Kirjaesittely: Se oikea Kongo...

 

”Heikko valtio upporikkaalla maaperällä

on oikea ongelmien pesäpaikka”

David van Reybrouck

Markkinatalous yllättää toisinaan ripeydellään haistaessaan markkinaraon. Ei aikaakaan siitä, kun Suomea kutsuttiin ”napapiirin- ja Pohjolan Kongoksi” ja Into-kustannus julkaisi Gérard Prunierin Afrikan maailmansodan ja Siltala-kustannus David van Reybrouckin Kongon historian. Koska esitettyjen populististen vertailujen vuoksi aihe on ajankohtainen, käytin tilaisuutta hyväkseni tutustuakseni tarkemmin siihen oikeaan Kongoon. Koska Kongoja on kaksi, tähdennettäköön  varomattomille, että kyseessä on nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta, entinen Zaire.

Otin molemmat kirjat kesälukemiseksi, vaikka se ei mitään kevyttä lukuelämystä luvannutkaan. Rankan aiheensa lisäksi ne ovat 500-600 sivuisia! Mutta varsinkin Kongon historia osoittautui todelliseksi herkkupalaksi! Kirja on sujuvasti ja eloisasti kirjoitettu. Kuivan akateemisen kerronnan sijaan kirjan rakenne on poikkeuksellisen mielenkiintoinen. Se ei keskity pelkkiin historiallisiin tapahtumiin, vaan antaa äänen myös tavallisille paikallisille ihmisille, joita on haastateltu eri aikakausiin ja tapahtumiin liittyen. Maasta, jossa eliniän odote on 42 vuotta, kirjoittaja onnistui löytämään vanhuksia, jotka kertoivat muistojaan jopa edellisen vuosisadan siirtomaa-ajasta. Haastattelut on upotettu näppärästi tekstiin. Kirjoittajan oma ääni elää myös tekstissä. Van Reybrouck ei pitäydy puolueettomana, vaan sukeltaa itse tapahtumien pyörteisiin, kommentoiden ja analysoiden tapahtumia aktiivisesti ja hauskasti, vaikka huumori on luonnollisesti aika mustaa. Historian lisäksi hän kuvaa mielenkiintoisesti myös maan populaarimusiikin suhdetta politiikkaan. Prunier taas keskittyy 1990- ja 2000-lukujen konflikteihin, kerraten myös niihin osallistuneiden maiden lähihistoriaa, ironiaa säästelemättä. Molemmissa kirjoissa on laajat loppu- ja kirjallisuusviitteet, mutta karttojen lisäksi kirjoissa ei ole muuta kuvitusta, mikä on selvä puute.

Kuten tiedetään, Kongon historia ja nykypäivä ovat synkkiä. Sen siirtomaa-aikaa kuvasi jo  Joseph Conradin romaani Pimeyden sydän, jonka Francis Ford Coppola sijoitti Vietnamin sotaan elokuvassaan Apocalypse. Now. Siirtomaa-ajan jälkeinen aika ei ole ollut paljon valoisampi. Van Reybrouck vie kuitenkin pidemmälle menneisyyteen, varhaisimpiin arkeologisiin löytöihin, läpi savannien ja sademetsien kuningaskuntien ja arabien orjakaupan. Monesti Kongon historian on kuitenkin laskettu alkaneen vasta löytöretkeilijä Morgan Stanleyn tutkimusmatkoista. Eurooppalaisten haaliessa itselleen siirtomaita Afrikasta, Kongosta tuli Belgian siirtomaa ja Leopold II:n ”leikkikenttä”. Hän kutsui Kongoaan ”vapaavaltioksi”, missä kaupan piti kukoistaa ilman kilpailua rajoittavia esteitä.

