Wikileaks vuodot ja Visan vinguttaminen

Wikileaksin vuodoilla on ollut yllättäviä sivuvaikutuksia. Mastercards ja Visa-luottokorttiyritykset ovat keskeyttäneet maksupalvelunsa Wikileaksille ja sveitsiläinen pankki jäädyttänyt sen varat. Perusteita tälle ei ole julkisuudessa esitetty.

Kyseisten luottokorttiyritysten asiakkaana haluaisin tietää, voivatko ne tehdä tälläistä laillisesti ja millä perustein? Voisivatko näiden asiakkaat saada mahdollisesti tietä asiasta? Olisiko kenties boikotti kuitenkin parempi keino ilmaista mielipiteensä kuin hakkeroida näiden sivustot?

Meidän on länsimaissa aivan turha syyttää esim. Kiinaa sanavapauden ja ihmisoikeuksien rikkomisesta, jos meillä toimitaan samoin. En ota kantaa Wikileaksin johtajan Assangen rikosepäilyihin, mutta jos häntä jostain voidaan syyttää, niin ainakin sinisilmäisyydestä. Ei kai hän oikeasti uskonut, etteikö vuodoilla olisi epämiellyttääviä seurauksia? Täytyy kuitenkin nostaa hattua moiselle siviilirohkeudelle.

Isku ytimeen: geologiaa, ydinjätejemmausta ja ekoterrorismia

Toni Eerola

Kirjoittaminen on taiteenlaji. Kirjailijan työ on vielä haastavampaa. Erityisen haastavaa voi olla yhteensovittaa perinteinen toimintatrilleri viher-utopioihin. Mutta kun ilmasto-, energia- ja ympäristökeskustelu käy kuumana, olisi vaikea kuvitella, etteivätkö kirjailijatkin puuttuisi siihen. Yllättävästi Ilkka Remes yrittää tätä kirjassaan Isku ytimeen, Risto Isomäen vesillä kalastellen. Remeksenkin pitää turvautua ekoterroristeihin ja ydinvoiman uhkakuviin, joita Isomäki on käsitellyt kirjassaan Litium 6. Trillereihinhän ekouhkakuvat sopivatkin mitä parhaimmin. Mutta kosiskeleeko tominnallisten best-sellerien kirjoittaja ympäristöaktivisteja ja punavihreitä älykköjä muodin mukaisesti? Kirja ei ole kuitenkaan saanut laajempaa huomiota. Mainitut tahot kun eivät oikein kuulu Remeksen lukijakuntaan, eikä hänen kirjoistaan käydä kuumia keskusteluja Punavuoren tai Kallion trendikuppiloissa. Voi hyvin kuvitella, minkä vaikutuksen saisi aikaan kulttuurikahvilan pöydässä, kun täräyttäisi henkevän kirjallisuuskeskustelun lomassa lukeneensa Remeksen viimeisen. Siinä voisi reilun kaupan latet ja luomuteet mennä väärään kurkkuun. Syvän hiljaisuuden ja toisten vilkuilun katkaisisi vain nikottelu ja sitä seuraava paheksunta. Kirja saattaa kuitenkin upota hyvinkin best-sellereiden perinteisiin lukijoihin. Krittisempää tarkastelua se ei tietenkään kestä, aivan kuin kirjassa sivuttujen ydinjätteiden loppusijoitusta tai uraanikaivoksia vastustavien argumentitkin.

Syy siihen miksi tuon juuri tämän kirjan esille on se, että siinä seikkailee suomalainen, ydinvoimateollisuudelle selkänsä kääntänyt geologi. Kirja käsittelee myös geologeille ajankohtaisia aiheita. Suomalaisessa fiktiossa geologi on ollut pääosassa vain Reino Marjosen kirjoissa.

