Kirjaesittelyjä: Teologiasta geologiaan

The Geological Society of London julkaisee geotieteisiin liittyviä laadukkaita, ajankohtaisia artikkelikokoelmia Special Publications-kirjasarjassaan. Yleensä artikkelit kerätään jonkin kokouksen aihepiirin tiimoilta ja niitä lukevat ja ymmärtävät alaan vihkiytyneet tai pahimmissa tapauksissa, vain suppean aihepiirin asiantuntijat. Geotieteiden valtavirran ulkopuolelta ilmestyi sarjassa hiljattain kaksi varsin ajankohtaista teosta, jotka linkittyvät toisiinsa. Ne voivat kiinnostaa muitakin kuin geologeja.

Teologia vs. geologia

Maailman syntyä on ”aikojen alusta” yritetty selittää erilaisilla uskomuksilla, vaikka jo muinaisilla sivilisaatioilla oli geologiaan pohjautuvia ajatuksia. Euroopassa kristinusko kuitenkin kanonisoi maailmanselityksen, kahlehtien tieteiden kehityksen vuosisadoiksi. Raamattuun pohjautuen pappi James Ussherin mukaan maailma oli luotu kuudessa päivässä v. 4004 eKr, klo. 9 aamulla. Ja vedenpaisumuksella selittyi yksi jos toinenkin geologinen seikka. Uskonto antoi takuun ja turvan. Asioita ei tarvinnut ajatella, kaikki oli jo ratkaistu. Jos halusi ajatella itse ja uskalsi sanoa sen vielä ääneen, paloi roviolla tai joutui ainakin paheksunnan kohteeksi. Geologia ja teologia elivät harmoniassa keskenään.

Vasta valistuksen ajan ja teollisen vallankumouksen myötä geotieteet erkaantuivat uskonnosta. Kehittyvä markkinatalous tarvitsi uusia selityksiä, joiden avulla luonnonvaroja voitiin löytää ja hallita teollisen vallankumouksen tarpeisiin. Hutton, Lyell, Darwin, ym. uhmasivat kirkon mahtia hitaasti kertyviin todisteisiin nojaten, jotka eivät sopineet uskonnollisiin käsityksiin. Huomattiin, että maailma oli muuttuva ja huomattavasti vanhempi kuin mitä kristinuskossa sanottiin. Syntyi geologia. Uskonto ja tiede ajautuivat konfliktiin.

Tästä historiallisesta kiistasta kertovat M. Kölbl-Ebertin (2009) toimittaman ”Religion and Geology: a history of harmony and hostility”:n artikkelit. Suurin osa niistä käsittelee aikaa, jolloin mm. luonnonkatastrofien ”tiedettiin” olevan Jumalan vihasta johtuvaa.

Kirja keskittyy kolmeen pääaiheeseen: maapallon ikä, vedenpaisumus ja ihmisen alkuperä. Useat artikkeleista käsittelevät jonkin tutkijan työtä, jossa hän joutui painiskelemaan teologisten ja geologisten käsitysten ristitulessa, usein omaa uskonnollista vakaumusta vastaan, kuten itse Darwin. Kirjassa käsitellään kuitenkin myös monien pappien arvokasta työtä museoiden mineraali- ja fossiilikokoelmien keräämisessä ja ylläpidossa.

Vaikka kirja painottaakin historiaa, oli aihe Darwinin merkkivuotena ajankohtainen. Uskonnon ja geologian välinen kiista ei ole tyystin kadonnut, vaan osittain jopa kiihtynyt. Kreationistit yrittävät säilyttää Kaikkivaltiaan luomismahdin mm. älykkään suunnittelun avulla. Yhdysvalloissa tästä käydään kiivasta kamppailua mm. kouluopetuksessa. Kirja tuo historiallista perspektiiviä tähän nykyiseen ongelmaan. Kirja kuitenkin osoittaa myös miten ihmisen käsitykset maapallosta, sen kehityksestä ja omasta alkuperästään muuttuvat ajan kuluessa. Länsimaisen kulttuurin edustajalle voi olla häpeäksi tietää, että jo tuhansia vuosia ennen Darwinia, mayojen eepoksessa Popol Vuhissa kuvattiin ihmisen evoluutio toisiaan seuraavina luomis- ja tuhoamistapahtumina, missä apina oli yksi ihmistä edeltävistä muodoista. Tai että inkojen valtakunnan kastelujärjestelmät olivat huomattavasti laajempia ja kehittyneempiä kuin vastaavat Euroopassa samaan aikaan. Vedellä oli inkojen uskonnossa suuri merkitys.

