Ydinvoiman kannattajilla ja vastustajilla on paljon yhteistä

Ilmasto-, ympäristö- ja energiakeskustelu käy vilkkaana. Suomi on päättämässä ydinvoiman lisärakentamisesta. Kannattajilleen ydinvoima on verraton energialähde ja keino vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. Taas vastustajat näkevät sen uhkana, luottaen uusiutuviin ja energian käytön tehostamiseen ja säästöön. Kirjailija Risto Isomäki totesi viime syksyllä julkaistussa ydinvoimapamfletissaan että ydinvoimakeskustelua on meillä käyty aivan kuin kyseessä olisi uskonnollinen kysymys; kiihkeimmät kannattajat kokevat ydinvoimaan Kosmista Rakkautta, kun taas vastustajille se on Suuri Saatana. Molemmilla osapuolilla on kuitenkin enemmän yhteistä kuin äkkiseltään arvaisikaan: radioaktiivisuuden merkki ja tuulivoimalan siivet muistuttavat yllättävästi toisiaan. Ne tekevät myös radikaalimmat kannattajansa autuaiksi, aivan kuin kyseessä olisivat uskonnolliset symbolit. Yhdestä asiasta ollaan myös yksimielisiä: fossiilisista polttoaineista ja ulkomaisesta energiariippuvuudestamme olisi päästävä eroon. Luopuessamme fossiilisista polttoaineista tulemme luultavasti tarvitsemaan sekä ydinvoimaa että uusiutuvaa energiaa, jota pitää kehittää. Uraaniin perustuva ydinvoima on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu, koska sitä ei riitä ikuisesti, mutta sen jätteet tulevat säilymään pidemmän aikaa. Maalämpöä, aurinkoa, aaltoja ja tuulta riittää sen sijaan paljon kauemmin…

Rock yhdistää sukupolvia

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla on keskusteltu rockista ja sen eri aikakausien tyylilajien paremmudesta verrattuna nykymusiikkiin. Makuasioista ei pitäisi kiistellä, koska jokaisella aikakaudella on omat ikoninsa ja tyylisuuntansa, kuvastaen sen ajan yhteiskuntaa. Tietty vuosikymmen tai jopa vuosi voidaan ajoittaa tarkasti tietyn kappaleen avulla. Rock ilmentää länsimaista kulttuuria. Voimme lukea teollisuusmaiden lähihistoriaa sen välityksellä.

Kerrotaan, että miehet usein ”jämähtävät” nuoruutensa musiikkiin, eli siihen, joka soi kun heillä oli eniten kanssakäymistä tyttöjen kanssa. Taas nykynuorisolla on mahdollisuus ”paeta” aikaansa populaarikulttuurin arkeologiaan, löytäen isiensä musiikin rennosti retroillen. Jotkut kaipailevat 1950-luvun rock’n rollia, toiset 1960-luvun psykedeliaa, kun taas monet 1970-luvun mahtipontisuutta ja kitaravirtuoosien pitkiä sooloja. Viimeisiin kyllästyneenä Sex Pistolsin Johnny Rotten totesi: ”Elvis ei keikuttanut lanteitaan jotta jotkut hölmöt ottaisivat rockin tosissaan”. Punkin jälkeen rock pirstaloituikin moniksi eri genreiksi ja alakulttuureiksi. Ne jatkavat rinnakkaiseloa alati uudistuvilla markkinoilla ja uusia tyylisuuntia syntyy toisensa jälkeen. Se kuvastaa vapaan, demokraattisen kapitalistisen järjestelmän sykkivää dynaamisuutta, jossa kaikki on kaupan ja muutokset nopeita. Jokainen löytää oman tyylinsä tai jopa luo sellaisen. "Systeemi" muuttaa kauppatavaraksi ja ikoneiksi jopa sitä itseään kohtaan suunnatut hyökkäykset. Kapinallisuudestaan huolimatta, tai juuri sen takia, se onnistuu myymään ne takaisin tuottajilleen. Rock on osa Guy Debordin spektaakeliyhteiskuntaa. Ja vaikka monet mieltävät 1960- ja 1970-lukujen psykodelisen ja progressiivisen rockin edustajat ei-kaupallisiksi, levy-yhtiöt valjastivat heidätkin omiin tarkoituksiinsa. He hallitsivat aikansa levymyyntiä tuottaen yhtiöille huikeat voitot ja itselleen leveän elämän lentokoneineen ja linnoineen. Punk oli sen vastareaktio. Sen ansiosta rock yksinkertaistui ja sen luoma linja on edelleen voimakas. Tästä eivät kaikki pidä.

