Caetano Veloso - kapinallinen ikoni

Hoikka, nuorekas, harmahtavahiuksinen ja leveästi hymyilevä mies istuu tyylikkään rennosti Rio de Janeiron Copacabana Palace-hotellin huoneen aurinkoisella terassilla. Häntä haastatellaan Brasilian suurimman yksityisen TV-yhtiön Globon Fantástico-sunnuntai-illan ajankohtaisohjelmaan. Vähan aikaa sitten on julkistettu hänen uusi levynsä, A Foreign Soundin samaisen hotellin konferenssisalissa.

Ei uskoisi, mutta haastateltavalla on ikää 60 vuotta. Mies on Caetano Veloso, yksi brasilialaisen musiikin mahtimiehistä, MPB –tyylisuunnan (Música Popular Brasileira) arvostetuimpia edustajia, kansallinen ikoni. Caetano Veloso kuuluu brasilialaisen musiikin ehdottomaan eliittiin, jonka pitkäaikaisen voimakolmikon muodostavat hänen lisäkseen muusikko, kirjailija ja intellektuelli Chico Buarque ja nykyinen kulttuuriministeri Gilberto Gil.

MPB on laaja eri tyylien kirjo, jota on vaikea kategorisoida ja joka vaihtelee muusikolta toiselle. MPB on melodista ja harmonista, hyödyntää monia eri brasilialaisia ja ulkomaisia rytmejä ja niiden sekoituksia. Sanoitukset ovat monesti runollisia ja filosofisia. Monet muusikoista yhdistävät onnistuneesti korkea- ja populaarikulttuurin aineksia. Perinteisimpiä MPB -muusikoita ovat Chico Buarque, Gal Costa, Maria Betânia, Djavan, Ivan Lins, Edu Lobo, Simone, Caetano Veloso, João Bosco, Elis Regina, Milton Nascimento, Geraldo Azevedo ja Gilberto Gil.
Tietyissä piireissä Chico, Caetano ja Gil ovat saavuttaneet miltei pyhimyksen aseman. Kolmikon jäsenet ovat olleet ystäviä 1960-luvulta lähtien. Caetano Veloso on yksi niitä 60-luvun eloonjääneitä, joka ei ole jämähtänyt paikoilleen vieläkään. Hän on rauhallinen älykkö, mutta hänessä on vastaavaa kameleonttimaista sähköisyyttä kuin samaa sukupolvea edustavissa Mick Jaggerissä, David Bowiessa ja Rod Stewartissa. Vierivät kivet eivät sammaloidu.

1960- ja 1970-luvuilla Caetano Veloso kokeili muiden tavoin kaikkea, oli sotilasdiktatuurin vankilassa ja joutui maanpakoon, kuten monet muut sukupolvensa edustajat Brasiliassa. Hänen nuoruuden kapinansa on laantunut, mutta hän pitää provosoinnista edelleenkin. Vaikkei se hänen mukaansa olisi aina edes tarkoituskaan. Veloso on perpetuum mobile, ikiliikkuja.

Caetano Veloso levytti kokoelman ikivihreitä amerikkalaisia klassikkoja englanniksi, brasilialaisin soinnuin höystettyinä, se A Foreign Sound. Tämä tapahtui samaan aikaan kun amerikkalaisvastaisuus kasvaa maailmalla Bushin hallituksen sotaseikkailujen myötä. Ja kuinka ollakaan, pisteeksi i:n päällä levyn klassikkojen tunnelman rikkoo sopivasti Nirvanan “Come as you are”-kappale. Pelkkää rajojen rikkomista, monessakin mielessä.

Huulet törröllään

Velosolla on brasilialaisessa musiikissa sen verran vaikutusvaltainen asema, että harva uskaltaa avoimesti arvostella häntä. Caetano Veloso uskaltaa ja voi tehdä mitä päähän pälkähtää. Tekipä hän mitä tahansa, se on useamman kriitikon mielestä “hienoa”, “älykästä” ja “rohkeaa”. Jos sertanejo-laulaja haluaa vaihtaa tyyliä tai fuusioida, elitistiset kriitikot kuten Nelson Motta, lyttäävät tämän varmasti kasaan.