Remeksen geologi työskentelee haamukaivosyhtiölle nimeltä Allcorn Mining, joka hakee uraanivaltauksia Suomesta estääkseen muiden uraaninetsinnän ja ”suojellakseen” paikallisia asukkaita ja ”puhdasta luontoa” kaivostoiminnalta. Kirjassa valtaus on voimassa ikuisesti, kun todellisuudessa se on vain viisi vuotta, mahdollisen lisäajan myötä korkeintaan kahdeksan. Remes ei myöskään näytä tietävän, että valtausten saaminen ei ole Suomessa kovinkaan helppoa. Kolmekin vuotta saattaa vierähtää, ennen kuin päätös saadaan, oli kyse sitten uraanista tai muusta kaivannaisesta. Valtaushakemus pitää myös laatia niin, että siinä osoitetaan alueella olevan malmia sekä ne toimenpiteet, joilla malmin etsintää tullaan harjoittamaan. Sen lisäksi pitää käydä läpi kuulemiset ja mahdolliset valitukset KHO:ssa. Jos valtausta ei nykyään saa edes sitä varten tarkoitettuun toimintaan, miten sellaisen saisi uraanin ”suojelulle”?! TEM:issä saatettaisiin pyöritellä silmiä, kun hakemus saapuisi pöydälle. Epäuskottavaa on myös uraanialueiden paikallisten asukkaiden negatiiviset reaktiot uraanin etsijään. Geologi pelkää että autokorjaamo kieltäytyisi tarjoamasta palvelujaan sabotoidulle autolleen, kun saataisiin tietää, millä asioilla hän liikkuu. Omiin kokemuksiini perustuen suurin osa asukkaista ei ole moksiskaan koko toiminnasta, käyttäytyen ystävällisesti. Monet jopa toivovat uraanikaivoksia alueelle. Vastustus keskittyykin pieneen, mutta sitäkin äänekkämpään joukkoon.

Kirjan geologi työskenteli aiemmin Posivassa, ydinjätteiden loppusijoituksen parissa. Hän kuitenkin joutui lähtemään yhtiöstä, koska oli eri mieltä jääkautisen ikiroudan syvyydestä. Manipuloituaan eri muuttujia, hän sai tulokseksi 750 m svyyden, kuten Kanadassa. Ydinvoimaa vastustava Prof. Matti Saarnisto on esittänyt samanlaisia ajatuksia. Ilmaston päästöskenaarioista riippuen, Posivan mallinnuksissa se olisi kuitenkin vain 80-170 m, koska Suomen olosuhteet ovat erilaiset. Tämän vuoksi sijoitusluola on suunniteltu 400 m syvyyteen. Sitä, mikä tuosta routimisesta tekisi uhkan loppusijoitukselle, ei kirjassa selitetä. Se on kuitenkin hyvä heitto hämmentämään keskustelua ja luomaan uhkakuvia. Olivatpa ne todellisia tai ei, ne ovat monelle paljon kiehtovampia ja jännittävämpiä kuin jos kaikki olisi täysin turvallista. Niillä on kuitenkin käyttöä lähinnä fiktiossa. Loppusijoituksen pitkä ajanjakso, 250.000 vuotta, on monelle käsittämätön ja omiaan luomaan scifimäisiä kuvitelmia jälkipolviamme ”uhkaavasta” tulevaisuudesta. Milloin joku kirjailja käyttää tätä juonessaan (haloo, Isomäki)?

Iskussa ytimeen radikaalit ympäristöjärjestöt protestoivat mm. ydinvoimaa ja globalisaatiota vastaan valtaamalla ydinjätteitä kuljettavan laivan ja järjestämällä mielenosoituksen valtaapitävien salaisessa, kansainvälisessä Bilderberg-huippukokouksessa Ruotsissa. Geologi on mukana ydinjätelaivan valtauksessa. Aiemmin hän osallistui iskuun Venäjän kaasuputkea vastaan Itämerellä. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Laivassa on muutakin ja geologi joutuu tahtomattaan keskelle ekoterrorismia, salaliittoteorioita ja suurvaltapoliittista kamppailua. Niitähän ei kenenkään itseään arvostavan best-seller-kirjailijan teoksesta saa puuttua (edes geologinkaan kohdalla).

En paljasta juonta, mutta loppu on tyypillistä remesläistä rymistelyä ja kliseillä kikkailua, jotka jyräävät alleen minkä tahansa ”ekologiseksi” tarkoitetun sanoman. Monet kirjailijat kuuluvat siihen joukkoon, jolla on sinisilmäinen tapa ihannoida automaattisesti kaikkia niitä, jotka nousevat suuryrityksiä, valtioita ja viranomaisia vastaan, olivatpa kapinan syyt kuinka katteettomia ja aiheettomiin pelkoihin ja/tai ideologiaan perustuvia tahansa. Kirjassa esitetään myös vakavia syytöksiä suomalaisia viranomaisia kohtaan (Suomen säteilyturvakeskus ja Posiva). Ne ovat kovassa huudossa uraanikaivoskiistassakin. Remes toteaakin kirjan jälkisanoissa: ”tein tämän kirjan uudella tavalla, joka yllätti minut ja toivottavasti myös lukijan”. Kirja onkin mielenkiintoista ja vauhdikasta kesälukemista, geologeillekin.