Nähdessään mihin suuntaan rock kehittyi 1960- ja 1970-luvuilla, Bill Haley sanoi luoneensa hirviön. Hän ei kuitenkaan tiennyt näkevänsä vain oireita länsimaisen yhteiskunnan kasvukivuista. Hyvinvoinnistaan huolimatta teolliset ja jälkiteolliset yhteiskunnat tuottavat angstia. Teiniangsti, kapina ja seksuaalisuus tulevat olemaan rockin peruspolttoaineita pitkälle tulevaisuuteen. Rockin radikaalimmat tyylisuunnat, kuten punkin ja heavy metalin eri muodot ovatkin eräänlaisia paineventtiilejä, joita ilman luultavasti enemmän nuoria olisi melenterveyspalvelujen tarpeessa tai jopa tappamassa toisiaan.

Musiikkimausta voidaan olla montaa mieltä, mutta eri tyylisuunnistaan huolimatta rock on lähes ainut asia, joka saa keski-ikäiset ottamaan parikymppisten tekemiset vakavasti. Se yhdistää sukupolvia. Nyt isät ja lapset voivat käydä yhdessä jopa Marilyn Mansonin konserteissa ja sen on hienoa! Ongelmana voi tosin olla kapinallisuuden katoaminen. Mitä vastaan nuori kapinoi, jos ei isänsä musiikkimakua? Joka tapauksessa, kuten rollarit soittivat: ”It’s only rock’n roll, but I like it”…

Suomalaisen aktivistin murha Meksikossa

Suomalaisen aktivistin murha Meksikossa kuohuttaa Suomen latinalaisamerikkalaista yhteisoa, tai enemmänkin siihen kuuluvia suomalaisia ja varsinkin niita, jotka ovat asian kanssa tekemisissä. Kuten jo suomi-latam-sähköpostikeskustelussakin sanottiin, Oaxacassa ja muualla Meksikossa aktivistien murhat ovat arkipaivää. Campesinoja ja alkuperaiskansan edustajia kuolee siellä paivittäin saman tapaisissa olosuhteissa, ilman etta kukaan lotkauttaa korviaan. Tarvitaan siis suomalaisen kuolema, jotta taalla mobilisoidutaan? Ihailen siihen liittyvää tehokkuutta: heti jarjestyy mielenosoitusta, pressiriliisiä, kokousta, seurojen perustamista, hallituksen painostamista, yms. Se on hienoa, mutta samalla hieman valitettavaa, ettei samaa järjesty alueen tilanteelle yleensä ja niille meksikolaisille, jotka on jo murhattu tai parhaillaan murhataan.

Oaxacassa tilanne on olut kireä jo pitkan aikaa, eikä tapahtuman pitäisi tulla yllatyksenä kenellekään asiaa vähääkään seuraavalle. Kaikki siellä toimivat varmasti myös tietävät siihen liittyvista riskeistä. Valitettavasti epäonni on pelissa mukana. Shit happens.

Voisimmeko kuitenkin pitää edes minuutin hiljaisuuden niille murhatuille meksikolaisille aktivisteille, jotka ovat antaneet henkensä, eivatka voineet paeta takaisin kotimaahansa tiukan paikan tullen? Voimme tehdä sen yksityisesti tai ensi viikon tiistaina ja perjantaina jarjestetyissä Oaxacaan liittyvissä tapahtumissa...

Paz, Salud y Respecto a Todos,

Toni Eerola