Viime vuosina Veloso on säveltänyt muun muassa elokuvamusiikkia, esimerkiksi Pedro Almodóvarin Hable con ella-leffaan. Laulu oli ehdokkaana Grammy-palkinnon saajaksi. Laulun videossa Caetano laulaa huulet väristen. Tätä brasilialainen rock-muusikko Lobão arvosteli “mauttomaksi”. Outoa sinällään, että entinen uuden aallon edustaja asettaa rajoja hyvälle ja huonolle maulle, mutta se riitti kansallisen skandaalin aikaansaamiseksi. Suurisuisella Lobãolla on oma lehmä ojassa. Jotkut muusikot ovat kateellisia MPB:n älykkö- ja “hyvän maun” imagolle, jota monet tavoittelevat, kuten juuri rokkari Lobão ja sertanejo-laulaja Zezé Di Camargo hiljattain ilmaisivat.

Kiistan molempia osapuolia haastateltiin puolin ja toisin. Caetano vastasi arvosteluun yksikantaisesti ja valloittavasti hymyillen:

-Kuka ottaa Lobãon vakavasti?

Brasilialaisen Big Brother-reality shown neljännessä versiossa irokeešipäinen ja testosteronia uhkuva Marcelo Dourado kritisoi Caetanoa kahdelle tätä jumaloivalle nuorelle naiselle. Marcelo sanoi punk-filosofian mukaisesti:

-Minä oksentaisin Caetanon päälle!

Tämä sai aikaan melko kiivastuneen reaktion näiltä naisilta, samoin kuin osalta ohjelman katsojilta. Kun Marcelo äänestettiin ulos ohjelmasta, häntä haastateltiin eri ohjelmissa. Marcelo vastasi lausuntoonsa saamaan kritiikkiin:

-En ymmärrä, miksi tämä nyt otetaan näin vakavasti? Luultavasti Caetano nauraa tälle kaikelle.

Kun Caetanolta kysyttiin tästä, hän vastasi, leveästi hymyillen:

-Kuka on Marcelo Dourado?

Caetano Veloso on tottunut kritiikkiin. Hän kuuli sitä paljon jo aloittaessaan uraansa 1960-luvulla.

Hipahtavaa meininkiä

Caetano Veloso syntyi Santo Amarossa, Bahiassa, koillis-Brasiliassa. Hän aloitti muusikon uransa nuorena Salvadorissa ja muutti Rio de Janeiroon yhdessä siskonsa, laulaja Maria Bethânian ja Gilberto Gilin kanssa. Tuolloin syntyi yksi Brasilian musiikkia uudistaneista tyylisuunnista, Tropicália, joka kokeili ja sekoitti surutta kaikkea, brasilialaista ja ulkomaista musiikkia, rokkia, hippikulttuuria, sähkökitaroita ja protestoi sekä vallitsevaa poliittista tilannetta että yleisön konservatismiä vastaan. Tropicáliaan ottivat osaa muun muassa Caetano Veloso, Gilberto Gil, Tom Zé ja Jorge Mautner. Tyylisuunnan edustajat, esimerkiksi Hélio Oiticican luomukset, hyödynsivät myös avantgardistisia elementtejä. Tropicália oli vastaus Bossa Novan eliittisyydelle, pysähtyneisyydelle ja suurelle suosiolle. Tämä oli ennenkuulumatonta Brasilian tuolloin melko konservatiiviselle yleisölle.

Caetano esiintyi eräillä musiikkifestivaaleilla tennareissa, farkuissa ja muovipaidassa laulaen “on kielletty kieltää!”. Se oli yleisölle liikaa. Vasemmistolaiselle yliopisto-nuorisolle kyse oli imperialistisesta provokaatiosta, oikeistolaisille vallankumouksellisesta esiintymisestä. Yleisö alkoi buuata ja käänsi selkänsä esiintyjälle. Samaan aikaan jopa Beatlesin jäsenet esiintyivät sentään puvuissa. Veloso keskeytti laulamisen ja piti pitkän puheen, jossa sätti yleisöä ymmärtämättömyydestä ja konservativismista. Puheesta on tullut Tropicália-liikkeen klassikko. Tropicália-vaihe ei kuitenkaan kestänyt kauan, vaan päättyi jo 1969.