Kirja on monipuolinen ja kiihkoton. Se tarkastelee asiaa myös pappien näkökulmasta. Entinen kreationisti, nykyinen geologi R.A. Peters taas luokittelee kreationistit useisiin, enemmän tai vähemmän radikaaleihin kuppikuntiin. Aasialaisina kuriositeetteina mainittakoon japanilaisen esi-Meiji-kauden (1868-1912) uskonnonsekaiset käsitykset geologiasta sekä Mao Tse Tungin ajan kiinalainen glasiaaligeologia, jossa on ideologian värittämiä, melkein uskonnollisia piirteitä.

Artikkelit ovat kuitenkin niin tasapuolisia ja näkökulmat niin monimuotoisia, ettei kirjasta saa oikein otetta. Se on myös ymmärtäväinen. Muun muassa äärioikeistolaisten uuskreationistien kiihkoilua yritetään selittää. Evoluution hyväksyminen kun tekisi näiden maailmasta turvattoman ja arvaamattoman. Ilman Jumalan luomisvoimaa ei elämällä ole heille tarkoitusta. Tästä turvallisuudentunteesta pidetään kiinni kynsin ja hampain, jopa naurettavuuksiin asti. Tiedeyhteisö ei kuitenkaan saisi pilkata heitä sen vuoksi; se aiheuttaa vain radikalisoitumista. Kysymys onkin samantapainen kuin nimby (not in my backyard)-konflikteissa, missä erilaisilla ennakkoluuloilla ja uskomuksilla on aivan oma asemansa.

On vahinko, ettei Suomesta ole kontribuutiota kirjassa. Täältä olisi voinut kirjoittaa uraanikaivoskiistan uudesta ulottuvuudesta, missä malmin etsintää vastustettiin saarnastuolista käsin Enossa, Pohjois-Karjalassa elokuussa 2008. ”Luomakunnan messussa” asialla olivat piispa Wille Riekkinen tulikivenkatkuisin saarnoineen ja ekoteologi Pauliina Kainulainen siunauksineen. Teologia ja geologia ovat täälläkin vastakkain (ks. Eerola 2008, Kainulainen 2009). Saarnoissa on lietsottu pelkoa ja vihaa kuin noitavainoissa ja risti- ja löytöretkillä konsanaan. Malminetsijöitä kutsuttiin mm. ”palkkasotureiksi” ja mediaa ”postikonttorijournalismiksi”. Uraanista puhuttaessa käsitellään yleensä geologiaa, mutta nyt on mukaan saatu myös teologia! Tämä ja homokeskustelu osoittavat, että Richard Dawkinsin ja Sam Harrisin kaltaisia uskontokriitikoita tarvittaisiin täälläkin.

Ja jos ”uskosta” ja kiihkoilusta puhutaan, kirjasta puuttuu myös evoluutiobiologien ja naistutkijoiden välinen kiista sukupuolen muotoutumisesta…

Ympäristö ja geotieteistä tiedottaminen

Kaikella tällä on tekemistä myös geotieteistä tiedottamisen kanssa. Suurelta yleisöltä, päättäjiltä ja luonnonsuojelijoilta puuttuu tietoa geologiaan liittyvistä asioista, varsinkin ympäristöön liittyvissä kysymyksissä. Aihepiiriä valottaa D.G.E. Livermanin et al. (2008) toimittama Communicating environmental geology. Aihe on varsin moniulotteinen ja Suomessakin ajankohtainen. Artikkelit kertovat geologien mediasuhteesta, ilmastonmuutoksesta, luonnononnettomuuksista ja ympäristöongelmista tiedottamisesta, näiden paikkatietosovellusten käytöstä ja visualisoinnista, geologien kontakteista paikallisiin yhteisöihin, mm. alkuperäiskansojen edustajiin sekä monista tapaustutkimuksista eri maista, erityisesti kehitysmaista. Tälläinen tiedotustoiminta on verrattain uutta ja siinä on haasteita.

Suurin osa kirjoittajista on geologeja, mutta mukana on myös toimittaja. Toimittaja Ted Nieldin artikkeli geologeista ja mediasta on varsin hauska ja muista poikkeavasti kirjoitettu. Norm R. Catto ja Kathleen Parewick toteavatkin että ”geotieteet ovat liian vakava asia jätettäväksi vain geotieteilijöille”.

