Kirjoittaminen on taiteenlaji. Kirjailijan työ on vielä haastavampaa. Erityisen haastavaa voi olla yhteensovittaa perinteinen toimintatrilleri viher-utopioihin. Mutta kun ilmasto-, energia- ja ympäristökeskustelu käy kuumana, olisi vaikea kuvitella, etteivätkö kirjailijatkin puuttuisi siihen. Yllättävästi Ilkka Remes yrittää tätä kirjassaan Isku ytimeen, Risto Isomäen vesillä kalastellen. Remeksenkin pitää turvautua ekoterroristeihin ja ydinvoiman uhkakuviin, joita Isomäki on käsitellyt kirjassaan Litium 6. Trillereihinhän ekouhkakuvat sopivatkin mitä parhaimmin. Mutta kosiskeleeko tominnallisten best-sellerien kirjoittaja ympäristöaktivisteja ja punavihreitä älykköjä muodin mukaisesti? Kirja ei ole kuitenkaan saanut laajempaa huomiota. Mainitut tahot kun eivät oikein kuulu Remeksen lukijakuntaan, eikä hänen kirjoistaan käydä kuumia keskusteluja Punavuoren tai Kallion trendikuppiloissa. Voi hyvin kuvitella, minkä vaikutuksen saisi aikaan kulttuurikahvilan pöydässä, kun täräyttäisi henkevän kirjallisuuskeskustelun lomassa lukeneensa Remeksen viimeisen. Siinä voisi reilun kaupan latet ja luomuteet mennä väärään kurkkuun. Syvän hiljaisuuden ja toisten vilkuilun katkaisisi vain nikottelu ja sitä seuraava paheksunta. Kirja saattaa kuitenkin upota hyvinkin best-sellereiden perinteisiin lukijoihin. Krittisempää tarkastelua se ei tietenkään kestä, aivan kuin kirjassa sivuttujen ydinjätteiden loppusijoitusta tai uraanikaivoksia vastustavien argumentitkin.
Syy siihen miksi tuon juuri tämän kirjan esille on se, että siinä seikkailee suomalainen, ydinvoimateollisuudelle selkänsä kääntänyt geologi. Kirja käsittelee myös geologeille ajankohtaisia aiheita. Suomalaisessa fiktiossa geologi on ollut pääosassa vain Reino Marjosen kirjoissa.
Remeksen geologi työskentelee haamukaivosyhtiölle nimeltä Allcorn Mining, joka hakee uraanivaltauksia Suomesta estääkseen muiden uraaninetsinnän ja ”suojellakseen” paikallisia asukkaita ja ”puhdasta luontoa” kaivostoiminnalta. Kirjassa valtaus on voimassa ikuisesti, kun todellisuudessa se on vain viisi vuotta, mahdollisen lisäajan myötä korkeintaan kahdeksan. Remes ei myöskään näytä tietävän, että valtausten saaminen ei ole Suomessa kovinkaan helppoa. Kolmekin vuotta saattaa vierähtää, ennen kuin päätös saadaan, oli kyse sitten uraanista tai muusta kaivannaisesta. Valtaushakemus pitää myös laatia niin, että siinä osoitetaan alueella olevan malmia sekä ne toimenpiteet, joilla malmin etsintää tullaan harjoittamaan. Sen lisäksi pitää käydä läpi kuulemiset ja mahdolliset valitukset KHO:ssa. Jos valtausta ei nykyään saa edes sitä varten tarkoitettuun toimintaan, miten sellaisen saisi uraanin ”suojelulle”?! TEM:issä saatettaisiin pyöritellä silmiä, kun hakemus saapuisi pöydälle. Epäuskottavaa on myös uraanialueiden paikallisten asukkaiden negatiiviset reaktiot uraanin etsijään. Geologi pelkää että autokorjaamo kieltäytyisi tarjoamasta palvelujaan sabotoidulle autolleen, kun saataisiin tietää, millä asioilla hän liikkuu. Omiin kokemuksiini perustuen suurin osa asukkaista ei ole moksiskaan koko toiminnasta, käyttäytyen ystävällisesti. Monet jopa toivovat uraanikaivoksia alueelle. Vastustus keskittyykin pieneen, mutta sitäkin äänekkämpään joukkoon.