Tropicália-liikkeen laulujen sanat, sen edustajien asenteet ja -kokeilut olivat liikaa maan oikeistosotilasjuntalle, joka oli kaapannut vallan 1964. Diktatuuri kumosi kaikki kansalaisoikeudet 1968, eikä kaikenlaiselle taiteelle löytynyt ymmärrystä. Caetano ja Gilberto Gil vangittiin ja lähetettiin maanpakoon Englantiin. He oleskelivat joitakin vuosia Lontoossa. Vaikka maanpako ja koti-ikävä masensivat, Caetanon luomisvoima ei tyrehtynyt. Hän jatkoi säveltämistä ja levyttämistä. Vuosia myöhemmin hän ja monet muut, kuten Gilberto Gil, saivat luvan palata takaisin maahan, vaikka diktatuuri oli edelleen vallassa.

Palatessaan Brasiliaan he eivät ymmärrettävistä syistä halunneet ottaa kantaa maan politiikkaan. He etsivät ja tutkivat maan musiikkiperinteitä. Tämä ei vasemmistoa miellyttänyt. He kritisoivat voimakkaasti Caetanoa ja Giliä lennokkaista ja runollisista sanoituksista, syvällisistä elämän ja taiteen pohdinnoista, joita monet eivät ymmärtäneet.

Samaan aikaan sensuuri loppui, poliittisia pakolaisia alkoi virrata takaisin Brasiliaan ja diktatuurin vaino päättyi. Silti Caetano oli vaiti. 1980-luvun alkaessa alkoivat vaatimukset demokratian palauttamisesta, suurlakot, työväenpuolueen perutaminen, kampanja suorien vaalien puolesta jne. MPB ei ottanut kantaa tilanteeseen, vaikka 1960-luvulla se oli ollut hyvinkin vallankumouksellinen musiikkisuuntaus.

Caetano kertoo 1960- ja 1970-lukujen tapahtumista ja tunnoistaan 1997 julkaistussa omaelämäkerrallisessa kirjassa Verdade Tropical (Trooppinen totuus). Kirjassa hän esittelee myös maailmankatsomustaan ja ajatuksiaan muun muassa brasilialaisesta kulttuurista. Se on lukemisen arvoinen opus. Hiljattain hänestä julkaistiin myös elämänkerta ja kirjoituskokoelma.

Tekee mitä päähän pälkähtää

1980-luvun alussa Caetano Veloso sävelsi ja lauloi sambaa karnevaaleille. Noihin aikoihin Chico, Caetano ja Gil saavuttivat aseman älykkömuusikkoina. He osallistuivat moniin kulttuurihankkeisiin, Gilberto Gil ja Chico Buarque myös suoria vaaleja puoltavaan kampanjaan.

Caetano ei ole sallinut minkäänlaista ideologista kontrollia oikealta eikä vasemmalta. Hän haluaa kulkea omaa tietään, ja tehdä mitä päähän pälkähtää, vaikka provosoiden. Maine ja kunnia ehkä hieman häiritsevät, koska itse asiassa hän nauttii provosoinnista.

Veloso kokeilee surutta bahialaista afroperäistä axé-musiikkia, teknoa, “hyvän maun mestareiden” inhoamaa maaseudun sertanejo-musiikkia sekä hip hoppia. Hiljattain hän levytti Jorge Mautnerin kanssa Tropicália-mausteista epäkaupallista musiikkia. Caetano Veloso on myös riolaisen Afro-Reggae-yhtyeen ja sen slumminuorten väkivaltaisuuden ehkäisemisen puolesta toimivan kansalaisjärjestön kummi.