Kaiken rymistelyn, kliseiden ja epäuskottavuuksien jälkeen kirja päättyy kuitenkin seuraavasti:

”Patrik katsoi ikkunasta arkaaista (sic) kallioperää ja sen päällä kasvavaa metsää. Tänne jäi hänen valtauksensa eikä kukaan mahtaisi sille mitään, tapahtuipa hänelle itselleen mitä tahansa. Tämä oli hänen monumenttinsa tuleville sukupolville: tonneittain koskematonta, 2000 miljoonaa vuotta vanhaa migmatiittikalliota…Mikä sopisi paremmin geologin lahjaksi lapsilleen ja lapsenlapsilleen?”.

Haluaisin todella tutustua kolleegaan, joka osallistuu ekoiskuihin ja fiilistelee tuolla tavoin. Humanisteihin tälläinen hempeily saattaa upota, vaikka eivät olisi koskaan ”arkaaisesta” migmatiitista kuulleetkaan, mutta alan ammattilaiselle tämä on lähinnä säälittävää. Eiköhän sitä kalliota vielä riitä tulevillekin sukupolville, tuli uraanikaivoksia ja ydinjätteiden loppusijoitusta tai ei? Perustavaa laatua oleviin kysymyksiin kirja ei myöskään anna vastausta: 1) miten syvälle kallioperään sijoitettu ydinjäte muodostaisi suuremman uhan kuin nyt, maanpäällisessä varastossa ja 2) mikä vaihtoehdoksi ydinjätteiden loppusijoitukselle? Näistä vaikenevat sen vastustajatkin.

Remes, I. 2009. Isku ytimeen. Juva, WSOY, 507 s., ovh 21,95 €.

NIMBYILYLLÄ TUULIVOIMAA VASTAAN?

Toni Eerola

Mila Tanskanen (HS Mielipide 17.08.2010) vastusti tuulivoimaloiden asentamista saaristoon. Hän kertoo ettei vastusta tuulivoimaa, ”vaan tuulivoimaloiden harkitsematonta sijoittamista Suomen herkkään ja uniikkiin saaristomaisemaan”. Kirjoituksessaan Tanskanen käyttää tyypillistä nimby (not in my backyard eli ei minun takapihalleni)-terminologiaa.

Timo Kopomaan työryhmän nimbyjä käsittelevän kirjan mukaan nimby-kiistat noudattavat tiettyä kaavaa. Nimbyilijöille kaikki luonto ja maisema on ”kaunista” ja ”herkkää”. Kun jostakin hankkeesta valitetaan, listataan lähistön ja kauempanakin olevian alueiden todellisia ja kuviteltuja luontoarvoja, kerrotaan, miten liiketoiminta aiheuttaa uhan ja valitetaan kansalaisten vähäisiä vaikutusmahdollisuuksia ja sitä ettei asiasta ole tiedotettu. Nimbyissä ei yleensä kerrota vastustavan hankkeita sinällään, kunhan ne eivät tule lähelle tai ”keskelle kauneinta saaristomaisemaa”. Samalla kerrotaan, miten ”voimakasta” vastustus on, vaikka se yleensä keskittyy joihinkin aktiiveihin, joilla on tapana vastustaa kaikkea, varsin kyseenalaisin perustein. Luontoa, kuten linnustoa, harvinaisia kasveja tai liito-oravaa käytetään vain välineenä. Tuulivoiman vastustuksen todelliset syyt ovat kuitenkin itsekkäitä: ”melu” ja mökkimaiseman ”pilaantuminen”.

Tuulivoimaa kannattaa pystyttää sinne, missä tuulee. Saaristo on tälläistä aluetta. Vaikka tuulivoimala on mielestäni maisemassa kaunis, uljas, puhtaan energian ja edistyksen merkki, ei sellaista kannata pystyttää ihan minne vain, esim. paikkaan, missä ei tuule. Otaksun Kustavin Piekilän olevan tutkittu vaihtoehto. Vaikka liiketoiminta on kyseessä, kaikille hankkeille pitää Suomen lainsäädännön mukaisesti laatia ympäristövaikutusten arvio, myös tuulivoimaloille, toisin kuin Tanskanen väittää.

