Kirjaesittely: Johan on jäkälä! Jokamiehen jäkäläopas

Toni Eerola

”Jos metsään haluat mennä nyt, takuulla yllätyt”…Se onnistuu, varsinkin viime vuonna julkaistu Suomen jäkäläopas kainalossa (tai repussa, painonsa vuoksi).

Jäkälät ovat tuttuja jokaiselle luonnossa liikkuvalle. Marjastajat, sienestäjät, ulkoilijat, metsänhoitajat, kiviharrastajat ja geologit näkevät luonnossa liikkuessaan satoja jäkälälajeja, mutta eivät aina tule kiinnittäneeksi niihin huomiota, saatikka että osaisivat niitä välttämättä tunnistaa. Luontoharrastajia varten Helsingin yliopiston luonnontieteellisen keskusmuseon kasvimuseo julkaisikin Ympäristöministeriön tuella Suomen jäkäläoppaan, joka sai vuoden 2011 Tieto-Finlandia-palkinnon.

Itse kiinnostuin kirjasta tavattuani Sallassa kehämäisen, rakenteeltaan kukkaa muistuttvan jäkälätyypin (Kuva 1). Halusin tietää, mikä jäkälälaji on kyseessä? Onneksi Suomen jäkäläopas oli julkaistu samoihin aikohin. Ja oppaastahan se löytyikin (tosin ei yhtä upeana)! Tuota Sallan vihreäkivivyöhykkeen komatiittikallioilla viihtyvää lajia kutsutaan Kaarrekarveeksi (Arctoparmelia centrifuga), mutta se on yleinen kallioalueiden jäkälä muuallakin maassa. Taas Sallan Känespellan (ks. Kivi 2/2012) pystysuorilla kallioseinämillä bongasin punertavan, ruostetta muistuttavan Loistokeltajäjälän (Xanthoria elegans, Kuva 2), mikä voi saada varomattoman malminetsijän hihkumaan innosta. Alueen kvartsijuonten onkaloissa näin puolestaan keltaista, uraninittia muistuttavaa, nimensä mukaisesti varjoissa viihtyvää Katvekultajäkälää (Caloplaca microthalina, Kuva 3). Silokallioilta on taas jokaiselle geologille tuttu jäkäläoppaan kannessa komeileva harmaa Palleroporonjäkälä (Cladonia stellaris). Nimensä mukaisesti se on porojen pääasiallista ravintoa.

Monet jäkälälajit ovat uhanalaisia. Niiden uhkatekijöitä ovat talousmetsät, poronkasvatus ja kaivannaisteollisuus. Herkkiä ovat erityisesti kalkkikivialueiden jäkälät.

Suomen jäkäläopas on upeasti kuvitettu teos. Siihen kannattaa tutustua. Kirjaa selaillessa lukijaa suorastaan häikäisee jäkälien hämmästyttävä väriloisto ja lajikirjo. Jotkut lajit ovat niin mielikuvituksellisia, että jää pakostakin miettimään, ovatko ne ihan tältä planeetalta? Edesmennyt 1960-luvun LSD-guru Timothy Leary olisi ollut ihmeissään kirjaa selaillessaan.

Suomen jäkäläopas: vaihtoehto huumeille.

Stenroos, S., Ahti, T., Lohtander, K. ja Myllys, L (toim.) 2011. Suomen jäkäläopas. Norrlinia 21: 534 s. Ovh. 49,95 €.

Kirjaesittely: Vihreää politiikkaa jalat maassa

Toni Eerola

Monelle teknokraattivuorimiehelle oheisen kirjan esittely saattaa olla kauhistus. Viimeistään ilmastonmuutos on kuitenkin tuonut ympäristöstä kaikkien asian. Sen ei pitäisikään olla enää vain vihreiden etuoikeus. Eli äläpä hötkyile, jatka vaan lukemista. Kirja saa nimittäin monet vihreätkin älähtämään. Siinä on jokaiselle jotakin.