Hiljattain Caetano toimi São Paulon kaupungin 450-vuotisjuhlien isäntänä. Hän esitteli esintyjät ja toimi taustalaulajana mustalle slummin rap-laulajalle, Sabotagelle. Toisessa tilaisuudessa hän lauloi yhdessä ylituotetun ja -tuotteistetun teinitähden Sandyn kanssa. He lauloivat yhden Veloson monista klassikoista “Esquina de Ipiranga com São João”. Caetano ja Sandy muodostivat sukupolvet yhdistävän ja kuiluja ylittävän dueton. Yhteisen laulun päättyessä Sandy kumarsi syvään, palvovasti kohti Caetanoa. Veloso oli vilpittömästi iloinen ja mielissään yhteisestä esityksestä. Tämä oli monelle traditionalistille miltei kunnianloukkaus.

Iästään ja kokemuksistaan huolimatta Caetano jatkaa rajojen rikkomista, kyseenalaistaen maun, teennäisyyden, sosiaaliluokat ja muiden odotukset.

Tyylinsä ja elämänkatsomuksensa hän tiivisti mainiosti 1984 levytetyssä O Quereres -kappaleessa: olen aina sen vastakohta, mitä minulta odotat tai haluat minun olevan.

Vaikka Veloson musiikki on epäkaupallista, hän myy melko hyvin sekä Brasiliassa että ulkomailla. Kapinallisuudestaan huolimatta hän edustaa monelle laatua ja “hyvää makua”. Hän on aina ajan hermoilla tai sen edellä. Hän kerää levyilleen ja esiintymisiinsä avarakatseisia, lahjakkaita nuoria muusikoita, mm. oman poikansa, Moreno Veloson. Moreno on itse niittänyt mainetta maailmanmusiikkilistoilla.

Caetanon ihailijoihin kuuluvat mm. elokuvaohjaajat Pedro Almodóvar ja Michelangelo Antonioni, muusikko David Byrne ja näyttelijä Richard Gere. Caetano on itsekin elokuvaohjaaja.

Velosolla ei ole pula rahasta. Hänellä on asuntoja Riossa ja Salvadorissa, hän sukkuloi joustavasti Salvadorin toreilta ja afro-brasilialaisen uskonnon temppeleistä New Yorkin ja Pariisin gallerioihin ja konserttisaleihin. Taiteilijana hän ei hoida itse talouttaan, vaan talouspuolesta huolehtii hänen nykyinen vaimonsa Paula Lavigny.

Caetano Velosolla on iästään huolimatta - ja ehkä siitä johtuen – vielä paljon annettavaa.

Katso myös kirjoittajan muita tekstejä brasilialaisen musiikin taustoista ja eri tyylisuunnista:

-Pagode, lambada ja “bunda” – hyvä maku ja kaupallisuus brasilialaisessa populaarimusiikissa. Revista Xaman 2/2002 (http://www.helsinki.fi/hum/ibero/xaman/articulos/2002_01/eerola2_musiikki.html)

- Brasilian populaarimusiikki 1980- ja 1990-luvuilla. Revista Xaman 1/98 (www.helsinki.fi/hum/ibero/xaman/articulos/9801/9801.html)

Pelti kolisee Brasiliassa. Auto-onnettomuuksissa kuolee enemmän ihmisiä kuin sodissa

Brasilian liikenneonnettomuustilastot ja niistä uutisointi ovat synkkää kuultavaa. Ihmisiä kuolee keskimäärin 34.000 vuodessa. Loukkaantuneita on 400.000. Lukumäärä on suurempi kuin Vietnamin sodassa. Vauhti hurmaa, liikennesääntöjä ja toisia ei kunnioiteta. Brasilian liikennepoliisin selvitysten mukaan onnettomuuksien suurin syy on välinpitämättömyys ja sumeilematon riskinotto, teiden ja autojen huonon kunnon jälkeen. Tuttu ilmiö monessa kehitysmaassa.