Kongo kävi läpi monet siirtomaille tyypilliset luonnonvarariistotalouden vaiheet. Maailmansotien jälkeen maahan nousi tekstiili- saippua-, tupakka-, sementti-, sokeritehtaita ja panimoita. Kongosta tuli Saharan eteläpuolisen Afrikan teollistuinein maa. Teollistuminen aiheutti kuitenkin ristiriitoja ja ongelmia paikallisväestölle. Nämä purkautuivat aluksi eriskummallisina uskonnollisina liikkeinä, mutta pikkuhiljaa tyytymättömyys aiheutti myös kapinoita ja mellakoita. Lopulta Kongo halusi itsenäistyä. Tämä myönnettiin v. 1960, mutta liian nopeasti, ilman valmistautumista. Maassa oli vain 11 yliopistotutkinnon suorittanutta. Ensimmäisessä hallituksessa ei ollut konsensusta muusta kuin itsenäisyydestä. Siirtyminen siirtomaavallasta demokraattiseen monipuoluejärjestelmään tapahtui ilman välivaiheita, päättyen fiaskoon. Ensimmäiset itsenäisyyden vuodet, tunnetaan nk. ensimmäisenä tasavaltana, muistuttaen kuitenkin enemmän viimeistä tuomiota. Maa pirstoutui, koki sisällissodan, etnisiä vainoja, kaksi vallankaappausta, kolme kapinaa, kuusi valtionpäämiestä ja YK:n 1. humanitaarisen operaation. Belgialaiset pakenivat maasta ja talous romahti. Mobutu Sese Seko anasti vallan, tapattaen hallituksen entiset jäsenet ja muuttaen maan nimen Zaireksi. Suomeksi miehen sukunimi kuvaa osuvasti hänen luonteenlaatuaan, liittäen hänet Idi Aminin, Bokassan, yms. afrikkalaisten diktaattorien lähes surrealistiseen kauhugalleriaan. Mobutun yksipuoluejärjestelmä hallitsi Kongoa 32 vuotta Yhdysvaltain tuella, jolle Mobutu takasi uraania kylmän sodan tarpeisiin maailmanluokan Shinkololobwen kaivoksestaan.  Kylmän sodan päättyessä ja diktatuurinsa viimeisinä vuosina 1990-luvulla Mobutun demokratisoimisyritys tapahtui hieman liian myöhään. Naapurimaan Ruandan kansanmurha sekoitti pahasti suunnitelmat ja aloitti lähtölaskennan kaaokseen. Ensimmäisessä Kongon sodassa Laurent-Désirée Kabila kaappasi vallan Mobutulta. Ulkomaiset kaivosyhtiöt riensivät tekemään sopimuksia Kabilan kanssa.

Kabilan valtaannousua seurasi melkoinen sekasotku, johon osallistui peräti yhdeksän Afrikan maata. Kongo toimi Afrikan suuren sodan näyttämönä, jota Prunier kuvaa mikrokirurgin  antaumuksella. Sodan seurauksena maa vajosi erilaisten epämääräisten sotilaallisten ryhmittymien taistelutantereeksi, joka se on vieläkin sen itä- ja eteläosissa, missä kaivannaisten tuotantoa hallitsevat paikalliset ja ulkomaiset sotapäälliköt. Poliittisen vallan katoamisen myötä syntyi tilaa uusille, ulkopuolelta tulleille vierasmaalaisille liikemiehille, jotka saivat toimia rankaisematta miten halusivat ja tarvittaessa väkivalloin hankkia itselleen todellista poliittista valtaa. Vuonna 2000 Kongon sisämaa oli samanlainen villi länsi kuin 1800-luvun puolessa välissä. Van Reybrouck vertaakin tätä Conradin Pimeyden sydämeen. Kabila murhattiin v. 2001 ja hänen poikansa Joseph nousi valtaan. Hän vakiinnutti valtansa vuoden 2006 vaaleissa.

Kongon konflikteja on aika vaikea ymmärtää, eivätkä tässä kaaoksessa YK:n toimitsijatkaan enää pysyneet perässä. Yrittääkseni ymmärtää ongelmaa, tartuinkin Kongon historian jälkeen Prunierin kirjaan. Yritys oli kuitenkin turha. En pysynyt kärryillä yhtään sen paremmin. Prunier pyyteleekin anteeksi, jos lukija haluaa heittää pyyhkeen kehään kesken lukemisen, vaikka yrittääkin yksinkertaistaa asioita. Siksi koko vyyhtiä on turha alkaa purkamaan tässä esittelyssä.

Jokaisessa vaiheessaan Kongon selkkaukselle on ollut ominaista Ruandan kansanmurhan jälkioireilu: Kongon valtion heikkous, suurten järvien ympäristön ylikansoitus, vanhojen siirtomaa-aikaisten rajojen vuotaminen, köyhyyden aiheuttamat etniset jännitykset, luonnonrikkauksien esiintyminen, epävirallisen talouden militarisoituminen, maailmanlaajuinen malmivarojen kysyntä, paikallinen aseiden tarjonta, YK:n voimattomuus ja monet muut asiat. Van Reybrouckin mukaan Kongo on ennusmerkki siitä, mitä ylikansoitetulla planeetalla on vielä odotettavissa. Kongo ei kulje jäljessä historian saatossa vaan sen etunenässä...