Vihreät ylpeilevät usein älykkötaustallaan: he ovat korkeasti koulutettuja akateemisiä ihmisiä. Kuten hyvin tiedämme, se ei kuitenkaan valitettavasti aina estä tunteilua, suhteellisuudentajun hämärtymistä ja vähäistä järjen käyttöä. Poseeraavat kuitenkin usein melkoisina besser-wissereinä asiassa kuin asiassa. Jalat maassa seisova viherintellektuelli ja kansanedustaja Osmo Soninvaara onkin virkistävä poikkeus viileässä analyyttisyydessään. Hän ei pelkää tuoda yllättävästi vihreiden valtavirran vastaisia ajatuksiaan julki kirjoissaan ja blogissaan. Tähän vaikuttaa hänen talous- ja tilastotieteilijän taustansa. Hänellä onkin omiensa keskuudessa toisinajattelijan leima, jota kuitenkin kunnioitetaan.

Soininvaara kiteyttää vihreisiin arvoihin liittyvän ajattelunsa uudessa kirjassaan Vihreä politiikka. Kirja on mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää lukemista. Teos käy läpi vihreän liiton syntyä ja historiaa omien kokemustensa kautta. Soininvaara osallistui ympäristöliikehdintään jo ennen Koijärveä, vaikuttaen mm. Helsinki-liikkeessä 1970-luvulla. Helsinki-liike oli eräänlainen proto-vihreä liitto, joka syntyi vastalauseena taistolaisuutta ja Kekkosen ajan pöhöttyneisyyttä kohtaan, haluten vaikuttaa mm. kaupunkiviihtyvyyteen. Hänen suurin mielenkiintonsa onkin ollut juuri kaupunkisuunnittelu- ja politiikka. Tämä näkyy myös kirjassa. Vihreä politiikka käsittelee useita näihin liittyvä ympäristö- ja sosiaalisia teemoja. Vihreä liittohan ei ole pelkästään ympäristöpuolue tai ”Kokoomuksen puisto-osasto”, kuten kriitikot sitä kutsuvat, vaan alusta asti mm. tasa-arvoa, seksuaalivähemmistöjen asemaa ja vammaisten etuja ajava puolue. Pelkästään ympäristöpuoluetta ajaneet ajautuivatkin puolueen ulkopuolelle epämääräisiin, enemmän tai vähemmän radikaaleihin vaihtoehtoliikkeisiin.

Soininvaara ei säästele kritiikkiä muita puolueita kohtaan, mutta ei päästä vihreitäkään helpolla.

Hän esittelee kirjassaan sarjan vihreiden perusideologiaan kuuluvia teemoja, jotka hän ampuu järjestelmällisesti alas. Yksi merkittävimmistä on ydinvoiman vastustaminen. Ilmastonmuutos sai Soininvaarankin kelkan kääntymään. Monille vihreille Soininvaara saattaakin olla ”ilonpilaaja” loogisella tavallaan jolla hän romuttaa joitakin vihreille kallisarvoisia uskomusrakenteita. Ärtymyksen sijaan monen kannattaisikin ottaa kirja ja lusikka kauniiseen käteen ja tuoda itsensä lähemmäs maan pintaa.

Valitettavasti Soininvaara ei käsittele niinkin ajankohtaista asiaa kuin kaivostoimintaa, uraania lukuunottamatta. Turvetuotanto on hänelle sen sijaan ”aivan tolkutonta touhua”. Se saa kuitenkin kokoomuslaisen ministerinkin vihertämään, kun oma kesämökkiranta on uhattuna.