Paikallisissa onnettomuusuutisissa puhutaan paljon “auton hallinnan menetyksestä”, joka on yksi nokkakolareiden yleisimmisistä syistä. Markkinoille syydetään kuitenkin jatkuvasti entistä nopeampia ja isompia autoja. Talouden kasvaessa ja elintason noustessa, autojen lukumäärä moninkertaistuu. Samalla lisääntyvät uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö, ilmansaasteet ja onnettomuudet. Liikennekasvatuksesta ei puhuta. Entä sitten, kun kaikilla on varaa autoon?

Kuoleman tie

Etelä-Brasilialaisessa Santa Catarinan osavaltiossa liikennonnettomuustilastot näyttävät jyrkkää nousua. Kuolemantapauksia on eniten neljään vuoteen. Nousua on viime vuoteen verrattuna 10%. Ei ole päiväkään, etteikö uutisoitaisi rajuista kuolonkolareista, useimmiten vielä monissa eri paikoissa osavaltiota. Kuolonuhreja on keskimäärin viisi päivässä. Liikenneonnettomuudet ovat nuorten yleisin kuolinsyy ja on suurempi mahdollisuus kuolla kolarissa, kuin esim. AIDSiin tai syöpään.

Erityisesti ovat lisääntyneet rajut nokkakolarit. Niitä tapahtuu paljon kansallisella valtiellä, BR-101llä. Se kulkee Santa Catarinan osavaltion läpi pohjois-eteläsuunnassa. Suurelta osalta se on vain kaksikaistainen. Kuitenkin sen kautta kulkee vilkas ja raskas liikenne. Vilkas liikenne, tien huono kunto ja välinpitämättömät autoilijat tekevät siitä hengenvaarallisen. Se onkin ristitty “kuolemantieksi”. Tien maine ei kuitenkaan saa autoilijoita käyttäytymään varovaisemmin. Ohituksia tehdään miten sattuu.

Tien leventämistä on haluttu jo pitkään. Osavaltion ja liittovaltion hallitukset ovat monia kertoja luvanneet varoja tätä varten. Se on ollut iänikuinen vaalikampanjojen teema. Onnettomuuksissa kuolleiden omaiset, tienvarren paikkakuntien asukkaat, paikallinen TV-yhtiö sekä etenkin tienrakennusfirmat ovat kampanjoineet levennyksen puolesta jo pitkään. Pitkän painostuksen jälkeen Luís Inácio Lula da Silvan hallitus myönsi hiljattain varat tähän. Tietyöt ovat täydessä touhussa.

Tien levennys tulee varmasti lisäämään sen turvallisuutta, Mutta se yksinään ei auta, jos halutaan välttyä onnettomuuksilta. Autoilijoiden asenteita pitää muuttaa. Tien levennyksen tehokkain hyöty meneekin tienrakennusfirmoille ja alueen taloudelle. Tätä osoittaa mm. se, että onnettomuuksia onkin enemmän siellä, missa tie on leveä, ts. nelikaistainen; siellä pääsee ajamaan kovempaa.

Lainkuuliaisuus kapinaa?

Liikennesääntöjen ja nopeusrajoitusten kunnioittaminen on röyhkeää käytöstä brasilialaisilla teillä. Esimerkiksi 60 nopeusrajoituksen noudattaminen saa takana-ajajilta proput palamaan. Painutaan kiinni takapuskuriin, valoja väläytellään ja saatetaan jopa töötätä. Kun päästään ohi, se tehdään lujaa kaasuttaen ja keskisormea näyttäen. Machot vauhdissa! Ei hyväksytä sitä, että halutaan ajaa nopeusrajoitusten mukaisesti. Siksi nopeusrajoitusten noudattaminen, eli lainkuuliaisuus, onkin kapinaa. Sillä voi yrittää hillitä/ärsyttää kaahailevia autoilijoita. Ongelmana on se, että jos ohi ei päästä laillisesti, se voidaan tehdä laittomasti, tien oikeaa sivukaistaa käyttën. Viis siitä, jos se on tehty pyöräilijöille ja jalankulkijoille.