Uhriluvultaan Afrikan maailmansota oli kuolleiden määrässä toinen II maailmansodan jälkeen – neljä miljoonaa, joista valtaosa siviilejä, jotka kuolivat aliravitsemukseen ja tauteihin, eivät taisteluihin. Sodankäynti oli suhteellisen halpaa ja sitä rahoitettiin kaivannaisilla. Lapsisotilaiden käyttö oli yleistä. Maassa, jossa opetus ja työpaikat olivat olemattomia ja keskimääräinen eliniänodote 42 vuotta, sota tuotti paitsi voittoa myös ”mielekkyyttä” elämään. Lapsilla vailla tulevaisuutta oli yhtäkkiä ihanne ja vaihtoehto. Sodasta tuli kiintoisa taloudellinen mahdollisuus. Poliittisesti katsoen sotien aikainen Kongo olikin katastrofi, mutta taloudellisesti paratiisi - ainakin joillekin. Reybrouckin mukaan luhistuneet valtiot ovat "tolkuttoman maailmanlaajuisen uusliberalismin menestystarinoita". Kongosta tulikin varsinainen radikaalin anarkokapitalistin totaalilibertaarinen unelma, missä valtio ei ”häirinnyt” liiketoimintaa, koska valtiota ei ollut. Kaikki oli kaupan ja muu ”pakkolunastettiin” vahvemman oikeudella. Luulen kuitenkin että vapaan markkinatalouden ihanuuden apostolien, kuten Ayn Randin, Milton Friedmanin, Björn Wahlroosin ja kokoomusnuortemme voisi olla henkilökohtaisesti kohtuullisen hankalaa toteuttaa itseään ja ”yksilön vapauttaan” noissa oloissa. Talouden militarisoituminen kaupallisti myös väkivallan. Turvallisuus on kulutushyödyke, jota alueella oli tarjolla aina vain vähemmän. Kaikesta huolimatta Kiina on pyrkinyt edistämään omia intressejään alueella aktiivisesti. Van Reybrouk kertoo myös kongolaisten kasvavasta liiketoiminnasta Kiinassa.

Molemmat kirjat sivuavat Kongon surullisen kuuluisaa kaivannaisalaa. Kongoa kutsutaan kirjoissa ”geologiseksi hämmingiksi” tai jopa ”-skandaaliksi” rikkaiden mineraalivarojensa vuoksi. Katangan maakunnalla on valtavia uraani-, kupari-, sinkki-, koboltti-, tina-, kulta-, wolframi-, mangaani-, tantaali-, koboltti- ja kivihiilivarantoja, Kasai saa omansa timanteistaan, Kivun maaperä sisältää tinaa ja koltaania ja Province Oriental myös kultaa. Niiden löydöistä lähti liikkeelle kaivostoiminta jo siirtomaa-ajalla ja se on ollut tähän päivään mennessä Kongon ylivoimaisesti tärkein teollisuudenhaara. 1900-luvun alussa kaivostoiminta tuli juuri sopivasti korvaamaan hätää kärsivän kumialan. Perustettiin useita kaivosyhtiöitä, mutta oli pulaa työntekijöistä ja infrastruktuurista. Piti rakentaa rautateitä ja tuoda työvoimaa kaukaa. Työolot kaivoksilla olivat hirveät ja kuolleisuus korkeaa. II maailmasodan lopussa Katangan uraania käytettiin Japaniin pudotetuissa atomipommeissa. 1960-luvulla itsenäisenä valtiona Kongo oli kaivannaistensa vuoksi kylmän sodan 1. näyttämö Afrikassa. 1990-2000-lukujen konfliktien aikana monilla entisillä kultakaivosalueilla koneet olivat ruostumassa ja kaivostoimintaa harjoittivat creuserit, nuorukaiset ja lapset, jotka kaivoivat sedimenttiä kuokalla tai hakulla. Se muistutti Katangan kaivostoimintaa vuosisataa aikaisemmin sillä erolla, ettei kukaan ollut palkkatyössä, vaan jokainen oli itsenäinen yrittäjä, joka maksoi tuotostaan eräänlaisen veron muodossa korkeammassa asemassa olevalle. Tälläisestä kaivostoiminnasta rakentui pitkä ketju: creusereista alkaen kaivoksen toimitusjohtajiin ja omistajan kautta korkeimpiin upseereihin ja kaupunkien myyntipisteisiin tai jopa suoraan Ugandaan, missä tuote myytiin suoraan edelleen kansainvälisille kullan ostajille. Vaikka Ruandan ja Ugandan oma kaivannaisten tuotanto oli vähäistä, niistä tuli salakuljetuksen avulla huomattavia kaivannaisten viejämaita.