Symbolina tuulivoimala saa kiihkeimmät kannattajansa autuaiksi. Nämä luultavasti pystyttäisivät tuulivoimaloita kaikkialle. Tuulivoimaloiden vastustajat ovatkin kiusallisia kannattajilleen ja ympäristöjärjestöille. Vastustus kun on näiden ihaileman kansalaisaktivismin ilmentymä, osa demokratiaa.

Ilmastonmuutos asettaa yhteiskunnalle suuria haasteita. Fossiilisten polttoaineiden käyttöä vähentäessämme tarvitsemme uusiutuvia energiamuuotoja, joihin tuulivoima kuuluu. Hiilidioksidipäästöjen supistus vaatii uhrauksia. Pidimme siitä tai ei, joudumme nielemään niin ydinvoimaa kuin tuulivoimaloitakin. Jos näitä ei voida käyttää, niin mistä sitä energiaa aiotaan saada? Emme voi valita vain meille mieluisia vaihtoehtoja.

Ydinjätteet jemmaan!

Satu Hassi (HS 16.6) oli huolissaan ydinjätteiden loppusijoituksesta. Toimittaja Anu Nousiainen kutsui sitä ihmiskunnan kylmäpäisemmäksi päätökseksi (HS Kuukausiliite 3/2010). Eikö kylmäpäisintä olisi kuitenkin jättää loppusijoittamatta?

Geologeja työskentelee ydinjätteiden loppusijoitustutkimuksissa yrityksessä taata tämä mahdollisimman turvallisesti. Onneksi työssä ovat asiantuntijat. Ongelma ja sen ratkaisu ovat geologisia. Pelottaisi, jos asialla olisi ”asiantuntijoiksi” itsensä julistavia sosiologeja, teologeja, kauppatieteiden ylioppilaita tai teatteritaiteen maistereita.

Mutta mikä olisi ydinjätteiden loppusijoituksen vaihtoehto? Jätettä on tuotettu ja tuotetaan lisää koko ajan. Atomienergiakomisso onkin todennut: ”jo syntyneiden jätteitten olemassaoloa ei voida perua poliittisin päätöksin – eikä toistaiseksi millään muillakaan keinoin. Ydinenergiasta luopuminen ei siis voi tehtävää poistaa: nykyiset jätteet on pakko hoitaa”. Päätöstä tehtäessä ei myöskään otettu huomioon sitä, että sitä tulevaisuudessa ryhdyttäisiin vastustamaan.

Mutta miksi syvälle kallioperään sijotettu ydinjäte muodostaisi suuremman uhan kuin nyt maanpäällisissä varastoissa säilytetty? Joillekin suurin ”uhka” näyttääkin olevan sen pitkän ajanjakson käsittämättömyys, jonka ydinjäte tarvitsee muuttuessaan vaarattomaksi - 100.000 vuotta kauhistuttaa. Mutta onko sillä todella merkitystä? Kallioperä on vakaampi kuin yhteiskunta ja syvällä olosuhteet pysyvät tasaisina ilmaston ja ympäristön muutoksista huolimatta.

Ydinjätteiden loppusijoitustutkimuksissa haetaan globaalia, geologista ratkaisua ongelmaan. GTK:n tutkimusjohtajan Pekka Nurmen mukaan ydinjätteiden loppusijoitus on yksi maassamme parhaiten tutkittuja asioita. Hankittua osaamista ja kokemusta voidaan viedä myös muualle.

Vaikka monille ydinvoima on riski ja toisille tuulivoimalat pilaavat maiseman, pitävät melua, tappavat lintuja ja karkottavat kalakannat, joudumme ilmeisesti kuitenkin toistaiseksi ”nielemään” kumpiakin. Ei voida olettaa, että valittaisiin vain ne ratkaisut, joista itse pidämme. Taas ”risupaketit” lisäävät metsähakkuita ja monimuotoisuuden häviämistä, samalla kun metsäpeitettä pitäisi lisätä. Oleme ”puun ja kuoren” välissä.

Uraaniin perustuva ydinvoima on vain väliaikainen ratkaisu, koska sitä ei riitä ikuisesti. Sen jätteet tulevat kuitenkin säilymään pidemmän aikaa. Maalämpöä, aurinkoa, aaltoja ja tuulta riittää sen sijaan vielä kauemmin...