Jalankulkeminen kaupungissa on toinen osastonsa. Jalankulkijoita jää autojen alle myös ennätysmäärin. Esimerkiksi suojatien ylittäminen on extreme-laji. Autoilijat vähät välittävät tiehen maalatuista viivoista ja niillä kulkevista jalankulkijoista. Suojatien käyttäminen on kuitenkin jalankulkijan oikeus. Siinäkin lainkuuliaisuus, eli suojatien käyttö, lähenevistä autoista huolimatta, on ennenkuulumatonta. Tehokkain tapa olla jäämättä auton alle, on kohottaa käsi stop-merkiksi ja ylittää katu rohkeasti. Siinä sovelletaan väkivallatonta vastarintaa ja kansalaistottelevaisuutta, lakia noudattaen. Otetaan katu “haltuun” ja “koulutetaan” autoilijoita. Autot kyllä yleensä pysähtyvät, mutta vastaukseksi voi saada haukkumisia, tai jopa uhkauksia.

Suojelevatko fetissit?

Monissa autoissa on erilaisia uskonnollisia fetishejä (ristejä, pyhimyksiä, jne). Ne riippuvat etupeilistä, heilahdellen auton kulkiessa. Niiden uskotaan suojelevan onnettomuuksilta. Kuitenkin, jos rukoileminen, ristinmerkin tekeminen, pyhimysten palvominen, kynttilöiden sytyttäminen, krusifiksien kantaminen, jne. auttaisi, ei maailman suurimmalla katolisella maalla olisi ongelmia. Kaikki kunnioitus uskonnollisuudelle, mutta ei se päde liikenteeseenkään. Tehokkaampaa ja turvallisempaa olisikin oppia kunnioittamaan liikennesääntöjä. Siihen voidaan päästä tehokkaalla liikennekasvatuksella, jonka pitää alkaa jo kotona ja esikoulussa. Valvontaa ja rangaistuksia pitää myös koventaa.

Taas autoilua vähentämällä voitaisiin rajoittaa hiilidioksidipäästöjä ja saastetta, samalla kun ihmisiltä säästyisi rahaa, välttäisivät ruuhkia, pysäköintipaikkojen vähyyttä, stressiä ja – onnettomuuksia. Tätä on kuitenkin turha toivoa vauhtia ja autoja palvovassa brasilialaisessa yhteiskunnassa.

Hyvin vaisussa, paikallisessa TV-kampanjassa lukee: “Käytä päätä. Aja varovasti” Eri asia on, miten sanoma menee kaasujalkaan ja rattiin? Ei auta itse olla varovainen, jos muut toheloivat...

Kasvojen maantiedettä. Parta ajan, vallan ja ideologian merkkinä

Parta on miehen kasvojen karvapeite, jonka kasvu alkaa murrosiässä. Se on yksi “miehisyyden” merkeistä yhdessä uhoamisen, kaljanjuonnin ja tyttöjen kyttäämisen kanssa. Parralla on myös muita merkityksiä. Se toimii eräänlaisena identiteettiviestinä, symbolina.

Mies voi muuttaa kätevästi ulkonäköä ajamalla tai kasvattamalla partansa. Se, kuten muut ulkoiset tunnusmerkit, ovatkin saaneet aikojen kuluessa erilaisia merkityksiä. Sitä, kuten hiuksiakin, voidaan muotoilla ja kullakin aikakautena on ollut muotinsa niiden suhteen. Tosin se arvo ja merkitys, jonka annamme edelleen ulkoisille tunnusmerkeillemme, kuten parralle, osoittaa vain kuinka eläimiä me itse asiassa vielä olemme.

Pitkä parta on ollut viisauden ja lukeneisuuden merkki 1800-luvulla. Kuuluisimpia esimerkkeja tästä ovat Darwin ja Marx. Tuolloin sotilaidenkin sallittiin käyttää partaa ja viiksiä. Ne olivat osa “arvokkuutta”. Vaikka jotkut tiedemiehet pitävät partaa edelleenkin, se on lyhentynyt huomattavasti noista päivistä. Nykyään pukinparta tai kasvoja myötäilevä parta ovat suosittuja. Harmaa parta taas on erinomainen iän, tietämyksen ja kokeneisuuden symboli.