Vuonna 2000 kännykkäbuumi aloitti koltaanikuumeen. Alle vuodessa koltaanin hinta kymmenkertaistui. Yhden australialaiskaivoksen lisäksi Itä-Kongo oli ainoa paikka maailmassa, missä tätä mineraalia kaivettiin. Kongolle tämä oli kuitenkin enemmänkin kirous kuin siunaus. Ruanda hallitsi kaikkia koltaanikaivoksia. Ruanda ja Uganda eivät kuitenkaan olleet suurimmat Kongon kaivannaisten hyötyjät globalisoituneessa maailmassa. Monikansalliset kaivosyhtiöt, hämäräperäiset lentoyhtiöt, asekauppiaat, liikemiehet Venäjällä, Kazakstanissa ja Euroopassa tahkosivat voittoa Kongon malmien laittomalla kaupalla. Toiminta tapahtui erittäin vapailla markkinoilla. Vaikka kaikki olivat tietoisia siitä että koltaani ei ratkaisisi jokapäiväisiä ongelmia, tavalliselle kansalle se merkitsi parempaa tulonlähdettä. Viljelijät jättivät maatilkkunsa, lapset ja opettajat koulunsa. Vuoden 2008 finanssikriisissä kaivostoiminta kuitenkin romahti ja kaivosalueet muistuttivat 1930-luvun lama-aikaa.

Kongo on onnistunut aina vastaamaan kansainvälisten markkinoiden kysyntään puolentoista vuosidadan aikana norsunluulla, kumilla, palmuöljyllä, kuparilla, uraanilla, vesivoimalla ja nykyään koltaanilla. Valitettavasti niistä saaduista suunnattomista voitoista ei yleensä ole päätynyt muruakaan suuremmalle osalle väestöä.

Ei siis tarvitse olla suurikaan Kongo-asiantuntija oivaltaakseen että Kongon ja Suomen vertailu kaivosasioissa on aika ontuvaa. Vertailua on varmaankin ihmetellyt moni muukin. Suomen kaivosalaa jonkin verran tuntevana ja menemättä sen enempää vertailujen perusteluihin, kirjat luettuani vakuutuin vieläkin enemmän siitä, että vertailu on vähintäänkin asiatonta, osoittaen melkoista arvostelukyvyn puutetta tai huonoa huumorintajua. Sitä voi pitää jopa loukkauksena työnsä vakavasti ja vastuullisesti tekeville ammattilaisille, yrityksille ja viranomaisille. Se kai lienee  tarkoituskin? Kaivosteollisuuden yhteiskuntavastuusta puhuttaessa on kuitenkin osattava erottaa se mitä tapahtuu kehitysmaiden heikoissa valtioissa ”maassa maan tavalla”. Teollisuusmaissa valtio on taas läsnä kaivostoiminnan sääntelijänä, taaten samalla kansalaisten peruspalvelut ja oikeudet. Tätä eroa kuvaavat loistavasti Fraser-instituutin sijoitukset Suomelle ja Kongolle kaivosinvestointien kohteina. Suomi on kärkimaa, kun taas Kongo pahnan pohjimmaisia. Kriteereinä mm. politiikan ja lainsäädännön ennustettavuus, turvallisuus, infrastruktuuri, läpinäkyvyys ja työvoiman koulutus. Foreign Policyn epäonnistuneiden ja hauraimpien valtioiden listalla Kongo on 2. sijalla Somalian jälkeen. Lapsikuolleisuus on maailman korkeimpia, 1/3 lapsista kärsii alipainosta, lukutaidottomuus on 30%, puolet lapsista eivät käy koulua eikä 54% väestöstä ole mahdollisuutta saada puhdasta juomavettä. On myös sanomattakin selvää, että sodat, pakolaisaallot ja holtiton kaivostoiminta ovat aiheuttaneet mittavia ympäristötuhoja. Joko riittää?