Soininvaaralle maa, joka käyttää ydinvoimaa, on tavallaan velvoitettu hyvksymään myös uraanikaivosten (oletetut) haitat. Hänen mukaansa uraanintuotannosta saa turvallisen käyttämällä siihen riittävästi rahaa. Kyse onkin siistä, luotammeko toimijoihin? Hänestä se, että jossain päin maailmaa on puutteita kaivosturvallisuudessa tai että uraanista voidaan tehdä ydinaseita, ei kelpaa perusteeksi vastustaa koko ydinvoimaa. Analyyttisyydestään huolimatta Soininvaara ei kuitenkaan pääse kokonaan irti ympäristöaktivisteille niin tyypillisestä dramaattisesta liioittelusta: Talvivaaraa hän pitää ”ympäristökatastrofina”(?!), jota uraanin talteenotto ei enää pahenna. Hänen mukaansa pitäisikin pikemminkin vaatia täydellistä talteenottoa sen sijaan että uraani lasketaan jätealtaisiin.

Kreikkalaisia ja troijalaisia on vaikeaa miellyttää samaan aikaan, eikä poliitikoille niin tavalliseen tapaan Soininvaara sitä yritäkään. Melkeinpä päinvastoin. Hän on harvinaisen suorasanainen molempia ääripäitä kohtaan. Puhuessaan vihreiden tulevaisuudesta, hän suosittelee puolueelle suvaitsevaisuutta joistakin asioista toisinajattelevia kohtaan. Soininvaara kaipaa lisää ”insinöörivihreitä”. Vain näin vihreät voivat kasvaa ja lisätä suosiotaan.

”Väärä argumentti on väärä argumentti, vaikka se tukisi oikeaa asiaa”. Tämä Soininvaara toteamus olisi hyvä muistaa ympäristökeskustelussa. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille ympäristöpolitiikasta kiinnostuneille.

Soininvaara, O. 2012. Vihreä politiikka. Teos, Helsinki, 232 s.

”Tästä ei ole vielä viimeistä sanaa sanottu...” Kohtalona malminetsintä*

Toni Eerola

Kun jo pienenä poikana keräilee kiviä, kiinnostuu malmeista ja saa kansannäytepalkintojakin, voivat vanhemmat huolestua: geologiaan voi jäädä koukkuun, eikä siihen ole hoitoa. Siitä tulee kohtalo. Näin tapahtui geoteknikko Asser Siitoselle, joka toimi koko ikänsä malminetsinnässä eri valtionyhtiöiden palkkaamana pitkin ja poikin Lappia.

Eläkkeellä oleva geologi ja Outokummun Rovaniemen toimiston pitkäaikainen päällikkö Jarmo Lahtinen kirjoitti tämän legendaarisen malmimiehen elämänkerran. Hän teki suuren palveluksen. Kyse on tiedon siirrosta tuleville sukupolville. Kirjassa on tarinaa kerrakseen Lapista, luonnosta, geologiasta, kivistä ja malmeista kiinnostuneille. Samalla kun seurataan tämän mainion malmimiehen elämänvaiheita ja persoonaa, kerrataan myös Lapin geologiaa ja pala Suomen kaivosteollisuuden historiaa.

Monien työtovereiden mielestä Asser Siitonen olikin varsinainen persoona. Hän johti ja teki maastöitä väsymättä, sekoittaen elämäntapaa, ammattia ja harrastusta. Perhe jäi sivuosaan. Aamuisin ei ollut kovaa kirettä maastoon, mutta eipä ollut sieltä poiskaan. Viikonlopullekin lähtö saattoi viivästyä, mikä harmitti alaisia. Erään työtoverin mukaan Siitonen oli juuri sitä, mitä geologi eniten pelkää alan harrastajissa: erinomainen mineraalituntija. Hänen kiinnostuksensa geologiaa kohtaan oli niin suurta, että jos hänellä olisi ollut mahdollisuus opiskella alaa, hänestä olisi tullut professori. Hän oli kuitenkin kiinnostunut laajalti muistakin asioista. Ilmastonmuutos kirvoitti mieltä ja omatoimisesti päätellen hän katsoi että hiilidioksidia kannattaisi sitoa kalkkikiviin. Tämän lisksi hän harrasti luontoa, valokuvausta, musiikkia ja kuvataidetta. Lomat vietettiin perheen kanssa kultaa kaivamalla, kalastellen ja hilloja poimien, mikä pienille lapsille oli joskus raskasta.