Kolme artikkelia käsittelee ilmastonmuutoksen liittyvää tiedottamista. Se onkin mediaseksikäs aihe. Muun muassa median, energiayhtiöiden ja ympäristöjärjestöjen rooli aiheesta tiedottamisessa tuodaan esiin. Kahden viimeisen strategiat poikkeavat toisistaan ja viestinnän sisältö on useimmiten odotetusti vastakkaista. Ne myös kilpailevat siitä, kuka yliampuu enemmän; yhdet vähätellen ja toiset liioitellen. Media taas yhdistää lähes jokaisen luonnonkatastrofin ilmastonmuutokseen. Erityisesti epävarmuuksiin liittyvät asiat näyttävät olevan haasteellisia. Kirjassa on myös Geologian tutkimuskeskuksen johtavan tutkijan P. Schmidt-Thomén ja D. Kaulbarszin artikkeli merenpinnan nousuun ja sen seurauksiin liittyvistä epävarmuuksista tiedottamisesta Gdánskissa, Puolassa. Tapaustutkimukset Kolumbiasta ja Perusta osoittavat, miten tärkeää on saada paikalliset yhteisöt tietoisiksi maanvyörymistä ja osallistumaan niiden torjuntaan. Myös ihmisen aiheuttamat ympäristöongelmat ovat esillä. Brasiliassa teollisuuden raskasmetalleilla saastuttamalle alueelle asettui asumaan yhteisöjä, joille oli haasteellista tiedottaa asiasta. Meillä on ollut samanlainen tapaus Helsingin Myllypurossa (ks. Saikkonen 2008). Asukkaat eivät millään uskoneet, että maaperä oli saastunutta ja alue siksi asuinkelvotonta. Monipuolisin artikkeli on kuitenkin geologi Laurence J. Donnellyn, joka kertoo tiedottamisen merkityksestä geologian eri aloilla, eri puolilta maailmaa.

Molemmat kirjat tuovat selkeästi esiin sen, ettei geologien työkenttä ole tänäkään päivänä ongelmaton ja että kommunikointia tarvitaan. Sen eteen pitää tehdä edelleen töitä kaikkialla maailmassa. Jotta geologinen osaaminen olisi yhteiskuntamme käytettävissä ja se saisi tietoa siitä, miten planeettamme toimii ja kehittyy, pitää geotieteistä kertoa muillekin.

Viitteet

Eerola, T. 2008. Uraanin teologiaa. Materia 4/2008:46.

Kainulainen, P. 2009. Geology vs. theology? Uranium prospecting and theological arguments in Northern Carelia 2006-2009. In: Abstracts, 2nd International Conference on European Forum for the Study of Religion and the Environment, Turku, Finland, 14-17 May 2009, https//www.abo.fi/student/papabs.

Kölbl-Ebert, M. 2009. Geology and religion: A history of harmony and hostility. The Geological Society of London Special Publication 310, 357 p.

Liverman, D.G.E. 2008. Communicating environmental geology. The Geological Society Special Publication 305, 214 p.

Saikkonen, P. 2008. Kaatopaikka takapihalla. Myllypuron Alakiventien tapaus asukkaiden kokemana. Teoksessa Kopomaa, T., Peltonen, L. ja Litmanen, T. (toim.) Ei meidän pihallemme! Paikalliset kiistat tilasta. Helsinki, Gaudeamus, 95-122.