1950-luvun lopulta lähtien parran käytto tai sen ajaminen ovat viestittäneet myös ideologiaa ja miksei myös valtaa. Varmasti tässä suhteessa kuuluisimpia partaveikkoja ovat argentiinalainen Ernesto “Che” Guevara ja kuubalainen Fidel Castro, nuo Kuuban vallankumouksen velikullat. Heidän risupartojaan ovat jäljittäneet tuhannet vasemmalle kallellaan olevat nuoret miehet kautta maailman. Yhdessä pitkien hiusten kanssa siitä tuli vallankumouksellinen symboli ja erottamaton osa hippikulttuuria. Suomessa puhuttiin tuolloin “partaradikaaleista”. Jostain syystä joissakin piireissä Suomessa vallitsee partakammo edelleenkin.

Kapinaa myynnissä

Nykyään Che Guevarasta on tullut tavaramerkki, jolla myydään paitoja, rintanappeja, julisteita, kirjoja ja elokuvia. Hänen etäisyyteen mietiskelevästi tuijottavat ja partaiset kasvonsa ovat melkein yhtä kuuluisat kuin Jeesuksen. Hän myy yhtä hyvin kuin Coca- Cola. Hän on brändi. Hänen seinäjulisteensa saivat monet opiskelijatytöt näkemään märkiä unia jo 1960-luvulla.

Maailmassa ei ole mielenosoitusta, missä Che Guevaran paidat ja punaliput eivät koreilisi. Che-paitaan voi nykyään törmätä minkä maailmankolkan torilla tahansa. Mosambikissa kirkkaan värikkäitten paitojen etumuksesta kilpailevat Guevaran kanssa Ronaldo, David Beckham ja Bob Marley. Ronaldolla on joskus yritystä parran kanssa, mutta hän on miljonääri. Ainut todella partainen on kuitenkin Che.

Brasiliassa hänen kasvoillaan koristettuja paitoja myydään myös eliitin kauppakeskusten luksusputiikeissa. Näitä pukevat hyvin ruokitut ja -käyttäytyvät keski- ja yläluokan nuoret. Heille vallankumousta lähimpänä oleminen on kun uskaltaa äksyillä vanhemmilleen tai opettajilleen. Jopa huumeisiin ja muutenkin epäurheilulliseen elämään sortunut, entinen argentiinalainen jalkapallotähti Maradona, on tatuoinut Chen käsivarteensa. Che on pop!

Kapitalistista järjestelmää ei voi kuin ihailla. Se muuttaa radikaalimmatkin ideat voitoksi, vesittäen ne ja sulauttamalla ne osaksi järjestelmää, jota vastaan nämä taistelivat.

Parta latinalaisessa Amerikassa

Kuuban vallankumouksellisten partaista esimerkkiä seurataan edelleen latinalaisessa Amerikassa. Monet Brasilian työväenpuolueen kannattajat ovat olleet parrakkaita sen perustamisesta lähtien (v. 1979), vaikka maailmalla oli tuolloin muotia olla parraton. 1970- ja 1980-luvuilla metallistyöläisten lakkoja komentanut ammattiyhdistysliikejohtaja Luís Inácio Lula da Silva oli sotilasdiktatuurin poliisin useimmin pidättämä ja kuuluisin partaveikko.

Tuolloin brasilialaisen vasemmistolaisen yliopisto-opiskelijan tunnisti vuorenvarmasti mustasta baskerista, lentolehtisiä pursuavasta olkalaukusta, rintapielen pienestä punaisesta tähdestä ja tietenkin – parrasta.

Aika kuluu ja työväenpuolue on nyt vallassa Brasiliassa. Nykyisen presidentin Luís Inácio Lula da Silvan parta on lyhentynyt, siistiytynyt ja tyylikkäästi harmaantunut. Charmia täydentää räätälin leikkaama puku ja solmio. Samalla koko vasemmiston käsite on maailmalla hämärtynyt ja (post-)modernisoitunut. Lulaa ennen pelänneet kunnioittavat nyt häntä.