Siitosen into työhonsä johti moniin merkittäviin löydöksiin, kuten Luoston ametisteihin, Saattoporan ja Isomaan kultaesiintymiin, Porkosen-Pahtavaaran mangaaniviitteisiin, yms. Kaikkea hän ei kuitenkaan ehtinyt elämänsä aikana selvittää. Luoston ametistikin päätyi muiden hyödyksi. Tämä jäi kalvamaan loppuiäksi.

Kuten niin monet muutkin, Siitonenkin jäi Suomea koetelleen laman ja kaivosalan rakennemuutoksen jalkohin. Outokummun lakkauttaessa malminetsintänsä, hänet irtisanottiin Outokumpu Finnminesilta v. 1992, palveltuaan suomalaista kaivosteollisuutta neljä vuosikymmentä. Hän jäi työttömäksi, mutta ei toimettomaksi. Hän perusti yhtiökumppaninsa kanssa Gold-Werk Oy:n. Näin hän jatkoi keskeneräiseksi jäänyttä malminetsintää monilla tuntemillaan kohteilla, löytäen Isomaan kultaesiintymän Kittilässä.

Kiinnostus kultaan ja malmeihin näyttää kulkevan Siitosilla suvussakin. Suomen kaivosyrittäjät ry:n puheenjohtaja ja monitoimimies Harri Siitonen on Asserin serkku. Asserin ideoimana ja Harri työn jatkajana Isomaan kultaesiintymän hyödyntäminen sai alkunsa. Asser ja Harri kehittivät köyhän rapakalliokullan rikastusmenetelmän. Outokummun piti alunperin olla mukana alueen varsinaisen kalliokullan etsinnässä, mutta se kaatui erinäisistä syistä. Nykyään Gold Mine Siitonen ja Saihio jatkaa työtä hyödyntämällä esiintymää kaivinkoneella. Kultaa sisältävä maa-aines kuljetetaan Asserin rakentamalle ”kultatehtaalle”, jossa rikastaminen tapahtuu. Kullasta valmitetaan erilaisia koru- ja pienesineitä. 

Vaikka kullantuotanto lähti käyntiin löytämällään kultaesiintymällään, monet asiat jäivät ”riivamaan” jo iän ja sairauden lopulta heikentämän miehen mieltä. Paljon olisi ollut halua vielä tehdä ja touhuta. Tätä varten hän keskusteli professoreiden ja geologien kanssa erilaisista tutkimus- ja malminetsintähankkeista. Voi olla, että Siitosen intuition ja päähänpinttymien jäljiltä kuullaan vielä tulevaisuudessa. Tästä varmuudesta kumpusikin Siitosen monesti toistama lausekin, joka on tämän kirjaesittelyn otsikkokin.

Kuten nykyinen kaivosbuumi on meille osoittanut, Suomessa ja varsinkin Lapissa riittää vielä löydettävää. Vaikka täällä nyt jylläävät ulkomaiset kaivosjätit, tarvitsemme edellen Siitosen kaltaisia työn kansallissankareita. Ja siihen on toivoa. Kansannäytetoiminta kukoistaa ja alalle tulee jatkuvasti uusia harrastajia. Kansannäytepalkintoja jaetaan 8-12 vuotiaille. Toivottavasti näistä jotkut päätyvät kaivosalalle ammatillisestikin, koska työntekijöistä on pulaa.

Lahtinen, J. 2012. Asser Siitonen – malmimies 18.4.1935-15.3.2010. Poimintoja monipuolisen persoonan elämästä.  Hipputeos Oy, Tallinna, 112 s. Ovh 18 e. Tilaukset suoraan Hipputeokselta:

http://hipputeos.shop.wosbee.com/PublishedService

*Julkaistu Materia-, Mineralia- ja Geologi-lehdissä 2013. http://www.geologinenseura.fi/geologi-lehti/2-2013/Geologi_2_2013_s62_63-lahtinenarv.pdf