Isku ytimeen: geologiaa, ydinjätejemmausta ja ekoterrorismia

Toni Eerola

Kirjoittaminen on taiteenlaji. Kirjailijan työ on vielä haastavampaa. Erityisen haastavaa voi olla yhteensovittaa perinteinen toimintatrilleri viher-utopioihin. Mutta kun ilmasto-, energia- ja ympäristökeskustelu käy kuumana, olisi vaikea kuvitella, etteivätkö kirjailijatkin puuttuisi siihen. Yllättävästi Ilkka Remes yrittää tätä kirjassaan Isku ytimeen, Risto Isomäen vesillä kalastellen. Remeksenkin pitää turvautua ekoterroristeihin ja ydinvoiman uhkakuviin, joita Isomäki on käsitellyt kirjassaan Litium 6. Trillereihinhän ekouhkakuvat sopivatkin mitä parhaimmin. Mutta kosiskeleeko tominnallisten best-sellerien kirjoittaja ympäristöaktivisteja ja punavihreitä älykköjä muodin mukaisesti? Kirja ei ole kuitenkaan saanut laajempaa huomiota. Mainitut tahot kun eivät oikein kuulu Remeksen lukijakuntaan, eikä hänen kirjoistaan käydä kuumia keskusteluja Punavuoren tai Kallion trendikuppiloissa. Voi hyvin kuvitella, minkä vaikutuksen saisi aikaan kulttuurikahvilan pöydässä, kun täräyttäisi henkevän kirjallisuuskeskustelun lomassa lukeneensa Remeksen viimeisen. Siinä voisi reilun kaupan latet ja luomuteet mennä väärään kurkkuun. Syvän hiljaisuuden ja toisten vilkuilun katkaisisi vain nikottelu ja sitä seuraava paheksunta. Kirja saattaa kuitenkin upota hyvinkin best-sellereiden perinteisiin lukijoihin. Krittisempää tarkastelua se ei tietenkään kestä, aivan kuin kirjassa sivuttujen ydinjätteiden loppusijoitusta tai uraanikaivoksia vastustavien argumentitkin.

Syy siihen miksi tuon juuri tämän kirjan esille on se, että siinä seikkailee suomalainen, ydinvoimateollisuudelle selkänsä kääntänyt geologi. Kirja käsittelee myös geologeille ajankohtaisia aiheita. Suomalaisessa fiktiossa geologi on ollut pääosassa vain Reino Marjosen kirjoissa.

Remeksen geologi työskentelee haamukaivosyhtiölle nimeltä Allcorn Mining, joka hakee uraanivaltauksia Suomesta estääkseen muiden uraaninetsinnän ja ”suojellakseen” paikallisia asukkaita ja ”puhdasta luontoa” kaivostoiminnalta. Kirjassa valtaus on voimassa ikuisesti, kun todellisuudessa se on vain viisi vuotta, mahdollisen lisäajan myötä korkeintaan kahdeksan. Remes ei myöskään näytä tietävän, että valtausten saaminen ei ole Suomessa kovinkaan helppoa. Kolmekin vuotta saattaa vierähtää, ennen kuin päätös saadaan, oli kyse sitten uraanista tai muusta kaivannaisesta. Valtaushakemus pitää myös laatia niin, että siinä osoitetaan alueella olevan malmia sekä ne toimenpiteet, joilla malmin etsintää tullaan harjoittamaan. Sen lisäksi pitää käydä läpi kuulemiset ja mahdolliset valitukset KHO:ssa. Jos valtausta ei nykyään saa edes sitä varten tarkoitettuun toimintaan, miten sellaisen saisi uraanin ”suojelulle”?! TEM:issä saatettaisiin pyöritellä silmiä, kun hakemus saapuisi pöydälle. Epäuskottavaa on myös uraanialueiden paikallisten asukkaiden negatiiviset reaktiot uraanin etsijään. Geologi pelkää että autokorjaamo kieltäytyisi tarjoamasta palvelujaan sabotoidulle autolleen, kun saataisiin tietää, millä asioilla hän liikkuu. Omiin kokemuksiini perustuen suurin osa asukkaista ei ole moksiskaan koko toiminnasta, käyttäytyen ystävällisesti. Monet jopa toivovat uraanikaivoksia alueelle. Vastustus keskittyykin pieneen, mutta sitäkin äänekkämpään joukkoon.

Kirjan geologi työskenteli aiemmin Posivassa, ydinjätteiden loppusijoituksen parissa. Hän kuitenkin joutui lähtemään yhtiöstä, koska oli eri mieltä jääkautisen ikiroudan syvyydestä. Manipuloituaan eri muuttujia, hän sai tulokseksi 750 m svyyden, kuten Kanadassa. Ydinvoimaa vastustava Prof. Matti Saarnisto on esittänyt samanlaisia ajatuksia. Ilmaston päästöskenaarioista riippuen, Posivan mallinnuksissa se olisi kuitenkin vain 80-170 m, koska Suomen olosuhteet ovat erilaiset. Tämän vuoksi sijoitusluola on suunniteltu 400 m syvyyteen. Sitä, mikä tuosta routimisesta tekisi uhkan loppusijoitukselle, ei kirjassa selitetä. Se on kuitenkin hyvä heitto hämmentämään keskustelua ja luomaan uhkakuvia. Olivatpa ne todellisia tai ei, ne ovat monelle paljon kiehtovampia ja jännittävämpiä kuin jos kaikki olisi täysin turvallista. Niillä on kuitenkin käyttöä lähinnä fiktiossa. Loppusijoituksen pitkä ajanjakso, 250.000 vuotta, on monelle käsittämätön ja omiaan luomaan scifimäisiä kuvitelmia jälkipolviamme ”uhkaavasta” tulevaisuudesta. Milloin joku kirjailja käyttää tätä juonessaan (haloo, Isomäki)?