Ilmastonmuutos on monessa mukana

Ilmastokeskustelu on viilentynyt Kööpenhaminan kokouksen flopin, kylmän talven ja IPCC:n kritiikin vuoksi. Ennen sitä Juha Rudanko puhui Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kumppani-lehdessä 11/2009 jopa ”ilmastoähkystä”. Hanna-Leena Ylinen (HS Mielipide 5.5.2010) huomasi että ilmastonmuutoksen varjolla ajetaan monia asioita, kuten ydinvoimaa ja Meri-Rastilan rakentamista. Jari Holopainen lisäsi Geologi-lehdessä 3/2010 listaan rakentamisen energiatehokkuuden, autoilun päästönormit ja ruokavalion. Listaan tässä vielä kolme muuta: tasa-arvo, geenimuuntelu ja lapsettomuus. Jokainen näistä kaipaa selittelyä. Joitakin näistä ei ole ilmeisestikään mietitty aivan loppuun asti.

Ylisen mukaan ilmastonmuutoksella ratsastamiseen syyllistyvät yritykset ja viranomaiset ja ”meidän pitäisi älähtää aina kun sitä epäilemme”. Nämä eivät kuitenkaan ole ainoat, jotka siihen syyllistyvät. Jokainen saa päätellä, mitkä tahot ajavat kutakin asiaa ja mitkä intressit ovat niiden takana.

Ydinvoima

Kannattajilleen ydinvoima on verraton energialähde ja keino vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. Teollisuus uskoo että ydinvoiman avulla päästään eroon fossiilisista polttoaineista ja ulkomaisesta energiariippuvuudesta.

Ekorakentaminen ja liikenne

Tiivis yhdyskuntarakentaminen, uusiutuvat energialähteet ja energian säästö ja sen käytön tehostaminen nähdään keinoina vähentää asumisen ja liikenteen kasvihuonekaasujen päästöjä. ”Nurmijärveläiset puutarhakaupungit” ja ”ideaparkit” halutaan sivuuttaa. Autojen päästöt normitetaan ja verotetaan. Jotkut taas haluaisivat kieltää autoilun kokonaan.

Ruokavalio

Karjankasvatuksen katsotaan vastaavan merkittävää osaa kasvihuonepäästöistä metaanintuotannon ja sademetsien hakkuiden vuoksi. Kasvissyöjien mukaan lihan syönti pitäisi sen vuoksi lopettaa. Tämän ja eläinten hyväksikäytön ja kärsimyksen vuoksi vegaanit kieltäytyvät kaiken eläinperäisen käytöstä. Monet vaativat myös lähiruon kuluttamista, jotta energiaa ei tuhlattaisi elintarvikkeiden kuljetuksiin. Tällä suosittaisiin kotimaista elintarviketuotantoa ja -työllisyyttä.

Geenimuuntelu

Biotekniikkateollisuus näkee geenimuuntelun pelastajana mm. nälänhätien suhteen. Se haluaa kehittää lajikkeita, jotka kestäisivät ja sopeutuisivat ilmastonmuutoksen seurauksiin.

Tasa-arvo

Ilmastonmuutoksen katsotaan koettelevan rankimmin kehitysmaita. Heikomman asemansa vuoksi naisten katsotaan olevan alttiimpia luonnonkatastrofien seurauksille. Naisten kuolleisuus on näiden seurauksena suurempaa kuin miesten. Tämän vuoksi ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan naisiin eniten. Feministeille ilmastonmuutos onkin tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymys.

Lapsettomuus

Joidenkin mukaan lasten saaminen on epäeettistä ja epäekologista. Sitä perustellaan väestönkasvulla ja sen aiheuttamalla paineella luonnonvaroihin ja ilmastoon. On perustettu jopa ihmiskunnan vapaaehtoinen sukupuuttoliike (Voluntary Human Extinction Movement).

Jotain rajaa!