Kumma kyllä, toinen latinalais-amerikkalainen vasemmistopresidentti, populistiöykkäri Hugo Chaves, ei käytä partaa. Samaa voi sanoa Bolivian Moralesista. Chilen naispresidentillä ei ole myöskään partaa..

Parta on kuitenkin edelleen muodissa, vaikka onkin menettämässä asemaansa. Se joutuu nimittäin kilpailemaan muiden, “modernimpien” ehostamistilpehöörien kanssa. Porto Alegren sosiaalifoorumissa parta on erilaisten hiusvärien, tribaalipermanenttien ja lävistysten puristuksessa.

Parta porvareista kommunisteihin

Marxia, Chetä, Fideliä ja Lulaa lukuunottamatta ei muilla kuuluisilla vasemmistolaisilla ole kuitenkaan ollut silmiinpistäviä partoja. Lempeästi, mutta pirullisesti hymyilevä Mao oli täysin parraton. Trotskilla ja Leninillä taas oli pienet somat pukinparrat.

Oikeiston edustajat taas eivät yleensä käytä partaa, jotain täysin muotitiedottomia amerikkalaisia white thrash- ja ääriuskovaisjuntteja lukuuottamatta. Senkin voi sopivasti piilottaa Ku Klux Klanin kaavun alle. Taas hyvin pukeutuneet ja parrattomat liikemiehet ja poliitikot näyttävät nuorekkailta, siisteiltä ja tehokkailta. Siinä on tiettyä sotilaallisuutta. Monet näistä ovatkin reservin upseereja. He eivät näin tarvitse älykön tunnusmerkkejä. Tarpeen voivat olla kuitenkin perseennuolemiseen sopivat, hyvin hoidetut ja –leikatut viikset. Viiksien käyttö onkin periytynyt sotilailta.

Viiksiä käyttivät muuten myös Stalin ja Hitler, nämä saman kolikon vastakkaiset puolet. Tehokkaita velikultia molemmat. Todelliset hirviöt eivät partoja tarvitse. Näihin verrattuina partaiset diktaattorit ovat säälittäviä ja surkeita amatöörejä. Viiksillä onkin aivan erityistä merkitystä. Parraton dada-taiteilija Marcel Duchamp maalasi jopa Mona Lisalle sellaiset.

Nykyään kukaan, paitsi Fidel, ei enää usko vallankumoukseen tai “työväen” diktatuuriin.
Massojen aika on ohi. Muurit ovat luhistuneet ja parrat harmaantuneet. Nykyään jokaisella on ikioma “vallankumouksensa”, jonka voi toteuttaa jokapäiväisessä arjessa. Takin kääntäminen käykin käden käänteessä. Siinä ei paljon parta tutise. Stewart Homen rajuissa romaaneissa päähenkilöt vaihtavatkin tarpeen tullen ideologiaa ja seksuaalista identiteettiä kuin kalsareita, aina kun oma etu on kyseessä. Mutta kun takin kääntö ei enää riitä, voit myös kasvattaa tai ajaa partasi, tai ainakin siistiä sen.

Johdanto

Tämä on Toni Eerolan blogi. Kirjoitan paljon ja juuri niin paljon, etteivät ihan kaikki kirjoitukseni yksinkertaisesti "MAHDU" lehtiin (eli kaikkia niitä ei sinne oteta).

Niinpä päätin perustaa nettiin roskakorin, johon aion tunkea kaikki ne tuotokset, joita ei MINNEKÄÄN MUUALLE ole otettu. Tässä julkaistut tekstit ovat siis käyneet läpi melkoisen mankelin, aina jostain ihmeen Kepan Kumppanista Voimaan ja hämäräperäisiin marginaalilehtiin, joita myös geologian ammatti- ja tiedelehdiksi kutsutaan.

Kyseessä on siis melkoista laatukamaa ja niitä alkaa valumaan tälle kanavalle pikkuhiljaa, koska varastoissa riittää...