Iskussa ytimeen radikaalit ympäristöjärjestöt protestoivat mm. ydinvoimaa ja globalisaatiota vastaan valtaamalla ydinjätteitä kuljettavan laivan ja järjestämällä mielenosoituksen valtaapitävien salaisessa, kansainvälisessä Bilderberg-huippukokouksessa Ruotsissa. Geologi on mukana ydinjätelaivan valtauksessa. Aiemmin hän osallistui iskuun Venäjän kaasuputkea vastaan Itämerellä. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Laivassa on muutakin ja geologi joutuu tahtomattaan keskelle ekoterrorismia, salaliittoteorioita ja suurvaltapoliittista kamppailua. Niitähän ei kenenkään itseään arvostavan best-seller-kirjailijan teoksesta saa puuttua (edes geologinkaan kohdalla).

En paljasta juonta, mutta loppu on tyypillistä remesläistä rymistelyä ja kliseillä kikkailua, jotka jyräävät alleen minkä tahansa ”ekologiseksi” tarkoitetun sanoman. Monet kirjailijat kuuluvat siihen joukkoon, jolla on sinisilmäinen tapa ihannoida automaattisesti kaikkia niitä, jotka nousevat suuryrityksiä, valtioita ja viranomaisia vastaan, olivatpa kapinan syyt kuinka katteettomia ja aiheettomiin pelkoihin ja/tai ideologiaan perustuvia tahansa. Kirjassa esitetään myös vakavia syytöksiä suomalaisia viranomaisia kohtaan (Suomen säteilyturvakeskus ja Posiva). Ne ovat kovassa huudossa uraanikaivoskiistassakin. Remes toteaakin kirjan jälkisanoissa: ”tein tämän kirjan uudella tavalla, joka yllätti minut ja toivottavasti myös lukijan”. Kirja onkin mielenkiintoista ja vauhdikasta kesälukemista, geologeillekin.

Kaiken rymistelyn, kliseiden ja epäuskottavuuksien jälkeen kirja päättyy kuitenkin seuraavasti:

”Patrik katsoi ikkunasta arkaaista (sic) kallioperää ja sen päällä kasvavaa metsää. Tänne jäi hänen valtauksensa eikä kukaan mahtaisi sille mitään, tapahtuipa hänelle itselleen mitä tahansa. Tämä oli hänen monumenttinsa tuleville sukupolville: tonneittain koskematonta, 2000 miljoonaa vuotta vanhaa migmatiittikalliota…Mikä sopisi paremmin geologin lahjaksi lapsilleen ja lapsenlapsilleen?”.

Haluaisin todella tutustua kolleegaan, joka osallistuu ekoiskuihin ja fiilistelee tuolla tavoin. Humanisteihin tälläinen hempeily saattaa upota, vaikka eivät olisi koskaan ”arkaaisesta” migmatiitista kuulleetkaan, mutta alan ammattilaiselle tämä on lähinnä säälittävää. Eiköhän sitä kalliota vielä riitä tulevillekin sukupolville, tuli uraanikaivoksia ja ydinjätteiden loppusijoitusta tai ei? Perustavaa laatua oleviin kysymyksiin kirja ei myöskään anna vastausta: 1) miten syvälle kallioperään sijoitettu ydinjäte muodostaisi suuremman uhan kuin nyt, maanpäällisessä varastossa ja 2) mikä vaihtoehdoksi ydinjätteiden loppusijoitukselle? Näistä vaikenevat sen vastustajatkin.

Remes, I. 2009. Isku ytimeen. Juva, WSOY, 507 s., ovh 21,95 €.