Ilmastokeskustelu muovaa ajattelua, kulutustottumuksia, kulttuuria ja liike-elämää. Se on kokonaisvaltainen, yhteiskuntaa läpileikkaava aihe. Ilmastonmuutoksesta on tullut jokamiehen (ja naisen) työkalupakki, jota voidaan soveltaa asiaan kuin asiaan. Pitää vain käyttää mielikuvitustaan. Ilmastokeskustelu elääkin jo omaa elämäänsä. Sosialismin romahdettua ympäristöasioista, varsinkin ilmastonmuuutoksesta, on tullut ideologian korvike ja moderni, vihreä käsikassara markkinatalouden, globalisaation ja suuryritysten vastustamiseen. Taas markkinatalouden kannattajille se avaa uusia mahdollisuuksia liiketoiminnalle, ydinvoiman edistämiselle, viherpesulle, jne. Se tarjoaa jokaiselle jotakin.

Yllä listattujen asioiden kannattajilla on omat, enemmän tai vähemmän järkevät perustelunsa ajamilleen asialle. He ottavat väitteensä vakavasti, uskoen niihin vankasti tai jopa fanaattisesti. Valitettavasti näillä tuputetaan omia mieltymyksiä, valintoja, ideologiaa ja taloudellisia intressejä - ainoina oikeina. Monet haluaisivat sanella kulutuskäyttäytymistä ilmastolain muodossa. Toiset taas uskovat markkinapohjaiseen ohjailuun ja omien valintojen kautta vaikuttamiseen. Radikaalimpien salaisissa haaveissa näyttää kuitenkin häämöttävän jonkinlainen ekodiktatuuri vegaanimiliiseineen. Tässä kontekstissa olisikin erikoista, jos viranomaiset eivät käyttäisi tilaisuutta hyväkseen harjoittaen vaikkapa kaavoitusta ja hankkeiden sanelua ilman kansalaisosallistumista tai jos yritykset eivät edistäisi omia etujaan.

Yliselle ”ilmastonmuutos on niin vakava argumentti, että sen käyttöä ilman vahvoja näyttöjä voisi pitää asiattomana”. Ihmisen luovuus on kuitenkin rajatonta ja uusia sovelluksia tullaan vielä esittämään. Mutta vaikka ihmisperäinen ilmastonmuutos on saanut laajan hyväksynnän, on siitä edelleen epävarmuutta ja epäilijöitäkin riittää. Sen vuoksi sen käytössäkin pitäisi olla varovainen.

Jatkuva ilmastonmuutoksella pelottelu ja asioiden ajaminen sen varjolla nakertaa sen esittäjien uskottavuutta ja asian vakavuutta. Kuten Rudanko totesi, se voi samalla ahdistaa, ärsyttää, turhauttaa ja lamauttaa ihmisiä. Toivon mukaan keskustelu auttaa meitä kuitenkin järkeistämään ja tehostamaan energiankäyttöämme, luoden näin uutta tehokkuutta ja dynamiikkaa yhteiskuntaan.

Ydinvoiman kannattajilla ja vastustajilla on paljon yhteistä

Ilmasto-, ympäristö- ja energiakeskustelu käy vilkkaana. Suomi on päättämässä ydinvoiman lisärakentamisesta. Kannattajilleen ydinvoima on verraton energialähde ja keino vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. Taas vastustajat näkevät sen uhkana, luottaen uusiutuviin ja energian käytön tehostamiseen ja säästöön. Kirjailija Risto Isomäki totesi viime syksyllä julkaistussa ydinvoimapamfletissaan että ydinvoimakeskustelua on meillä käyty aivan kuin kyseessä olisi uskonnollinen kysymys; kiihkeimmät kannattajat kokevat ydinvoimaan Kosmista Rakkautta, kun taas vastustajille se on Suuri Saatana. Molemmilla osapuolilla on kuitenkin enemmän yhteistä kuin äkkiseltään arvaisikaan: radioaktiivisuuden merkki ja tuulivoimalan siivet muistuttavat yllättävästi toisiaan. Ne tekevät myös radikaalimmat kannattajansa autuaiksi, aivan kuin kyseessä olisivat uskonnolliset symbolit. Yhdestä asiasta ollaan myös yksimielisiä: fossiilisista polttoaineista ja ulkomaisesta energiariippuvuudestamme olisi päästävä eroon. Luopuessamme fossiilisista polttoaineista tulemme luultavasti tarvitsemaan sekä ydinvoimaa että uusiutuvaa energiaa, jota pitää kehittää. Uraaniin perustuva ydinvoima on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu, koska sitä ei riitä ikuisesti, mutta sen jätteet tulevat säilymään pidemmän aikaa. Maalämpöä, aurinkoa, aaltoja ja tuulta riittää sen sijaan paljon kauemmin…