Kirjan geologi työskenteli aiemmin Posivassa, ydinjätteiden loppusijoituksen parissa. Hän kuitenkin joutui lähtemään yhtiöstä, koska oli eri mieltä jääkautisen ikiroudan syvyydestä. Manipuloituaan eri muuttujia, hän sai tulokseksi 750 m svyyden, kuten Kanadassa. Ydinvoimaa vastustava Prof. Matti Saarnisto on esittänyt samanlaisia ajatuksia. Ilmaston päästöskenaarioista riippuen, Posivan mallinnuksissa se olisi kuitenkin vain 80-170 m, koska Suomen olosuhteet ovat erilaiset. Tämän vuoksi sijoitusluola on suunniteltu 400 m syvyyteen. Sitä, mikä tuosta routimisesta tekisi uhkan loppusijoitukselle, ei kirjassa selitetä. Se on kuitenkin hyvä heitto hämmentämään keskustelua ja luomaan uhkakuvia. Olivatpa ne todellisia tai ei, ne ovat monelle paljon kiehtovampia ja jännittävämpiä kuin jos kaikki olisi täysin turvallista. Niillä on kuitenkin käyttöä lähinnä fiktiossa. Loppusijoituksen pitkä ajanjakso, 250.000 vuotta, on monelle käsittämätön ja omiaan luomaan scifimäisiä kuvitelmia jälkipolviamme ”uhkaavasta” tulevaisuudesta. Milloin joku kirjailja käyttää tätä juonessaan (haloo, Isomäki)?
Iskussa ytimeen radikaalit ympäristöjärjestöt protestoivat mm. ydinvoimaa ja globalisaatiota vastaan valtaamalla ydinjätteitä kuljettavan laivan ja järjestämällä mielenosoituksen valtaapitävien salaisessa, kansainvälisessä Bilderberg-huippukokouksessa Ruotsissa. Geologi on mukana ydinjätelaivan valtauksessa. Aiemmin hän osallistui iskuun Venäjän kaasuputkea vastaan Itämerellä. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Laivassa on muutakin ja geologi joutuu tahtomattaan keskelle ekoterrorismia, salaliittoteorioita ja suurvaltapoliittista kamppailua. Niitähän ei kenenkään itseään arvostavan best-seller-kirjailijan teoksesta saa puuttua (edes geologinkaan kohdalla).
En paljasta juonta, mutta loppu on tyypillistä remesläistä rymistelyä ja kliseillä kikkailua, jotka jyräävät alleen minkä tahansa ”ekologiseksi” tarkoitetun sanoman. Monet kirjailijat kuuluvat siihen joukkoon, jolla on sinisilmäinen tapa ihannoida automaattisesti kaikkia niitä, jotka nousevat suuryrityksiä, valtioita ja viranomaisia vastaan, olivatpa kapinan syyt kuinka katteettomia ja aiheettomiin pelkoihin ja/tai ideologiaan perustuvia tahansa. Kirjassa esitetään myös vakavia syytöksiä suomalaisia viranomaisia kohtaan (Suomen säteilyturvakeskus ja Posiva). Ne ovat kovassa huudossa uraanikaivoskiistassakin. Remes toteaakin kirjan jälkisanoissa: ”tein tämän kirjan uudella tavalla, joka yllätti minut ja toivottavasti myös lukijan”. Kirja onkin mielenkiintoista ja vauhdikasta kesälukemista, geologeillekin.
Kaiken rymistelyn, kliseiden ja epäuskottavuuksien jälkeen kirja päättyy kuitenkin seuraavasti:
”Patrik katsoi ikkunasta arkaaista (sic) kallioperää ja sen päällä kasvavaa metsää. Tänne jäi hänen valtauksensa eikä kukaan mahtaisi sille mitään, tapahtuipa hänelle itselleen mitä tahansa. Tämä oli hänen monumenttinsa tuleville sukupolville: tonneittain koskematonta, 2000 miljoonaa vuotta vanhaa migmatiittikalliota…Mikä sopisi paremmin geologin lahjaksi lapsilleen ja lapsenlapsilleen?”.
Haluaisin todella tutustua kolleegaan, joka osallistuu ekoiskuihin ja fiilistelee tuolla tavoin. Humanisteihin tälläinen hempeily saattaa upota, vaikka eivät olisi koskaan ”arkaaisesta” migmatiitista kuulleetkaan, mutta alan ammattilaiselle tämä on lähinnä säälittävää. Eiköhän sitä kalliota vielä riitä tulevillekin sukupolville, tuli uraanikaivoksia ja ydinjätteiden loppusijoitusta tai ei? Perustavaa laatua oleviin kysymyksiin kirja ei myöskään anna vastausta: 1) miten syvälle kallioperään sijoitettu ydinjäte muodostaisi suuremman uhan kuin nyt, maanpäällisessä varastossa ja 2) mikä vaihtoehdoksi ydinjätteiden loppusijoitukselle? Näistä vaikenevat sen vastustajatkin.
Remes, I. 2009. Isku ytimeen. Juva, WSOY, 507 s., ovh 21,95 €.