"Geologinen" scifi-trilleri: Sarasvatin hiekkaa

”Kaaos rulettaa”

Sergei Savelnikov

Toimittaja Risto Isomäki on pitkän linjan kehitysmaa- ja ympäristöaktivisti. Hän on Suomen Maan ystävät ry:n perustajia ja oli sen ensimmäinen puheenjohtaja. Hän on myös tietokirjailija, jolla on laaja tuotanto. Suuren yleisön tietoisuuteen hän on tullut scifi-teostensa yhteydessä (Gilgamešin tappio, Herääminen, Sarasvatin hiekkaa, Litium 6 ja juuri ilmestynyt Jumalan pikkusormi). Isomäen kirjat ovat saaneet mielenkiintoa ulkomaillakin ja niitä on käännetty useille eri kielille. Romaaneissaan hän käsittelee ekologisia aiheita, tieteellisiin faktoihin nojautuen. Hänen kiinnostuksensa kohteina ovat etenkin ilmastonmuutos ja ydinenergian vastustaminen, jotka hän usein sitoo yhteen. Juuri ilmestyi myös ydinvoimapamfletti "Kosminen rakkaus vai suuri saatana? 20 päätöstä ydinvoimasta", jota tullaan kommentoimaan myös tässä blogissa. Isomäki kertoo kuitenkin valinneensa fiktion parempana keinona saavuttaa laajempia kansanosia, kuin mitä tietokirjojen kautta olisi mahdollista. Tämän älykön hiljaista ja rauhallista puhetta kuuntelevat nykyään jopa yritysjohtajatkin.

Sarasvatin hiekkaa kertoo ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista fiktiivisessä muodossa. Se julkaistiin jo joitakin vuosia sitten. Aiemmin ilmastonmuutosta on fiktiossa käsitellyt best-seller-kirjailija Michael Crichton kirjassaan Pelon ilmasto, tosin skeptikon vinkkelistä. Kirja onkin siksi draamallisesti "tylsä". Siinä ei tapahdu katastrofeja.

Sarasvatin hiekkaa sekoittaa mielenkiintoisesti arkeologiaa, intialaista kulttuuria, länsimaiden kritiikkiä ja geologiaa. Tietokirjailijana Isomäki taitaa hyvin myös dramatiikan ja romaanikerronnan niksit. Kirjaa on nautinnollista lukea. Dialogit ovat hyvin rakennettuja ja monet geologiset tapahtumat tuodaan jännittävästi ja varsin seikkaperäisesti esiin, mistä kirjailijalle pitää nostaa hattua. Tosin luonnon prosessit tuntevana geologi valitettavasti jo ennalta aavistaa, mitä on tapahtunut tai tulee tapahtumaan. Se hieman laimentaa lukukokemusta. Maallikolle sen sijaan tarjotaan täysipainoinen tieteistrilleri.

Kirja alkaa merenalaisesta arkeologisesta löydöstä Intian rannikolla. Parinkymmenen metrin syvyydestä löytyy muinaisten kaupunkien raunioita, jotka kuuluivat nk. Sarasvatin kulttuuriin. Niiden iäksi paljastuu n. 10.000 eKr. Näin sivilisaation alku olisi huomattavasti aikaisempi kuin mitä Lähi-idän ja Intian tunnettujen vanhimpien kaupunkien perusteella on aikaisemmin todettu ja Atlantiksen taru voitaisiin sijoittaa Intian rannikolle. Mutta mikä tuhosi nämä kaupungit ja miksi ne ovat veden alla? Vastauksena on jääkauden loppu. Ilmaston lämmetessä Etelämantereelta lohkesi suuri osa jäätikköä mereen, mikä aiheutti megatsunamin, jonka vaikutuksista kertovat lähes kaikkien kansojen vedenpaisumuskertomukset. Se tuhosi muinaiset kaupungit, jonka jälkeen merenpinnan nousu hautasi nämä alleen. Tästä kirjan nimikin. Jäljelle jäi vain hiekkaa...

Tähän johtopäätöksen pääseminen ja nyky-Intian kuvaus ovat kirjan parasta antia. Venäläisen syvänmeren tutkijan Sergei Savelnikovin ja intialaisen naisarkeologin Amrita Desain välisen suhteen kehittymisessä ja siihen liittyvissä henkilökohtaisissa tunteissa Isomäki yltää kaunokirjallisista runollisiin mittoihin. Kuten yhdysvaltalainen rock-muusikko ja runoilija Patti Smith on sanonut: ”seurasimme samalla sekä onnekkaita, että epäonnekkaita tapahtumia.”

