.2001 kuolleen persoonallisen ja omaperäisen brasilialaisen naislaulaja Cássia Ellerin muistolle. Hän ei välittänyt nk. hyvän maun tai muistakaan rajoista vaan uskalsi naisena rikkoa ja kyseenalaistaa niitä, saaden suuren suosion koko maassa. Hänen poismenonsa oli suuri menetys brasilialaiselle populaarimusiikille. 
---
Kirjoittaja on Brasiliassa asunut geologi, virallinen kielenkääntäjä ja tulkki.
E-mail: toni_eerola@hotmail.com