Rock yhdistää sukupolvia

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla on keskusteltu rockista ja sen eri aikakausien tyylilajien paremmudesta verrattuna nykymusiikkiin. Makuasioista ei pitäisi kiistellä, koska jokaisella aikakaudella on omat ikoninsa ja tyylisuuntansa, kuvastaen sen ajan yhteiskuntaa. Tietty vuosikymmen tai jopa vuosi voidaan ajoittaa tarkasti tietyn kappaleen avulla. Rock ilmentää länsimaista kulttuuria. Voimme lukea teollisuusmaiden lähihistoriaa sen välityksellä.

Kerrotaan, että miehet usein ”jämähtävät” nuoruutensa musiikkiin, eli siihen, joka soi kun heillä oli eniten kanssakäymistä tyttöjen kanssa. Taas nykynuorisolla on mahdollisuus ”paeta” aikaansa populaarikulttuurin arkeologiaan, löytäen isiensä musiikin rennosti retroillen. Jotkut kaipailevat 1950-luvun rock’n rollia, toiset 1960-luvun psykedeliaa, kun taas monet 1970-luvun mahtipontisuutta ja kitaravirtuoosien pitkiä sooloja. Viimeisiin kyllästyneenä Sex Pistolsin Johnny Rotten totesi: ”Elvis ei keikuttanut lanteitaan jotta jotkut hölmöt ottaisivat rockin tosissaan”. Punkin jälkeen rock pirstaloituikin moniksi eri genreiksi ja alakulttuureiksi. Ne jatkavat rinnakkaiseloa alati uudistuvilla markkinoilla ja uusia tyylisuuntia syntyy toisensa jälkeen. Se kuvastaa vapaan, demokraattisen kapitalistisen järjestelmän sykkivää dynaamisuutta, jossa kaikki on kaupan ja muutokset nopeita. Jokainen löytää oman tyylinsä tai jopa luo sellaisen. "Systeemi" muuttaa kauppatavaraksi ja ikoneiksi jopa sitä itseään kohtaan suunnatut hyökkäykset. Kapinallisuudestaan huolimatta, tai juuri sen takia, se onnistuu myymään ne takaisin tuottajilleen. Rock on osa Guy Debordin spektaakeliyhteiskuntaa. Ja vaikka monet mieltävät 1960- ja 1970-lukujen psykodelisen ja progressiivisen rockin edustajat ei-kaupallisiksi, levy-yhtiöt valjastivat heidätkin omiin tarkoituksiinsa. He hallitsivat aikansa levymyyntiä tuottaen yhtiöille huikeat voitot ja itselleen leveän elämän lentokoneineen ja linnoineen. Punk oli sen vastareaktio. Sen ansiosta rock yksinkertaistui ja sen luoma linja on edelleen voimakas. Tästä eivät kaikki pidä.

Nähdessään mihin suuntaan rock kehittyi 1960- ja 1970-luvuilla, Bill Haley sanoi luoneensa hirviön. Hän ei kuitenkaan tiennyt näkevänsä vain oireita länsimaisen yhteiskunnan kasvukivuista. Hyvinvoinnistaan huolimatta teolliset ja jälkiteolliset yhteiskunnat tuottavat angstia. Teiniangsti, kapina ja seksuaalisuus tulevat olemaan rockin peruspolttoaineita pitkälle tulevaisuuteen. Rockin radikaalimmat tyylisuunnat, kuten punkin ja heavy metalin eri muodot ovatkin eräänlaisia paineventtiilejä, joita ilman luultavasti enemmän nuoria olisi melenterveyspalvelujen tarpeessa tai jopa tappamassa toisiaan.

Musiikkimausta voidaan olla montaa mieltä, mutta eri tyylisuunnistaan huolimatta rock on lähes ainut asia, joka saa keski-ikäiset ottamaan parikymppisten tekemiset vakavasti. Se yhdistää sukupolvia. Nyt isät ja lapset voivat käydä yhdessä jopa Marilyn Mansonin konserteissa ja sen on hienoa! Ongelmana voi tosin olla kapinallisuuden katoaminen. Mitä vastaan nuori kapinoi, jos ei isänsä musiikkimakua? Joka tapauksessa, kuten rollarit soittivat: ”It’s only rock’n roll, but I like it”…