Kiehtova on myös kuvaus Grönlannin jäätikön nopeasta sulamisesta ja sen havainnoimisesta, josta ei dramatiikkaa puutu. Henkilökuvaukset jäävät tosin melko ohuiksi. Itse luonto onkin pääosassa. Kirjalija on ottanut varsin hyvin selvää erilaisista geologiaan ja fyysiseen maantieteeseen liittyvistä seikoista. Siitä myös näkee, että mm. nämä asiat kiinnostavat kirjailijaa. Tosin Grönlannin jäätikölle on laitettu turbiinit,niin nopeasti sen lukuminen mereen tapahtuu. Vastaava ei ihan luonnossa ole mahdollista. Se onkin enenmmän ilmastonmuutosaktivistin "märkä uni", kuin luonnontieteisiin perustuva fakta.

Valitettavasti kirja kuitenkin lässähtää yht’äkkiä, kun ”Pelle Peloton” astuu kehään. Onneksi tämä tapahtuu vasta kirjan loppupuolella, Jäätä ja vettä-luvussa. Kirjan päähenkilöt nimittäin keksivät, miten nykyinen ilmastonmuutos, tai ainakin Grönlannin jäätikön sulaminen ja sen luisuminen Atlanttiin voitaisiin yrittää pysäyttää. He alkavat yhdessä venäläisten kanssa pystyttää tuulimyllyjä jäätikölle ja jäälautoille. Tarkoitus on tuottaa lisää lunta, pumppaamalla merestä vettä ja levittämällä sitä tuulimyllyillä Pohjoisnavan pakkasessa. Päämääränä on kasvattaa lumen määrää, lisätä albedoa ja saada jäätikkö kasvamaan paksuutta. Epäuskottavaa on myös se, että selitykseen uskotaan ja toimeen ryhdytään välittömästi, vieläpä venäläisten toimesta. Toisessa kirjassaan "34 tapaa hillitä ilmastonmuutosta" esitellään muita vastaavia ajatuksia.

Tässä ei kuitenkaan onnistuta ja lisävaaratekijäksi osoittautuvat rannikoilla sijaitsevat ydinvoimalat, joihin jäätikön romahtamisen aiheuttama megatsunami iskee. Venäläisen syvänmerentutkijan Sergei Savelnikovin sanoin:

”Kaaos rulettaa. Ja siinä vaiheessa monelta lorahtaakin pissa lahkeeseen, sillä maailmankaikkeus palvelee kaaosta eikä se ole kohdellut meidän kaltaisiamme sertifioituja tampioita erityisen hellävaraisesti.” Ei nytkään. Ja vielä ”oman käden kautta”.

Isomäki on kaikesta päätellen katastrofielokuvansa katsellut. Kirja on elokuvamainen. Siitä voisi saada kansainväliseen levitykseen sopivan kokoillan leffan. Mutta ehkä ei kuitenkaan aivan kotimaisin voimin, jos Mannerheimkin kohtaa vaikeuksia? Tällä hetkellä 2012 pyörii elokuvateattereisa...

Valitettavasti nykyistä ympäristökeskusteluakin tuntuu vaivaavan monien ympäristönsuojelijoiden ”mitä pahempi, sen parempi”-periaate. Uhkakuvista jopa innostutaan. Mutta olisikin outoa, jos trillerissä ei dramatiikkaa kehitettäisi juuri sen avulla. Tosin se mikä usein jää keskustelussa ja kirjassakin huomiotta, on se, että oli ilmastonmuutos ihmisen aiheuttama tai ei, seuraukset voivat olla samat ja niihin pitää valmistautua ja sopeutua. Kirjassa ei myöskään käydä yhtä kiinnostavia keskusteluja ilmastonmuutoksesta kuin Michael Chrichtonin Pelon ilmastossa, vaikka tämä onkin kaupallinen best-seller-kirjailija.

Tuntien geologisen historian, tämä ei suinkaan jää ihmiskunnan viimeiseksi ilmastonmuutokseksi. Ei voida myöskään olettaa, että ne tästä lähtien olisivat aina ihmisen aiheuttamia. Olisikin pateettista alkaa miettimään, miten jääkausi pysäytetään? Ilmastonmuutos tarjoaa ihmiskunnalle varsinaisen oppitunnin luonnon mekanismeista. Tästä kirja kertoo, ehkä itse kirjailijan sitä huomaamatta?

Isomäki, R. 2005. Sarasvatin hiekkaa. Otava, Helsinki, 320 s.