Kongon historia ja Afrikan maailmansota ovat oivia oppaita Kongo-tietouden lisäämiseen. Suosittelen niitä lämpimästi kaikille Afrikasta kiinnostuneille. Niiden lukemisen jälkeen Suomen ja Kongon vertailut voi jättää aivan omaan arvoonsa.

Kongo-vertailut saattavat ollakin jo passé. Voima-lehdessä 7/2013 Suomea kutsuttiinkin jo Pohjolan Nigeriaksi. Talvivaaraa verrattiin Shellin öljytuhoihin maassa...

Prunier, G. 2012. Afrikan maailmansota. Kongo, Ruandan kansanmurha ja koko mantereen laajuisen katastrofin ainekset. Suom. Leena Teirioja. Riika, Into-Kustannus, 504 s. Ovh. 33 €.

Van Reybrouck, D. 2013. Kongo. Historia. Suom. Antero Helasvuo. Tallinna, Siltala-kustannus, 656 s. Ovh. 36 €.

Kongon koboltista kännyköihin ja kartonkiin: suomalaisyritysten yhteiskuntavastuu maailmalla*

Suomalaisyrityksiä vastaan protestoidaan Argentiinassa, Brasiliassa ja Kiinassa, niitä epäillään sekaantumisesta Kongon verimineraaleihin, Nokiaa mätkitään joka suunnalta ja Neste Oil listataan maailman pahimpien yritysten joukkoon. Onko sinivalkoinen kapitalismi saavuttanut maturiteettinsä?

Jotkut suomalaiset teknologiayritykset sekä paperin- ja sellun valmistajat ovat saavuttaneet merkittävän aseman maailmanmarkkinoilla. Mutta kun niitä verrataan muihin eurooppalai- tai amerikkalaisyrityksiin, on maailmanvalloituksemme jokseenkin uutta, emmekä ehkä ole vielä tottuneet siihen. Ajattelemme helposti, että yrityksemme käyttäytyvät maailmalla samalla tavalla kuin kotimaassakin.

Aihetta käsittelee Voiman Fifi.fi-lehden päätoimittaja Hanna Nikkanen kirjassaan Viaton Imperiumi. Kirjan julkistamisen aikaan viime syksynä esitettiin myös tanskalaisen Frank Poulsenin Verikännykät-dokumenttielokuvaa. Näistä piirtyvä kuva ei mairittele suomalaisen, kansainvälistyneen liike-elämän lippulaivojen etiikkaa maailmalla. Tähän on yleensä suhtauduttu maassamme varsin kritiikittömästi. Nikkasen syy kirjan kirjoittamiseen olikin ”väsyminen tähän sinivalkoiseen omahyväisyyteen” - koska maamme on niin mainio, olemme aina oikeassa. Ja on julkeaa, jos joku uskaltaa muuta väittää!

Nikkanen ja Poulsen syyttävät suomalaisyritysten ostavan, rikastavan ja käyttävän aseellisten konfliktien vaivaaman Kongon mineraaliraaka-aineita. Sisällissotia ja vallankaappauksia pyöritetään elektroniikkateollisuuden tarvitsemien mineraalien myynnillä. Louhintaa harjoittavat köyhät yksityisyrittäjät epäinhimmillisissä olosuhteissa, sotaherrojen valvonnassa. Kaivoksissa käytetään jopa lapsityövoimaa.

Kongon kaivostoiminnassa on kunnostautunut ainakin yksi suomalainen: C.T. Eriksson etsi malmia Kongossa Belgian hallitsijan Leopold II siirtomaallinnon aikana. Erikssonin malminetsintämenetelmä oli varsin yksinkertainen: hän pyysi paikallisia viemään hänet paikkaan missä oli makubaa, eli kuparia. Palkkioksi ”löydöstään” hän antoi oppaalle pumpulikangasta tai halvan huovan.

Nykyään Kongosta ei himoita kuparia vaan tinaa ja kobolttia, joita käytetään mm. kännyköissä ja hybridiautojen akuissa. Nikkasen kirja antaa hyvän katsauksen Kongon historiaan ja taustan maan konflikteihin ja kaivostoimintaan. Syyllisiä ovat mm. siirtomaahistoria, suurvaltaintressit sekä afrikkalaisten omat, sekavat käsitykset demokratiasta, ihmisoikeuksista, vallasta ja politiikasta. Kaivosten todellisuudesta kertoo termi ”Katangan syndrooma”, tarkoittaen ympäristötuhoja, jotka johtuvat maan raaka-aineriippuvuuden aiheuttamasta heikosta hallinnosta. Suomalaiset kaivosfirmat eivät ole tähän osallistuneet, mutta jotkut muut kotimaiset yritykset saavat kirjassa kuulla kunniansa:

Kokkola Chemicals on yhdysvaltalaisomisteisen OMG:n menestynein yksikkö, joka hallitsee neljännestä maailman kobolttimarkkinoista. Sitä syytetään kongolaisen koboltin ja tinan ostamisesta, tuonnista ja rikastamisesta Kokkolassa. Koboltista päästäänkin kätevästi kännyköihin:

Nokia on maailman suurin kännyköiden valmistaja. Kongosta tuotettuja mineraaleja käytetään mm. kännyköissä. Mitään suoria todisteita Nokian osallisuudesta verimineraalibisnekseen ei kuitenkaan esitetä. Syytöksiin näyttää riittävän se että yritys ei tiedä, mistä kännyköiden raaka-aineet ovat peräisin.

Nokia Siemens Network (NSN) myi puolestaan Iraniin mobiiliverkon valvontajärjestelmän, jonka avulla maan viranomaiset pystyivät paikantamaan ja pidättämään vihreän oppositioliikkeen aktivisteja heidän kännykkäyhteyksiensä avulla. Kun tapaus tuli ilmi, NSN:n yhteiskuntavastuujohtaja loikkaisi Yleen pääjohtajaksi.

Stora Enso on taas maakaupoillaan ja puupelloillaan onnistunut ärsyttämään Brasilian maattomien maatyöläisten liikkeen, MST:n. Nikkasen mukaan kannat kiistassa ovat niin kaukana toisistaan, ettei näe mahdollisuuksia sopuun.

Suomalaista sellu- ja paperiteollisuutta voidaan syyttää sinisilmäisyydestä, kun se luottaa siihen että kunhan luvat ovat kunnossa, kaikki on ok. Näin ei käynyt Uruguayssakaan, missä Fray Bentosin sellutehdas sai aikaan sitä vastustavan kansanliikkeen Argentinassa. Riskianalyysi ja paikallisen kulttuurin ja yhteisöjen huomioonottaminen puuttuivat.

Sinisilmäisyyttä on kuitenkin myös suomalaisissa aktivistipiireissä. Ei MST:kään ole mikään pyhimyskatras, vaan Leninin, Maon, Stalinin, yms. nimeen vannova järjestö. Sen suora toiminta kyseenalaistetaan laajalti Brasiliassa, ollen kiusallinen kumppani jopa maata hallitsevalle työväenpuolueelle. Stora Enson ja MST:n kysymys ei olekaan aivan niin mustavalkoinen, kuin mitä Nikkanen kuvaa.

Luís Inácio Lula da Silvan hallituksen aikana MST ajautui yllättävästi umpikujaan. Liike odotti että Lulan vasemmistohallitus vihdoin toteuttaisi kauan odotetun maareformin. Lula jakoi maata kuitenkin vähemmän kuin hänen keskusta-oikeistolainen edeltäjänsä, Fernando Henrique Cardoso.

Vuosikymmeniä MST:n liikehdinnässä mukana olleet perheet eivät enää sukupolviin tiedäkään muunlaisesta elämästä kuin leireistä ja maavaltauksista. Lulan saamattomuus aiheutti pettymystä ja turhautumista, joka purkautui väkivaltaisissa maatilojen valtauksissa, vandalismissa ja tiesuluissa läpi koko 2000-luvun. Lulaa vastaan se ei kuitenkaan oikein voinut protestoida. Tämän valtaannousun myötä MST näyttääkin menettäneen suuntansa. Viha ja energia pitää kohdistaa johonkin muuhun. Stora Enso tuli kuin tilauksesta, suomalaisaktivistien myötätuella. Keskustelu onkin täällä kiivampaa kuin Brasiliassa. Kirjassakin jauhetaan seikkaperäisesti joitakin konfliktin yksityiskohtia. Tragikoominen on mm. Helsingin Sanomissa vuonna 2009 käsitelty käännösjupakka MST:n edustajan oletetuista sanomisista. Samasta nauhoituksesta on kaksi käännöstä, joista Stora Enson versiossa uhkaillaan ”konfliktien provosoinnilla, väkivallalla ja jopa kuolemantapauksilla”. Vastapuolen versio on erilainen. Näin ristiriitaisessa tilanteessa olisi kummankin osapuolen parempi kääntyä puolueettoman, auktorisoidun kääntäjän puoleen, kuin luottaa omiin, tarkoituksenhakuisiin käännöksiin, ilman asianmukaista kielen- ja kulttuurin tuntemusta. Jutun julkaisseiden toimittajien etiikka myös kyseenalaistetaan, koska nämä eivät olleet edes kuulleet kyseistä nauhaa ja teettäneet siitä omaa käännöstään.

Suomessa MST:n puolesta kampanjoivat Maan ystävät ry ja Maattomien ystävät ry, tätä voimakkaasti ihannoiden. Liikehdintä sai alkunsa Kemijärven tehtaan lakkauttamisesta. Suuri, monikansallinen yhtiö onkin oiva maali globalisaatiokriitikoille. Aiemmin ei paperi- ja selluteollisuutta ole juurikaan vastustettu Brasiliassa.

Kun Nikkanen ja Poulsen ovat kiusallisine kysymyksineen lähestyneet yritysten edustajia, ovat nämä yrittäneet kiemurrella, vältellä ja pompotella toimittajia, ympäripyöreitä puhuen. Yritysten selittelyä onkin kirjassa ja dokumentissa paljon. Siitä revitään esiin tahatonta ja tahallista, jopa tragikoomista huumoria. Molempien sanomana on se, että yritysten kannattaisi ottaa yhteiskuntavastuussaan opiksi sen, että ylimielisyys, kieltäminen, kiertely ja kaartelu vain pahentavat asiaa. Ne lisäävät epäluuloa ja vettä vastustajien myllyyn. Suora ja rehti kontaktin haku, avoimuus, ongelmien myöntäminen ja dialogi saattavat olla parempia lähestymistapoja. Ristiriitaista on kuitenkin vaatia yrityksiltä täyttä avoimuutta, mutta aktivisteille täyttä yksityisyyden suojaa.

Nikkasen kirja on tutkivaa journalismia parhaimmillaan, osoittaen siviilirohkeutta, koska kriittisiä äänenpainoja ei kotimaisia yrityksiä kohtaan juuri kuule. Tosin tuntuu siltä että Nokian kritisoiminen on jopa kansanhuvia, kun taas sen kilpailijoita hehkutetaan.

Kirjassa käsitellään runsaasti otsikoissa olleita ajankohtaisia aiheita. Valitettavasti kirjallisuusviitteet puuttuvat. Välillä tuodaan esiin myös omat tunteet ja ideologia. Teos ei olekaan varsinainen tietokirja, vaikka sai tukea Tietokirjailijat ry:ltä. Se on Liken Into-sarjassa julkaistu pamfletti. Neutraalista objektiivisuudesta ei voi puhua. Kriittisyyttä kun voi harjoittaa myös kaksisuuntaisesti. Siitä huolimatta, kirja on mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu. Sitä lukee mielellään, koska se tiivistää tuoreen keskustelun yritystemme asemasta maailmalla tiiviiksi paketiksi.

Nikkasesta tullaan varmasti vielä kuulemaan. Ehkä hän vielä hoitaaa jonkun nyt kritisoimansa suuryrityksen viestintää ja yhteiskuntasuhteita?

Kirjan kansi on hauskasti oivaltava, mutta jokseenkin lapsellinen: sinivalkoisessa, Suomen lippujen täyttämässä tilassa on hopeinen pää, jonka silmiä peittää rosvon naamio. Kun kantta katsoo lähempää, hopeinen kasvo muodostaa peilikuvan ja siitä katsovat, aivan oikein – siniset silmät!

NIKKANEN, HANNNA 2010. Viaton imperiumi. 204 s. Into/Like, Vaajakoski.

*Arvostelu julkaistu otsikolla "Suomalaisyritysten yhteiskuntavastuu ulkomailla" Suomen maantieellisen Seuran Terra-lehdessä 123: 1 (2011).